Nikkisen herrasväellä oli kuluneena kesänä kaukaisia vieraita. Muuan
Nestorin pikkuserkku, joka ei ollut vielä ennen kaupungissamme käynyt,
saapui näet heille Helsingistä rouvineen, lankoineen ja langonrouvineen
suven ja seutumme suloista nauttimaan.
Ihastuneet ja sukulaisrakkaat Nikkiset pitivät näitä harvinaisia
vieraitaan, kuten piispoja pidetään pappiloissa. He syöttivät ja
juottivat heidät parissa viikossa pulleiksi kuin jouluporsaat
ja suorastaan kilpailivat keskenään huvittaakseen heimolaisiaan
ja tutustuttaakseen heidät kaikkiin seutumme maisemiin ja
merkillisyyksiin. He käyttivät heitä kaupunkimme palohälytystornissa
ja näyttivät heille, kuten Nestori, joka viljelee kernaasti kaikissa
sopivissa puheensa paikoissa vieraskielisiä sanontatapoja, selitti:
paikkakunnan panuraamit lintusten perspenktiivissä. He pistäytyivät
vieraineen kaupunkimme huviniemellä ja lauloivat sen paviljongissa
Nestorin pyynnöstä yleisäänisesti tuon tunnetun kansanlaulelman: »Halk'
iltaruskon autereen tuo joutsi joutusaan.» Sitten he olivat vieraineen
sankaripatsaallamme, jonka päässä seisoo sorja alaston nuorukainen, ja
siellä herrat lausuivat julkisuuteen tunnustuksensa patsaan sattuvalle
symbaalille ja rouvat pääasiallisesti patsaan juurella rehoittavalle
rekooli-istutukselle. Ja eräänä iltana innostunut Nestori vuokrasi
meijerimme kuorma-auton, kuljetti koko sukunsa Sandelsin ja Tolkoruutin
patsaille ja lausui siellä isänmaallisen tunnelman haltioittamana
hetken muistoksi tunnetulla taidollaan Paavo Kajaanuksen kauniin ja
mieltä kohottavan runovärssyn »Kesäkuun 15 päivä», jonka Ryynepek on
niin mestarillisesti suomenkielelle kääntänyt. Samalla hän kohotti
mukanaan tuomassaan sitruunalimunaadissa maljan ja pyysi läsnäolijoita
yhtymään täydestä sydämensä pohjasta raikkaaseen eläköön-huutoon Suomen
1908—1909 sodan vainajille.
Huipuksi vieraittensa viihdyttämiselle Nikkiset olivat kuitenkin
ajatelleet juhannuksen juhlimista. Rouva Kunilla Nikkinen olisi
pyhittänyt tämän päivän tosin kernaammin »Runnin» terveysvesilähteelle
tehtävällä huvimatkalla, mutta Nestori protesteerasi siihen heti
jyrkästi, jotta niks. »Runnillahan» voitiin käydä koska tahansa tai,
jos vieraita niin halutti, tilata sieltä pari meijeriastiallista
raatipitoista ruostevettä, mutta juhannusta viilattaisiin ainakin
tällä kerralla luonnon helmuksissa Kumpusaaressa, rantakaloineen
ja juhannusyön laskemattoman auringon nousua katsellen ja lopuksi
viritettäisiin joku tilaisuuteen sopiva päättäjäislaulu, Arvit
Sipeliuksen »Nyt on Suomen suviaika» tai Järnepfeldin sointusävelikäs
»Mun muistuu mieleheni» tai joku muu mieleen juolahtava maammelaulu.
Sitäpaitsi vihjasi Nestori kautta rantain suunnitelleensa juhlan
lopuksi vielä jotakin »non ultra plunssia» erikoisprokrammia, josta
kuitenkin oli vielä liian aikaista puhua.
Rouva Nikkinen osti siis torilta pari kookasta haukea rantakalaksi ja
ruokakaupoista yhtä ja toista telikatenssia, kuusi tuusaa sartennia,
juustoa, prulsylttiä, syskonia, purkin vakstuukkia, silliä ja
amerikkalaista lakseeraussäilykettä, ja Nestori tilasi tehtaalta kolme
koria parhainta ja korkearosenttisinta porttelikaljaa ja kaksi koria
simaa.
Helsinkiläiset herrat puolestaan pengoskelivat salaperäisinä
kapsäkkejään ja lupasivat hekin kantaa kortensa juhannustunnelman
täydellistyttämiseksi.
Niin sitä sitten juhannuksen aattona iltapuolella päivää lähdettiin
Kumpusaareen. Edellä kulki Nikkisen poikien täksi harvinaiseksi
tilaisuudeksi käyntikuntoon keinottelema »Jouhten» ja hinasi jäljessään
ensin yhtä venettä, jossa istuivat rupattelevat rouvat, sitten toista
venettä, jossa tupakoivat ja turisivat herrat, ja lopuksi kolmatta
venettä, jossa tulivat runsaat eväät ja palvelijat ja Nestorin,
puotipoika.
Saareen saavuttua järjestettiin elämä ja olo mukavaksi ja kodikkaaksi.
Se muistutti hauskaa ja hilpeää kesäleiriä. Saaren nurmitanterelle
levitettiin saalit ja Nikkisten salin sohvatyynyt heikomman sukupuolen
lojua ja loruilla. Ukot valitsivat leiripaikakseen ison kuusen juuren,
missä oli luonnon laatimana pöytänä laakea kivi. He katkoivat alleen
havuja ja pihlajan ja tuomen oksia ja Nikkisen pojat laittoivat
heille pikku nuotion itikoiden häätämiseksi. Rantapenkerelle
levitettiin Nikkisten iso lakana ja purettiin siihen kaikki ruokailu-
ja juomailutarjoukset. Mutta rantakallion katveeseen järjestivät
palvelijat ja puotipoika itselleen tilapäiskeittiön.
Kun vielä oli kahden koivun väliin kiinnitetty riippumatto ja kaupungin
ainoasta kahvilasta lainattu gramofooni asetettu leirin keskelle
kannolle, voi juhlallisuus alkaakin.
Me emme poissaoloina voi kertoa Nikkisten ja heidän rakkaiden
heimolaistensa perheellisestä sukuateriasta. Aavistelemme vain, että
se sujui kuten tavallisesti syönti sujuu luonnon helmassa kuppeihin
tipahtelevine kuusenhavuineen, voihin lenteleville uteliaine pikku
kovakuoriaisineen, maitoon hukuttautuville myyriäisineen ja joka
paikkaan puremaan pakkautuville hyrisevine hyttysineen ja määrättömine
mäkäräisineen.
Sen vain tiedämme, että herrat alkoivat aterian loppupuolella
tanakasti ja ihanasti punoittaa ja että rouviakin jo pakkasi heleästi
naurattamaan. Ja kun oli päästy jälkiruokaan ja Nestori nousi
korkealle kivelle ja kohotti lasinsa, pidettiin Suomessa kerran taas
juhannuspuhe, jonka vertaista ei ole monta.
Hän puhui rakkaille sukulaisilleen, Suomen lempeälle äiti-luonnolle,
joka ruokkii meitä rinnoillaan, ja juhannukselle ja riiteli välillä
tirskuville pojilleen ja käski puotipoikansa niistää nenänsä, joka oli
kuin mikäkin ehtymätön kalanmaksaöljyvapriikki, ja naisille, näille
ihmiskunnan ihanille Tianoille, jotka sulostuttivat tätäkin hauskaa ja
veljellistä yhdessäoloa, ja itselleen, joka ei ollut mikään kouluja
ja oppeja suorittanut suurpuhuja Temistootteles, vaan kuitenkin
paikkakunnallaan alati uuras ja voimiaan yhteiskunnan alttarille
uhraava valistuksen lamppu ja samasta lävestä kuin muutkin kaupungin
kauppiaat päänsä pystyssä kantaen kulkeva hantelsmanni, ja — paljolle
muulle jalolle ja kauniille, mikä hänen sydämensä tunnepohjia sillä
hetkellä liikutteli ja läikytteli ja hänen vastaanottavaa poveaan
paisutteli ja rintaansa raiutteli —
Puheen päätyttyä esitti pikkuserkku maljan ja eläköönhuudon Nestorille,
seutunsa Sokrateen kynttilälle ja valonsoihdulle, mutta Nestori
keskeytti hänet ja kumarsi kainosti ja kehoitti saapuvilla olijoita
kohottamaan nektaripikarinsa ja huutonsa isänmaalle.
Kuten moneen kertaan kohotettiinkin.
Vanhemman väen jatkaessa juhlaa olivat pojat laittaneet saaren rannalle
valtavan kokon. Mutta kun se märkine puineen savusi vain katalasti,
käski Nestori heidän heittää hiiteen koko moisen kasken viertämisen
ja iski heille silmää ja sanoi, että hool reet, älkää surko, kasvavat
nuorisot Suomessa, jos pappanne kieltääkin teitä kokkopuuhista, sillä
kokko täällä poltetaan joka tapauksessa.
Sen sanottuaan Nestori pjuutasi herrat »Jouhteneen» ja meloi vähän
matkaa rannasta ja nousi keulatuhdolle ja kääntyi rantaan päin ja
ilmoitti naisille ja pojille, että nyt tulee tämän muistettavan
ehtoon eloisimmin iäksi mieliin painuvin meno ja momentti ja heiskuva
helavalkea, joita esi-isämme jo hamassa harmaassa nuoruudessaan olivat
tottuneet polttamaan kesäyön keskiauringolle taikka oikeammin keskiyön
kesäauringolle — tai jotakin sellaista ynnä muuta ja niin edespäin,
mitä hänen ei tarvinnut tällaisena yleisesti tunnettuna ja allakassa
painettuna hetkenä tarkemmin tulkita.
Ja niin puhuen Nestori laskeutui tuhdolta, kaappasi kymmenen litran
pensiinikanisterin ja tyhjensi sen veden pinnalle.
Nestorin serkun rouvan veli tahtoi soutaa vähän kauemmaksi tästä
lelluillen levenemään rupeavasta pensiinimerestä, mutta Nestori sanoi,
että niks, ja raapaisi tikulla tulen, ja —
Kumpusaaren senpuolinen ranta oli silmänräpäyksessä sinivivahteisessa
heiskuvassa ja leiskuvassa liekissä. Pensiini otti sekunnissa tulen ja
alkoi palaa pelmuta, että peloitti.
Kaikeksi onnettomuudeksi imaisi »Jouhtenenkin» pensiinisäiliö hiis
tietköön mistä tulen ja alkoi sekin paukkua ja suitsuta tulta kaikista
rekistänsä.
Herrat koettivat soutaa palopaikalta pakoon minkä kerkisivät, mutta
kun ilmanvedon nostama tuuli alkoi ajaa palavaa vedenpintaa pitkin
»Jouhtenta» kohti, harppasi Nestori taas keulatuhdolle ja huusi, että
pelastakoon itsensä ken voi, paiskautui pallona järveen ja alkoi uida
polskuroida saaren rantaan.
Mutta eihän kepeän ja kiikkerän veneen keulatuhto ole mikään
uimalaitoksen trampooliini eikä kestä liki satakiloisen miehen
ponnahduksia. »Jouhten» keikahti kumolleen ja heitti helmastaan
helsinkiläiset herrat Ahdin vetiseen syliin.
Rouvat ja piiat ravasivat rannalla huutaen ja voivotellen kilpaa
kahakäteen. He sotkivat juhlapöydän jalkoihinsa, kaatoivat padat
ja pannut ja repivät itsensä kiviin ja pensaihin ja pitivät senkin
seitsemänlaista menoa ja mekastusta.
Mutta pojat, joita aluksi oli naurattanut ukkojen uinti, työnsivät
sukkelasti veneen veteen ja soutivat helsinkiläisten setien
pelastajiksi.
Toinen sedistä saatiin heti veneeseen, mutta toinen ehti käydä kolmasti
umpisukkulassa, ennenkuin pojat saivat hänet tukasta kiinni ja uittivat
hänet siitä rannalle, johon Nestorikin ähisten ja puhisten parhaillaan
kömpi.
Ukkojen päristellessä ja siristellessä vettä vaatteistaan kuin koirat,
hilasivat pojat rantaan »Jouhtenenkin», jonka säiliö oli veneen
kaatuessa sammunut.
<tb>
Nikkinen vieraineen ei odottanut sinä yönä juhannusaurinkoa eikä
lauleskellut Sipeliusta tai Järnepfeldiä, ei yleensä mitään
sävelsointuja, vaan souteli sanattomana ja vilusta väristen musiikeitta
kaupunkiin.
Nikkisen rakkaat sukulaiset läksivät sitten jo seuraavana päivänä
syystä tai toisesta aiemmin kuin olivat aikoneetkaan kaupungistamme
Helsinkiä kohti.