Me istuimme kabylimajassa ja poltimme tupakkaa,
ja mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa
ja tyttö ja työt ja kaikki, vaan emme me tunnustaneet
sitä toisillemme, vaan rauhassa me poltimme tupakkaa.
Ja oli kuin varjot puista olis maahan varisseet.
Kuu istui päämme päällä. Me poltimme tupakkaa,
ja mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa.
Me kuulimme, miten pakenivat äänet eläimien.
Ja me kuulimme, miten äkkiä Tripolis oli hiljainen.
Ja silloin me lauloimme hiukan ja poltimme tupakkaa,
ja mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa.
Ja vyöryi öinen lintu kuun yli, kadoten.
Me kuulimme sen äänen, ja se oli ihmeellinen.
Me värisimme hiukan, me, Thompson ja Mustapää:
se oli vaakalintu, jota ihmissilmä ei nää.
Ja Thompson raapaisi tulta ja sytytti piippumme taas
ja kenttäpullosta kummallekin iltaryypyn kaas.
Ja sitten me uneksimme ja poltimme tupakkaa
ja mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa.
Vaan keskellä yötä kuulimme, kun joku valitti niin
kuin suuressa tuskassa valitetaan. Ja sitten huudettiin
hyvin monella kurkulla kamalasti. Se oli huuto, se,
se karmi luita ja kävi todella lujasti hermoille.
Ja Bimbo, neekeripoika, tuli kotiin ja tiedon toi:
vain Fatiman, kauniin kabylitytön, kuoinhuuto soi.
Me paljastimme päämme. Ja Thompson ääneti kaas
hänen muistollensa kenttäpullosta pienen ryypyn taas.
Koko yön me istuimme kabylimajassa. Kylä heräs jo
ja nousi mustasta palmupensaasta punainen aurinko.
Me kuulimme härkien mölyn ja kukkojen kieunnan
ja mustien kerjuripoikien me näimme tulevan.
Vaan kun me astuimme satulaan ja aloimme ratsastaa,
niin mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa.