I.

Aamupäivän aurinko yritteli kurkistella alaslaskettujen uutimien

rakosista huoneeseen, jossa toverukset Simo Vaskio ja Viljo Seipi

vielä makasivat, kuten näytti, täydessä unessa.

Äkkiä pinkaisi Vaskio kuin nuolen satuttamana seisaalleen.

-- Kuuletko, Viljo, huusi hän, nyt se alkaa taas!

Ylhäältä jostakin kuului yksitoikkoinen pianon kilkutus.

-- Vasta nyt, ja vasta yksi, myhähti toveri lakoonisesti. Olen pitkin

aamua nauttinut tästä harvinaisesta pyhärauhasta.

-- Peijakas! Kellohan on jo vaikka mitä! Meidän helvetilliset

soittokellomme käyvät jälessä. Ja minä olen tottunut käymään niiden

mukaan. Yksi piano soi: heräys! Toinen yhtyy: nopea pukeutuminen!

Kaikki kolme räikävät: ovesta ulos! Enkä ole tätä päiväjärjestystä

seuraten vielä koskaan myöhästynyt...

-- Sen minä uskon. Mistäpä sinä voisit myöhästyä! naurahti Seipi.

-- Tärkeistä yhteiskunnallisista toimituksista! Minä olen näes

aikaani seuraava mies. Ja koska aika rientää, täytyy minunkin

rientää. Mutta onhan se hirveätä sentään, että ihminen ajetaan kolmen

pianon räminällä ulos omasta huoneestaan, josta saa maksaa, hm, josta

ainakin pitäisi maksaa suunnattomat lunnaat.

-- Minäkin voisin syyttää noita pianonrämppääjiä siitä, että

elämäntyöstäni ei tule mitään, ellen olisi niin kiltti, että

syyttäisin siitä itseäni, mutisi Seipi sulkien jälleen silmänsä.

Vaskio heitti ikkunaverhot syrjään, haki eteisestä oven takaa

sanomalehden ja heittäytyi uudestaan vuoteelleen sitä tutkimaan.

-- Ha ha haa, nauroi hän. Outari, tuo luonnon profeetta on taas ollut

esillä. Omituista aikaa. Nykyään istuu profeettojakin joka portin

pielessä. Tämä saarnaa vastaan grottemyllyn turmelusta. Hän nimittää

itseään aurinkoprofeetaksi. Ha ha haa!

-- Älä naura. Minusta tuollaisessa ilmiössä on aina jotakin

äärettömän liikuttavaa, kaunista...

-- Vahinko vain, että he tavallisesti ovat hulluja. Mutta hulluja

ovat muutkin nykyään! Koko maailma on hullu! Ja kaikilta meidän

puolueiltamme, jotka yrittävät tätä hulluutta kohentaa, puuttuu

jotakin tai on niissä jotakin liikaa. Ja minä, joka luonteeltani olen

puolue-ihminen kiireestä kantapäähän, en juuri sentähden voi päättää,

mihin puolueeseen oikeastaan kuulun. Eikö se ole pirullista! Niin,

mitäpä sinä siitä välität, sinä, joka elät jo iankaikkisuudessa,

mutta minä, minä tunnen ajan valtimon lyönnin joka hermollani, enkä

sentään voi määrätä kantaani näissä olosuhteissa. Tahtoisin tapella

ja räiskyä puolueissa, mutta en voi, en voi! Onko se ihme? Sano

nyt sinä, puolueeton! Sosialistit tahtovat Suomen itsenäisyyttä ja

kansojen veljeyttä, mutta luokkataisteluhurmionsa ja voitontunteensa

sokaisemina ovat he kaikessa inhimillisyydessään epäinhimillisiä

ja itsekkäitä ja erehtyvät kaikessa isänmaallisuudessaan käymään

vihollisen sotaväen talutusnuorassa! Tohtori Linnan johtama

porvarispuolue, johon minä kyllä lukeudun, on itsenäisyysohjelmassaan

johdonmukaisempi, ja oikea mies sitä paitsi asian takana, mutta se

ajaa asiansa karille vanhoillisessa antisosialistisuudessaan ja

vaatiessaan suomalaista sotaväkeä. Sano suoraan, veikkonen, sinä,

joka tunnet minut, olenko mielestäsi sosialisti vai porvari?

-- Miten typerä kysymys. Ja miten pientä ja lyhytnäköistä koko

sosialistien ja porvarien yhteenotto meillä! Jokainen ajatteleva

ja oikeamielinen ihminen meillä toivoo tietysti yhteiskunnallisia

uudistuksia niinkuin sosialisti, jokainen valveutunut työmies

kunnioittaa henkisiä arvoja ja pyrkii siihen tietoon ja

järjestykseen, jota porvarit pitävät luokkatunnusmerkkinään.

Miksi järjestetään taistelu huonompien ainesten eroavaisuuksien

vuoksi? Miksi ei pikemmin tehdä rauhaa ihmiskunnan parhaimpien

yhteenkuuluvaisuustunteen pohjalta? Miksi et sinäkin yhdy rauhan

puolueeseen? -- Siihen sinä oikeastaan kuulut. Se on minusta ainoa

luonnollinen meillä.

-- Se ei ole sitä eikä tätä. Sovinto on sovittelua ja valhetta. Se

ei käy näin sota-aikana. Sen minä taas ymmärrän. Ja sen ymmärtää

jokainen oikea mies. Tuo rauhan puolue, jonka päänä on nainen,

hukkuu jonkunlaiseen naisellisen ihanteellisuuden velliin, joka lyö

kättä kenelle yksityiselle mielisairaalle hyvänsä. Minä en ainakaan

kehtaisi siihen kuulua, mutta esimerkiksi Outari on minun mielestäni

siellä aivan paikallaan. Joo -- nyt hän on taas ennustanut tulta ja

tulikiveä ja salamoita syntisen kansan yli, ellei parannusta tule.

Typerä profeetta sekin. Niinkuin sellaista tarvitsisi ennustaa! Ne

ovat yllämme jo!

Seipi haukotteli väsyneesti vuoteessaan.

-- Aina vain parannusta ja parannusta. Miten se alkaa jo väsyttää!

Kunpa oltaisiin jo siinä tilassa, ettei kukaan enää kaipaisi

parannusta!

-- Tarkoitat, että kaikki olisivat yhtä välinpitämättömiä

maailmanmenosta kuin sinä, joka et yleensä kaipaa mitään...

-- Herran nimessä, minähän juuri kaipaan, yltyi Seipi lapsellisen

oikuttelun väri äänessään. Esimerkiksi sellaista ihmekeinoa, että

voisin sulkea korvani aina kun tahdon, aivan kuin silmänikin.

Siinä olisi sinulle keksimistä, sinä keksijä! Niin, että minun

ei tarvitsisi joka aamu herätä pianon rimputukseen, korkeintaan

talvisten jäähileiden hiljaiseen helinään, etäisten kulkusten

kulinaan huurteisessa metsässä, tulen räiskähtelyyn takassa...

Nuoren miehen, joka muuten saattoi olla jo siinä kolmenkymmenen

korvissa, pehmeille, poikamaisen nuorteille kasvoille ilmestyi

kaukainen, uneksiva ilme. Kuin itsekseen hän jatkoi...

-- Tai mieluummin ei herätä ollenkaan. Vain nukkua, kuvitella, nähdä

unia, antaa tapahtua itsessään, jos siellä tapahtuu jotakin, mutta

itse ei tehdä mitään, olla laiska, ihanasti, suuremmoisesti laiska,

se olisi minusta ihannetila, se olisi nautintoa! Ja elämä on niin

lyhyt. Tahtoisin nauttia siitä, nukkua ikäni...

-- Niinkuin ei siihen olisi aikaa haudassakin, nukkumiseen...!

-- Mutta, jos siitä ei tiedä mitään silloin... Ja minä olen tottunut

nukkumaan tietoisesti, herkemmillä hermoilla kuin mitä valvon...

Kaukonäköisemmin silmin... Jonkunlaisessa onnellisessa, aineettomassa

transsissa...

-- Miekkoinen mies! Ja minä kun kärsin siitä, että en ehdi valvoa

tarpeeksi, että elämä on liian lyhyt siihen, että toiminta loppuu

kesken, että liian pian vajoan ikuiseen uneen, josta ei ole

poispääsyä! Huu! Päämäärät täyttyvät ja särkyvät täällä toisten

tahdosta ilman minun myötävaikutustani. Enkä saa edes nähdä mihin

suuntaan! Se on sietämätön ajatus!

Simo Vaskio liikehti vilkkaasti käsillään ja hänen pienet eloisat

silmänsä säteilivät. Muutenkin hänen kaidat, hyvin uurtoiset, ruskeat

kasvonsa, jotka saivat hänet näyttämään vanhemmalta kuin mitä hän

todellisuudessa oli, muodostivat täyden vastakohdan vuoteessa

lojuvalle, veltolle, tumman tukan varjostamalle päälle.

Seipi hymyili hajamielisesti.

-- Kukapa tietää vaikka näkisitkin vielä, vaikka henkimaailmasta

pitäin hyvinkin voisit vielä tarkastella tätä rakasta tekojesi

maailmaa...

-- Pyh! Henget ja heidän maailmansa! Se ei minua liikuta eikä

riitä minulle, jos en itse kerran saa oikein lihassa ja veressä

olla tekojen suuntaa ohjaamassa. Hymyilet tietysti pilkallisesti

tälle ajatukselle. Simo Vaskioko ohjaamassa tekojen suuntaa, hän,

tyhjäntoimittaja! Niin, niin sinä ajattelet, näen sen päältäsi. Mutta

nauraa paraiten, joka viimeksi nauraa. Sinä erehdyt! Piru soita, minä

teen vielä jotakin, minä _tahdon_, näes, tehdä, minä _harrastan_

elämää, ymmärrätkö, minä _aion_ tehdä. Jota vastoin sinä et edes

aio...

-- En. Minulle, joka luonteeltani olen passiivinen, olisi tuo

pilventakainen kurkisteleminen kaikkein mieluisinta ja sopivinta

tointa. Parempaa en parhaissa unelmissanikaan voi tuonpuoleiselta

taivaan valtakunnalta toivoa. Ja tämänpuoleiselta...!

Seipi nosti olkapäitään.

-- Onnellinen sinä tässä elämässä ja tulevassa! hörähti Vaskio

pesutelineensä luota kasvot saippuavaahdossa. Tuollaiset sinunlaisesi

vetelehtijät ovat aina onnellisia...

-- Näetkös, jatkoi Seipi silmäluomet ummessa, minä _uneksun_

itselleni onnen, sinä koetat _tehdä_ sitä. Sinä koetat rakentaa

vallin pettymysten merta vastaan, minä tahdon antaa sen tulvia yli ja

sallia elämän hiekan, tuon turhan rakennusaineen solua sormieni läpi.

Mielestäni olen hyvän osan valinnut.

-- Tiedätkö, miksi tuota elämisen muotoa nimitetään

yhteiskunnallisella kielellä? Se on olemista rappiolla.

-- Teenkö sillä jotakin pahaa kenellekään?

-- Koko yhteiskunnalle. Me emme enää elä ruhtinas-yksilöiden

aikakaudella, veikkoseni. Ja jos sinä ylimyksellisen nautiskelusi

vuoksi varastat kansalta työsi ja voimasi, on se pahin rikos, mitä

kapitalistisessa ja myös sosialistisessa yhteiskunnassa voidaan tehdä.

-- Mitä minun sitten pitäisi tehdä mielestäsi?

-- Sinun pitää kirjoittaa kirjoja. Kun kerran kirjailijan nimellä

käyt.

-- Olenko minä pyytänyt kirjailijan nimeä, en minä tahdo kirjoittaa

kirjoja!

-- No no. Olet "startannut" ainakin. Sanomalehtirunoja, oikea

runovihko, käännöksiä. Sellainen on kirjailijan alku. Mutta _jäädä_

aluksi se on noloa! Miksi et edes tahdo ansaita rahaa?

-- Mitä sillä tekisin? Tänä aikana, jolloin on vanki. Ei pääse edes

matkustamaan.

-- On sekin kysymys! Elintarpeitasi varten sitä tarvitset, ja nyt

enemmän kuin muuten.

-- Tarpeita varten. Se ei innostuta. Se on kuolemaa.

-- Ilman niitä kuolee myös.

-- Se on jo parempaa!

-- Sinä olet aivan hullu! Aivan hullu, sanon minä. Elävänä varjoihin

haudattu! Tosielämälle olet velkaa.

-- Kaikki on varjoa... sinunkin tosielämäsi... Etkö huomaa: oman

olentosi särkyneitä siruja, kuviteltuja aivohelyjäsi ajat takaa

sinäkin. Velkaa olet elämälle sinäkin...

-- Mahdollisesti joillekin yksilöille. Sitä en kiellä. Mutta vain

toistaiseksi. Minä rakastan elämää ja elävää todellisuutta, tunnen

olevani velkaa sille, ja aion myös _maksaa_ velkani. Kaikista

minun kuvitelmistani _tulee_ vielä todellisuus, vaikka et usko. En

aio jättää niitä aivoihini hedelmättömiksi. Jos minä joskus menen

rappiolle, jota en usko, niin ei se tapahdu omasta tahdostani, ei

ilman taistelua. Mutta sinä! Miksi, sano minulle, miksi tahtovat

kaikki lahjakkaat miehet mennä rappiolle? Tahallaan tahtovat, sanopas

se! Ja sinä _olet_ lahjakas!

-- Olin ehkä, niin, luokkatoveri-, koulupoikakannalta katsottuna.

Ainakin tunsin itseni siksi kerran. Se oli erehdys ja siksipä

minulla on ollutkin tuo n.s. lahjakkaiden kirottu kohtalo, jäädä

tien oheen, väistyä syrjään lahjattomien ahertajien tieltä. Se

on niin luonnollista. Älä kiistele vastaan! Näetkös, ylemmyyden

tietoisuus nuorena, jolloin veri muutenkin tulistaa sielua kuin

kuuma viini, se hurmaa liiaksi. Pieninkin askel on kuin askel sadun

peninkulmasaappailla. Hän huomaa, että keveinkin ajatuksen keinahdus

ilman pienintä ponnistusta ponnahduttaa jo kauas toisten edelle ja

yläpuolelle. Hän näkee, että muutkin ihmettelevät ja ihailevat häntä

ja hän ihailee itse itseään muiden mukana. Tällaisesta kohtalottarien

kavalan rakkauden helmalapsesta, jolle voitto alun pitäen on tehty

liian helpoksi, ei koskaan tule oikeaa elämän voittajaa. Hän ei

koskaan opi tekemään työtä, ahkeroimaan, ponnistelemaan. Hän

pysähtyy hämmästelemään luomakuntaa, jumaloimaan itseään ja --

kenties halveksimaan muita. Tällaisella yliotteella liikkuminen on

hänelle turmioksi. Hän ei kehity. Hän on vain suuripäinen peikon

sikiö, joka ei kasva. Lapsi ja vanhus samassa persoonassa. Hän

on. Hän ei tule miksikään. Kuin antiikin Antinous tuijottaa hän

elämän vierivään virtaan, ihannoi sen Syväreissä omaa kuvaansa

kuin kaunis, onneton Narkissos. Ja sillä aikaa maailma pyörii,

ihmiset puurtavat ja ahertavat, ja yht'äkkiä huomaa hän tuhma lapsi

jääneensä kokonaan jälkeen maailman menosta, seisovansa kaikkein

taaimpana. Hän kuuluu niihin ensimäisiin, jotka tulevat viimeisiksi.

Hänen, lahjakkaan elinhermo, henki on kutistunut ja veltostunut

itsekylläisyydessä ja harjoituksen puutteessa, sirpaleitunut,

särkynyt tarkoituksettoman monipuolisuuden sokaisevassa harhasalissa,

jota vastoin nuo toiset, joilta ei kukaan mitään odottanut, nuo

lahjattomat, tyhmyrit, ahertajat, päivätyöläiset, heikkohenkiset,

jotka ovat saaneet ponnistaa otsansa hiessä pysyäkseen pinnalla,

he ovat syventyneet, he ovat karttuneet tiedoissa ja taidoissa,

saavuttaneet tarkoitusperäisen elämän suunnan, varttuneet luonteiksi,

joiden halvimmaksi käskyläiseksi hän ei enää kelpaisi. Sillä hänellä

on yhä vielä köyhänäkin jälellä synnyntärikkaan ylpeys ja solvaistu

itsetunto, vallasta syöstyn kirvelevä häpeä. Hän ei voi vieläkään

alistua valjaisiin, jotka ovat vähempilahjaisten menestyksen ehto.

Koska hänelle kerran ei ole sallittu nousta elämän ylimmälle

portaalle, hylkää hän kaikki ala-asteet ja syöksyy mieluummin

äyräältä alas syvyyteen -- tai liukuu sinne huomaamattomasti, jos hän

on passiivinen luonne, niinkuin minä esimerkiksi.

