Olin tutkinut puoleen yöhön. Olin löytänyt viimein sen
jota kaipasin dokumenteista. Mikko Puhtinen
oli von der Buchtien kantaisä, ukonkarilas:
toden totta, jo laski hiukan, oi kreivitär, kunnias!
Minä aukaisin uudinta hiukan ja katselin yöhön ja näin,
miten Otavan kyöpelivaunu oli vierinyt länteen päin.
Näin, kuinka puistossa kaikki oli himmeän hiljaista. Niin
tulin vihdoin silmäni ohjanneeksi flyygelin ikkuniin.
Kuka valvoo siellä? mä huusin.
Joku vastasi: Puhtinen.
_Meren äärellä, kuutamossa,
minä tapasin neidon sen,
meren äärellä._
Otin liinan ja shaalin ja lähdin ja kolkutin voimakkain
ja rohkein iskuin. Ja flyygelin pariovet auki sain.
Koko porstua tuoksui homeelle. Näin valuvan kynttilän
suurpirtin honkapöydällä. Peräpenkillä istui hän,
toden totta, Mikko Puhtinen, hyvin vakavin naamoin. Ja pää
oli hänellä jalo. Ja ilmeessä oli jotakin viehättävää.
Oi, hyvää iltaa, mä sanoin,
oi, Mikko Puhtinen.
_Meren äärellä, kuutamossa,
minä tapasin neidon sen,
meren äärellä._
Minä niiasin hänelle syvään. Vaan jäykkänä istui hän.
Minun rohkea tuloni häntä ei näyttänyt häiritsevän.
On ihana yö, minä sanoin. Hän tuijotti, tuijotti vain.
Tänä yönä, jatkoin, meidän sukupuumme selville sain.
Koko Buchtien, Liewencronain, von Birckendahlien
suvut juontuvat teistä, teistä, oi Mikko Puhtinen.
Miten onnellinen te olette,
oi Mikko Puhtinen...
_Meren äärellä, kuutamossa,
minä tapasin neidon sen,
meren äärellä._
Hän syöksähti kiivaasti ylös. Hänen silmänsä vavahtivat.
Hän iski honkapöytään teräsnyrkkinsä molemmat.
Se on valhe, hän huusi. Sitten hän itsensä hilliten
taas lysähti raskaasti penkille. Olen Mikko Puhtinen,
joka syntyi suomalaiseks, joka eli kuin Suomen mies,
joka milloinkaan ei tietänyt, miten painaa juhdan ies,
joka iski pirulta parran, joka ruotsilta listitsi pään,
joka hirtettiin kuin suomalainen ja karsikon hämärään
pääs isäinsä luokse nukkumaan. Olet kumminkin sanonut,
että poikani poika on Birckendahl tai kreivi von der Bucht?
Mene, huuda: Mikko Puhtinen, joka ammoin hirtettiin,
on kirouksensa singonnut joka ainoaan petturiin!
Olen suomalainen, hän sanoi,
olen Mikko Puhtinen.
_Meren äärellä, kuutamossa
minä tapasin neidon sen,
meren äärellä._
* * *
_Meren äärellä, kuutamossa
minä tapasin neidon sen,
meren äärellä kulki hän autiolla
laulua hyräillen.
Minä otin häneltä laulun
hänen kantaisästään
ja kirjoitin sen kirjaan
herra Mustapään._
V