Olen vanki, tee mulle siivet.
Mun rintaani ahdistaa
nämä tylyt ja sumuiset rannat,
koko autio Kreetanmaa,
ja katkerat kreetalaiset
ja Minoksen synkeä ies.
Oi, isäni, tee mulle siivet.
Olen vanki, ja vapaa mies
minä voisin olla. Pois mennä
yli meren aallokon.
Toden totta. Ma tiedän: suuri
sen takana elämä on.
Toden totta. Kaupungeissa
olet kertonut asunees
ja pauhun ja jylinän kuullees
joka päivä sun huoneesees.
Ja kauppiaitten säädyn
sinä rikkaaks kuvailit,
maamiehet rauhallisiks
ja viisaiks filosofit.
Ja jalojen soturien
sinä kerroit elävän näin:
teräs silmissä, tanassa keihäs.
Ja kuolevan pystyin päin.
Sinä naiset kuvailit kauneiks:
he on sisaret, morsiamet
ja vaimot ja nuoret äidit.
Vaan isäni, isäni, et
mua milloinkaan ole vienyt
pois sinne. Ja yksin sain
joka päivä vain tuta kaipuun
ja ikävän rinnassain.
Hei, kuuntele, meri huutaa
ja lokit kirkuvat,
hei, Neptunuksen kasvot
ovat vihreet ja ilkkuvat.
Hei, kangastus on noussut
meren ylle värisemään:
ma sun kaupunkisi ja maasi
niin hehkuvina nään...
Oi, isäni, tee mulle siivet:
meren yllä vapaus on,
meren yllä nään lentävän tähtein
ja kuun ja auringon
ylen suurta ja tuntematonta
ja kaunista kohti. Ja nään:
ne kaikki sittenkin tietää
kuin jonkin määränpään.