-- No enpä ole mokomaa saarnaa kuullut!

-- Sellainen on usein lahjakkaiden kohtalo ja sellainen on

pääpiirteissään minunkin tarinani. Nyt minä olen köyhä, kyvytön ja

paheellinen.

-- Paheellinen, sinä, joka et edes juo etkä polta!

-- Korkeammassa merkityksessä paheellinen.

-- Laiska sinä olet kaikkein korkeimmassa merkityksessä, et muuta!

Haaveilija! Sinun pitää ponnistautua irti tuosta passiivisuudestasi.

Sinä kuvittelet ja puhelet kaikenlaista hullua päivät päästään.

Kirjoita ne edes paperille! Tee kirja, niin olet mies!

Seipi pudisti päätään tuijottaen surumielisesti kattoon.

-- Istut vain pöytäsi ääreen kuin konttoristi ja sanot itsellesi:

nyt teen kirjan, jatkoi Vaskio vedellen sauhuja ja lukien toisella

silmäkulmallaan sanomalehteä.

-- Minä en voinut taiteesta tehdä ammattia, sentähden ei minusta

tullutkaan taiteilijaa, puhui Seipi. Ehkä olisi tullut toisissa

onnellisemmissa, helpommissa olosuhteissa. Mutta tänä aikana! Joka

vaatii yliluonnollista voimaa, vankkoja aivoja, häikäilemättömiä

kyynäspäitä. Ei, ei! Minusta ei olisi ollut siihen. Olen aina

tuntenut, että minulla on hauraat aivot, niin sanoakseni,

hemmoiteltu, herkutteleva mielikuvitus, jota tulisi hoitaa, vaalia

ruhtinaallisesti. Silloin se voisi mahdollisesti lahjoittaa silloin

tällöin jonkun helmen, koruneuleen, ylellisyyslisännön maailmalle.

Ja sellainen on pannassa nykyään. Itsekin tuomitsen sen ja oman

rakenteeni samalla. Ja jos kerran taiteellisuus ihmisessä on

niin höllässä, niin heikkoa tekoa, ei sitä kannata surra. Minäkö

ruokopillilläni kilpailemaan maailmanpalon myrskypasuunain joukkoon!

Sehän olisi naurettavaa. Niin hullu en sentään ole. Ole huoleti,

veljeni, minussa ei sammunut taidetaivaalta mitään korvaamatonta

valoa. Ei ensinkään. Minä en koskaan voisi loistaa omin voimin omalla

valollani. Mutta minä tahtoisin kyllä olla mukana, tahtoisin sulautua

johonkin suurempaan kuin pisara mereen. Missä on minun uomani? Sitä

juuri etsin. Etsin elämälleni sisältöä. Enkä löydä. Ulkonaisesta

maineesta en välitä. Tahtoisin kuolla tuntemattomana, mutta itse

tuntien itseni.

-- Itseään ei opi tuntemaan muuta kuin toisten kautta, vertailemalla.

_Mensch, vergleiche dich_. Jätä nuo yksinäiset tapasi, tule ihmisten

pariin, todellisuuden maailmaan, niin sinusta tulee toinen mies!

-- Mitä sinä nimität todellisuudeksi? Kuka todistaa, että teko

on enemmän todellinen kuin ajatus? Luuletko, että syvemmässä

merkityksessä tuli takassa on oleellisempi kuin se ikuinen lieska,

joka polttaa sieluani, että tuollainen kirja on arvokkaampi kuin ne

unelmat, jotka loimuavat aivoissani?

-- Kirjan välityksellä ne joutuvat muiden hyväksi. Muuten ne palavat

poroksi umpinaisessa, tyhjässä säiliössä, menevät hukkaan.

-- Ei mikään mene hukkaan. Kaikki jatkuu. Voima elää eteenpäin.

Mitättömimmän ullakkorunoilijan mielikuvitus säteilee kuni tähti

ijästä ikään, jossakin, jonnekin... Siihen uskon, se on lohdutukseni.

Tahtoisin vain itse valita, löytää oikean värini, jota säteillä,

sisäisen kauneus-arvoni ja elää sen mukaan. Mutta sitä en saa tehdä

rauhassa. Aina minua koetetaan saada johonkin ulkopuoliseen. Minua

tahdotaan raahata, työntää, pakoittaa tuohon kauheaan hälinään ja

hyörinään, joka on minulle arvoton. Sinäkin, Simo! Miksi? Napertelen

pientä käsityötä henkeni pitimeksi, enkä tee kellekään pahaa. Antakaa

minun olla niinkuin olen! Tähdissä on määrätty kohtaloni tällaiseksi.

-- Tähdissä, tähdissä! jaaritteli Vaskio. Sinä siis uskot tähtiin,

sinä!

-- Kuinka eivät taivaankappaleet, jotka liikuttavat valtamerien

kehdon, vyöryttävät vuoksen ja luoteen, jotka määräävät maan ja ilman

ihmeet, kuinka ne eivät vaikuttaisi ihmiselämän rataan!

Simo Vaskio asettui kädet housun taskuissa toverinsa vuoteen ääreen.

-- Kuule, mitä sinulle oikeastaan on tapahtunut Orkokummussa? Sen

jälkeen kun sieltä tulit, ja siitä on jo kuusi viikkoa, et ole

valvonut päivällä etkä nukkunut yöllä, vaan horiset kaikenlaista

ihmisjärjelle käsittämätöntä. Olisitko ehkä rakastunut?

-- Keneen minä olisin rakastunut?

Seipi katsoi Vaskioon viattomasti hämmästyen, hienon punan kohotessa

hänen poskilleen.

-- No tietysti tuohon Orkokummun nuorempaan tyttäreen, jonka

kotiopettajana juuri olit!

-- Oh, Meriin! Ei, hän oli liiaksi tästä maailmasta kotoisin

viehättääkseen minua. Pikemminkin olin siellä rakastunut

poissaolevaan tyttäreen, tuohon laulajattareen, jota en koskaan ole

nähnyt enkä kuullut, Aarlaan. Minulla oli kunnia saada asua hänen

huoneessaan. Ja jos hän itse on yhtä ihmeellinen ja ihana, yhtä

tähti-viisas ja henki-kylläinen kuin hänen kirjastonsa, niin...

Vaskio hymähti halveksivasti.

-- Hän on siis tuollainen uuden-ajan taika-uskoinen, teosofi tai

spiritisti tai miksi niitä nykyään kutsutaan...

-- Sano sitä miksi tahansa! Jotakin suloista ja suurta on tuossa

salaperäisyyden verhon kohottamisessa. Minä nimitän sitä nyttemmin

Aarlan uskoksi. Joskus yöllä olen tuntevinani hänen keveän

henkiolentonsa hipaisun lähelläni ja silloin alan lentää, niin,

lentää, mutta aivan matalalla, jalat edellä. Näin...

Seipi ojensi jalkansa ja kätensä pingoitus-asentoon.

-- Tuntuu kuin minun pitäisi saada kiinni jostakin, jota en koskaan

tavoita. Ja kun herään, olen niin raukea. Lankee sieluun sellainen

epätoivo ja väsymys, että melkein tahtoisin tappaa itseni. En jaksa

murtaa kahleitani! Tällaista tajutonta, tylsää lihamöhkälettäkö siis

täällä ylläpidän ihmisten inhona ja vaivana? Siltä tuntuu...

Vaskion piirteet kiristyivät.

-- En viitsi enää kuulla jaarituksiasi. Olet luokkatoverini ja vanha

ystäväni. Älä pakoita minua olemaan sinulle hävytön. Elämä on ihana

ja oma syy, jos ei sitä tunne siksi! Vedä, veikkoseni, takki yllesi

nyt pian! Lähdetään kahville, niin hulluuden höyryt vähän haihtuvat

päästäsi ja uni silmistäsi. Ennenkuin saan kahvit, olen myyty ja

mykkä mies. En jaksa pitää puoliani edes sinulle, joka oikeastaan et

ole mikään mies ollenkaan. Mamseli, trikoosankari sinä olet.

-- Ja sinä: kahvilasankari, naurahti Seipi.

-- Se on jo jotakin parempaa se! No joudupas nyt!

-- En tiedä, viitsinkö.

-- Viitsi nyt jotakin. Vaihteen vuoksi. Sitäpaitsi...

Vaskio iski veitikkamaisesti silmää.

-- Saat nähdä jotakin kaunista, jos lähdet nyt mukaani, jotakin, joka

varmasti sinua huvittaa...

-- Kuulla, tarkoitat.

-- Nähdä!

-- Jonkun uuden keksintöluonnoksen, josta olen kuullut jo sata kertaa

ja johon jo olen ehtinyt kyllästyä.

-- Keksinnön kylläkin, mutta ei sellaista kuin luulet. Ihmisen...

Seipi teki avuttoman liikkeen käsillään.

-- Huono keksintö. Huonoimpasi. Ihmiset eivät minua huvita.

-- Ja vielä joku päivä sitten sanoit ihailevasi Oula Kuuttia.

-- Minähän puhuin hänestä runoilijana.

-- Sangen epätasainen herra.

-- Niin, mutta hän on sittenkin _oikea_ runoilija. Vaikkapa hän vain

puhaltaisi saippuakuplan paperille, niin on siinä Herran henki, se

elähyttää, panee veret liikkeelle. Ja vielä enemmän sähköittävä on

hänen personallisuutensa. Tapasin hänet pari vuotta sitten etelässä.

Olimme yhden illan yksissä, aivan kaksin. Hänen seuransa oli ihmeen

vapauttava. Olin heti oma itseni ja seuraavana päivänä oli iloisempi

elää. Sen muistan. Ja se oli kaikki hänen ansiotaan. Mutta silloin en

osannut olla siitä kiitollinen. Silloin melkein vihasin häntä. Kun

näin hänet seurassa, oli hän aivan toinen kuin kahden minun kanssani.

Hän oli erilainen jokaisen ihmisen kanssa. Kuin kameleontti. Ja

syvällä sielussani syytin häntä silloin teeskentelystä, imartelusta.

Luulin, ahtaudessani, että hän ainoastaan ja juuri minun kanssani oli

ollut rehellinen.

-- Hän puhui siis itsestään?

-- Päinvastoin. Ei sanaakaan, ei koskaan. Ja sentään oli hän

keskipiste. Hän toi esiin toisen ihmisen personallisuuden, ärsytti

esiin hänen parhaimpansa. Siinä oli hänen voimansa ja siksi kaikki

hänestä pitivät ja etsivät hänen seuraansa. Mutta hänen ystävänsä

eivät yleensä olleet ystäviä keskenään. Luulen, että he kaikki olivat

toisilleen mustasukkaisia tai luulivat yksin omistavansa Kuutin

sielun, kuten minä tuhmuudessani tein. Mutta hän omisti kaikkien

sielut, kellään ei ollut hänen sieluaan. Hän oli suuri ihminen, me

muut tavallisia, rajallisia. Näin oli asia. Nyt sen ymmärrän.

-- Sinä liioittelet. Taiteilijat ovat luonteettomia! Siinä oikea syy

heidän vaihtelevaisuuteensa. Mutta miksi et siis täällä ole uusinut

tuota tuttavuutta, joka sinusta oli niin erinomaisen virkistävä?

-- En ole rohjennut...

-- Siksikö, että Kuutti seurustelee syntisten ja publikaanien kanssa.

Ethän sinä toki kestäisi ryyppyseuraa, sinä maitoparta!

-- Miksi ymmärrät tahallasi väärin... Hänen seuraansako sinä nyt

veisit minut? kysyi Seipi sitten hidastellen.

-- Minähän lupasin näyttää sinulle jotakin kaunista! Onko Kuutti

mielestäsi kaunis? Tuo vinosilmä, Lapin kyttä, tuo kippuranokka! Ha

ha!

-- Minusta hän on kaunein mies, minkä olen nähnyt, vastasi Seipi.

Minä muistan ihmisistä vain sielullisen ilmeen, lisäsi hän.

-- No, mitä sitten mahdat sanoa hänen tyttärestään! Mutta sinulla on

kaikki aistit nähtävästi sekaisin!

-- Onko hänellä tytär?

-- Etpä sinä näy paljon tietävän Suomen kulttuurista! Sellaista se

on kun nukkuu pois elämänsä! Tämän kulttuuritapauksen esinäytös

tapahtuikin jo noin parikymmentä vuotta sitten, jolloin sinä vielä

uinailit äitisi lankakorissa...

-- Entä sinä sitten? hymähti Seipi nauraen.

