Hän vaelsi alakuloisena, kuten nuoret miehet aina,
vaikka sydäntä ei suinkaan vielä maailman huolet paina,
hän vaelsi tukka liehuen ja mieli jossain poissa.
Hän kuuli, kuinka lasikellot soivat vaahteroissa.
Hän kulki kotipihalla ja samalla maailmalla.
Hän seisoi hetken epäröiden kanslian ikkunan alla.
Suviyössä valitti tuuli,
lasikellot, lasikellot...
Ja laiha liekki tuikutti, tuikutti ikkunasta.
Hän hätkähti ja vaivoin välttyi takaisin juoksemasta.
Se on isäni tietysti, mietti hän, hän valvoo poikaansa tänään.
Oi, poika, poika, isälläsi on suruja nieltävänään:
sinä etkö kadu viipymistäsi kylän karkeloissa —
vain sielus mistaat ja sydämesi syntipaikoissa noissa.
Hän tarrasi ikkunaluukkuihin ja keljuili ylös vähän
ja miltei kauhusta kirkaisi kun katsoi sisään. Tähän
hän totta ei ollut valmistunut keskellä nykyistä aikaa:
suviyössä olis siis kaikitenkin hitonmoista taikaa!
Hän käsitti salamannopeasti: kaamea menninkäinen
oli kansliassa ja kirjoitti. Jokin uho, kalsea, jäinen
kävi lasien lävitse pihalle kuin luurangon kostea hiki...
Hän tunsi äkkiä Pappi Krabben. Se istui ruutua liki,
se kohotti tyhjän katseensa, hän tunsi tuon saman saaliinhimon
syttyvän siihen, jonka niin, oli sakaristossa maaliin
ja kankaaseen joku mestari ennen siveltimellä luonut.
Niin, tietysti se taaskin oli krouvissa viinoja juonut
(se krouvi sijaitsi kirkolla, hänet erotti piispa siksi,
kun hän möi viinaa ja joi hän viinaa henkensä pidättimiksi).
Hän sisään kävi ja rohkaisten luontonsa rykäisi ovella lujaan
ja arveli sillä saattaneensa haamun umpikujaan.
Vaan se oli aivan rauhallinen, ei syöksynyt ilmaan lainkaan.
»Oi iltaa poikani», sanoi se vain, »miten suuren kunnian sainkaan
kun vaivauduit minun luokseni näin myöhään yöllä ja tahdoit
minun mieltäni riemastuttaa, niin, oi poikani, mahdoit, mahdoit
hyvin nukkua vain sinun vuoteellas. Vaan äläpäs, äläpäs huoli,
jos sitten hieman juteltais, ota, istu, tuossa on tuoli...»
Ja sitten hän haamulta tietää sai: se kirkossa saarnata halas.
Se kylmeni harppujen huminalle ja taivaasta vaelsi alas,
se hetkeksi vanhan pappilan kanslian pulpettipenkille palas
ja sytytti haarakynttilän ja istuen myöhään yöhön
koko palavan henkensä voimalla vaipui saarnanvalmistustyöhön.
Sen sulka rapisi paperilla ja kirjainten jono musta
kuin huusi jo lain ja evankeliumin sanoman julistusta...
Suviyössä valitti tuuli.
Lasikellot, lasikellot
soivat vaahteroissa.
Vaan sitten se haihtui kuin usma pois. Ei näkynyt enää häntä.
Hän oli riuska ja kippura ja paksu ja pienenläntä
ja yllä keltainen sortuukki ja jalassa pieksunhylyt,
kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt.