Kylän laidassa asui tyttö, jota lapsena ihailin.
Hän kuoli sitten ja taivaassa sai morsiuskammarin,
kuten kaikki pienet tytöt, jotka varhain kuolevat.
Hänet pantiin arkkuun valkeaan ja surevat vanhemmat
sen ottivat varoen polvilleen rekeen istuessaan
ja ajoivat kiviportille lumisen hautausmaan.
Minä olin niin pieni poika. En paljon ymmärtänyt.
Minä kuulin, kun kulkuset helisivät. Marjatta, Marjatta nyt
on tulossa, sanoin äidilleni, nyt mennään tervehtimään.
Vaan sitten näin itkevän Miettiskän ja Miettisen kumaran pään.
Ja äkkiä olin ääneti. Ja valtavan onneton.
Ja minä en tiennyt ollenkaan, mikä kuolema on.
Ja kirkonkellot läppäsivät
vanhassa tornissa...
Ja isäni, joka on pappi, tuli portille paljain päin:
hänen kainalossansa käsikirjan mustat kannet näin.
Ja lukkari tuli myöskin. Ja sitten he veisasivat
ja kääntyivät hitaasti takaisin menemään molemmat.
Ja Miettisen vanhemmat pojat, ja Kasper ja Heinonen
ja Miettinen itse ja Kalle kulkivat laahustaen
ja kantoivat pientä arkkua. Oi, äiti, sano, oi,
miks kirkon tornissa iso-kello noin taukoamatta soi?
Ja äitini puristi kättäni ja me joukkoon liityttiin
ja mentiin ääneti lumista tietä. Pieniin kämmeniin
kävi tammipakkanen kovasti. Missä siis Marjatta on?
minä kysyin hiljaa äidiltäni ja olin onneton.
Ja kirkonkellot läppäsivät
vanhassa tornissa.
Hän on mennyt taivaan saleihin. Hänen ruumiinsa haudataan:
hänen valkoinen arkkunsa lasketaan juuri helmaan maan.
Minun äitini itki myöskin ja silitti päätäni. Niin
minä silloin hyrähdin minäkin katkeriin kyyneliin.
Minä tiesin äkkiä jotakin, jonka kaikki toiset jo ties.
On Kuolema ollut minulle sitten niin tuttu mies...