Odotin vanhan majurin haudan luona,
heisipensaan katveessa kirkkomaalla.
Naakat hymyili kirkon harjalla, jota
puolipäivän kiihkeä aurinko paahtoi.
Alhaalla suitsusi kasteheinissä tuuli.
Jumala saarnasi kirkossa syntisille
milloin tuomiten heitä, milloin armoa jakain,
vihdoin keräten kaikki helmainsa turviin.
Urut syttyivät. Lukkarin ankara basso
nosti taivaitten luojalle ylistysvirren.
Sitten vaikeni kaikki, kun rahvas vaipui
siunaten itsensä syvälle penkkien ylle.
Isännät tulivat ensiksi kankein jaloin
suuresta ovesta, sitten emännät myöskin
hitaasti, jutellen, liinoja tiukalle solmein,
jollakin poskella vielä kyynelen uurto...
Ja kun ma nousin, näin sinun tulevan sieltä.
Silloin äkkiä kirkon perustus järkkyi.
Tanner hypähti. Vihreä valkeus syttyi.
Tornin huipussa veisasi viirikukko.
Haapsalun valkea nainen.
Me tulemme Ristin metsistä lävitse Läänemaan.
Me istumme Haapsalun valleille hetkeksi huoahtamaan.
Me kuulemme äänien sorinaa. Me näemme yllämme kuun,
joka sarvilyhdyllä vilkuttaa vanhaan Haapsaluun.
Ja pienet neidit vaeltavat teitä puistikon,
joka rauniolinnan ympärillä syyssuven-vehmas on.
Ja kun me nostamme katseemme, me näemme hämmästyen
linnan tuuliviirin päässä oudon linnun sen...
Oi, kuule, nuori neiti, luen selvästi kohtalos:
tulet onnelliseks, jos kuolet, ja onnettomaks, jos
elät rinnallani, sillä olen Poika Onneton!
Minun sydämessäni kaipuu tuntematon on.
Ja me lähdemme ääneti valleilta ja liitymme vaeltaviin.
Minä tunnen käsivarrestasi, että nyyhkytät niin
kuin elämäs olisit kadottanut. — Nainen valkoinen
on noussut kappelin ikkunaan armoa rukoillen.
Ja laaksossa huilu valittaa. Niin yksin se valittaa
ja kertoo Haapsalun valkean naisen kauhutarinaa.
Hän rakasti munkki-ritaria. Hänet kiinni muurattiin
ihan säälimättä linnankirkon Maarian-kappeliin.