-- Oh, minä seurasin aikaani jo silloin. Kuuttiskandaalinkin kohinan

muistan varsin hyvin. Kaikki puhuivat siitä silloin, vaikka hän ei

ollutkaan silloin kirjailija. Niin, näetkös, Kuutti hän ei alkanut

kirjailija-uraansa kirjailijana, niinkuin sinä, joka taisit alkaa

väärästä päästä. Hän oli alkuaan insinööri tai jotakin sen tapaista

ja jostakin syystä, en enää muista lähemmin mistä, hän joutui

Venäjälle töihin ja nai sitten siellä venakon. Häntä lienee sen

johdosta kohdeltu jonkun verran hävyttömästi. Oli näes silloin juuri

pahimmat sortovuodet menossa. Syntyi sanomalehtijupakoita, julkinen

häväistysjuttu. Se oli silloin se, näepäs! Nyt, sensijaan! Hm!

Joka tapauksessa Kuutti senjälkeen luopui tai erotettiin, en tiedä

varmaan, tuosta keisarikunnallisesta toimestaan. Ja vasta sitten hän

rupesi varsinaisesti kirjoittamaan, astui Pegasuksen selkään tultuaan

tavallaan ensin heitetyksi alas yhteiskunnallisen ratsunsa selästä...

-- Jotakin sentapaista olen kuullut...

-- Avioliitosta johtui koko mylläkkä. Mies ja vaimo erosivat

sitten tai ainakin elivät erillään. Ehkäpä Kuutti katui kauppojaan

tai ei tohtinut tuoda vaimoaan Suomeen välttääkseen ikävyyksiä,

tai ei välittänyt hänestä. Sillä yksin hänen kerrottiin olleen

ulkomaillakin. Muutama vuosi sitten kuuluu venakko-rouva kuolleen;

mutta tytär elää ja on täällä.

-- Neiti Kuutti asuu siis isänsä luona?

-- Mitä vielä. Eikä yleensä ole olemassakaan mitään neiti Kuuttia.

Tyttö kulkee aivan omalla omituisella nimellään. Se on nyt sitä

nykyaikaista! Hänen nimensä on Vera Soroinen. Ja intressantin

näköinen, sen saat uskoa!

-- Täys-ryssä tietysti?

-- Ei, puhuu Suomea virheettömästi.

-- Juoruja varmaankin kaikki! Mistä sinä tiedät, että joku Vera

Soroinen on Kuutin tytär? Tunnetko hänet?

-- En tosin lähemmin, mutta ulkomuodolta kyllä. Ja minulla on varmat

tiedot. Tämä kuuluukin minun kaikkein viimeisimpiin keksintöihini. Ja

minä olen hieman rakastunutkin häneen. Istun Mokka-kahvilassa kaiket

päivät vain nähdäkseni hänet, sillä siellä käy hän aina johonkin

aikaan päivästä. Tavallisesti siinä neljän viiden aikana. Kas siinä

syy minun tavallista innokkaampaan kahvilasankaruuteeni nykyään! Kas

kas, taidatpa sinäkin jo saada hieman eloa jäseniisi. Panepa kiirettä

nyt!

Seipi asetteli huolellisesti kravattiaan pienen pöytäpeilin edessä.

-- Oletko edes koskaan todenteolla osannut rakastua? Se sinun pitäisi

tehdä, niin kyllä heräisit, loruili Vaskio vihellellen tuttua

kapakkasäveltä. Tai sitten sinun pitäisi ruveta viljelemään Herran

viinamäkeä. No niin, nyt se on vähän vaikeampaa ja kalliimpaa kuin

ennen, mutta helkkarin lystiä juuri siksi. Kyllä siitä sinunkin

runosuonesi rupeaisi pulppuamaan. Minä olen jo ehtinyt kirjoittaa

runon Kuutin kauniille tuntemattomalle tyttärelle. Tai ei se ollut

ehkä juuri hänelle, mutta jollekin hänen kaltaiselleen. Eräs

pilalehti tilasi minulta. Ja jos kerran tahdon tehdä runon, otan

aiheen vaikka kissanhännästä. Sellainen poika minä olen. Ja sen

verran olen minä maailman taipaleella noita erilaisia käsitöitä

oppinut. Teen pientä voidakseni suunnitella suurta, näetkös, sitä

suurta, jonka kerran teen...

-- Sinä osaat todella mitä tahansa, sinä tuhattaituri, naurahti

Seipi. Mutta muista, poikaseni, että aktiivisillakin voi olla

lahjakkaisuuden kirous. Ettei sinun vain kävisi vielä huonommin kuin

minun...