"Koettakaa onneanne professori Challengerin luona."
Minä olin aina paljon pitänyt Mc Ardlesta, tuosta vanhasta
jöröstä, koukkuselkäisestä, punatukkaisesta uutistoimittajasta,
ja minä toivon, että hän myös piti minusta. Beaumont oli tosin
varsinainen toimituspäällikkö, mutta hän eli olympolaisen
korkeutensa ohennetuissa ilmapiireissä, josta hän ei voinut
erottaa mitään kansainvälisiä selkkauksia ja kabinettihajaannuksia
vähäarvoisempia tapauksia. Toisinaan näimme me hänen ylhäisyytensä
vetäytyvän kaikkein pyhimpäänsä tuijottavin katsein, henkensä
leijaillessa yli Balkanin vuorten ja Persian lahden. Hän oli meille
saavuttamattomissa. Mutta Mc Ardle oli hänen ensimäinen adjutanttinsa
ja hänet me kyllä tunsimme. Astuessani huoneeseen tuo vanha mies
nyökäytti päätänsä ja työnsi silmälasit otsallensa.
"Kaikesta päättäen te hoidatte hyvin tehtävänne, mr Malone", sanoi
hän ystävällisesti skotlantilaisella murteellaan.
Minä kiitin häntä.
"Kaivosräjähdys oli hyvin kuvattu. Niin myös Southwarkin tulipalo.
Teillä on kyky esittää asioita seikkaperäisesti. Mikä olikaan
asianne?"
"Pyytäisin teidän apuanne,"
Hän näytti levottomalta ja vältti katsettani,
"Hm. Mistä on kysymys?"
"Luuletteko, sir, voivanne lähettää minut jollekin pitkälle matkalle
sanomalehden laskuun? Koettaisin parhaani mukaan suorittaa tehtävän
ja lähettää teille luotettavia tietoja."
"Minkälaista matkaa te tarkoitatte?"
"Mitä tahansa, kunhan siihen vain liittyy seikkailuja ja vaaroja.
Minä vakuutan, että tekisin kaikkeni. Mitä vaikeampi tehtävä, sitä
parempi minulle."
"Teitä näköjään haluttaa leikitellä hengellänne."
"Sanokaa mieluummin, että minä tahdon sen oikein käyttää."
"Rakas mr Malone, tuo kuulostaa hiukan liian tavattomalta. Pelkään,
että varsinaisten retkikuntain aika on mennyt. Tulokset tuskin
vastaavat enää kustannuksia, ja joka tapauksessa täytyisi tuollaisen
tehtävän saajan omata tunnettu ja yleisen luottamuksen saavuttanut
nimi. Suuret mustat aukkopaikat kartalla alkavat jo olla täytetyt ja
romantiikalla ei ole enää missään sijaa. Mutta odottakaahan!" ja hymy
levisi hänen kasvoilleen, "Nuo kartan mustat pilkut toivat mieleeni
erään ajatuksen. Mitähän, jos paljastaisimme erään petturin --
nykyajan Münchhausenin -- ja saattaisimme hänet naurunalaiseksi. Te
voisitte näyttää yleisölle, mikä valehtelija hän on. Mitä arvelette?
Eikö tämä huvittaisi teitä?"
"Minä suostun mihin tahansa -- matkustan minne vain -- ilman
vastaväitteitä."
Mc Ardle istui muutaman hetken ajatuksiinsa vaipuneena.
"Minä tässä juuri aprikoin, voisitteko jotenkin päästä tuon miehen
kanssa ystävälliseen sananvaihtoon", sanoi hän viimein. "Teillä
näyttää olevan taito tulla ihmisten kanssa tuttavuussuhteisiin. Olen
itse kokenut sen."
"Te olette aivan liian hyvä, sir."
"Miksi ette koettaisi onneanne professori Challengerin suhteen,
hänen, joka asuu Enmore Parkissa?"
Taisin näyttää hieman hämmästyneeltä.
"Challenger", huudahdin minä. "Professori Challenger, tuo kuuluisa
zoloogi? Eikö juuri hän halkaissut tuon _Daily Telegraf'issa_
työskennelleen Blundellin pääkallon?"
Toimittaja hymyili tuikeasti.
"Välitättekö te sellaisesta? Sanoittehan haluavanne seikkailuja."
"Niinpä kyllä, mutta jonkun todellisen tehtävän yhteydessä, sir."
"Sepä se onkin. Minä vakuutan, että hän ei ole aina niin
väkivaltainen. Blundell ehkä osui hänen luoksensa onnettomana
hetkenä, tai sitten ei osannut oikein suhtautua häneen. Ehkä teitä
paremmin onnestaisi. Tehtävä olisi erikoisesti teille sopiva, ja
_Daily Gazette_ kyllä julkaisisi tulokset."
"Minä en todentotta tiedä hänestä mitään. Minä muistin hänet vain
siitä, että hän löi Blundellia."
"Minulla on muutamia muistiinpanoja, jotka voivat hyödyttää teitä,
mr Malone, Olen jonkun aikaa pitänyt silmällä professoria," Hän otti
laatikosta erään paperin. "Tässä on hänen ansioluettelonsa. Se on
aivan lyhyt.
"'Challenger, George Edvard, _Syntynyt_ Largsissa, N. B, 1863,
Opiskellut Largsin alkeisopistossa ja Edinburgin yliopistossa
-- British Museumin assistentti 1892. Vertailevan antropologian
osasto-amanuenssi 1893. Erosi samana vuonna kiihkeän riidan
jälkeen. Saanut mitalin zoloogisten tutkimustensa tunnustukseksi.
Ulkomaalaisten seurojen jäsen' -- niin, siinä oli kahden tuuman
pituinen hienolla käsialalla kirjoitettu luettelo -- 'Societé Beige,
American Academy of Sciences, La Plata', y.m., y.m. _Julkaissut_:
'Muutamia huomioita erilaisista kalmukkipääkallomuodoista';
'Vertebraattien evolutsionin pääpiirteet' ja joukko kirjoitelmia,
m.m. 'Weismannismin pääerehdykset', joka aiheutti vilkkaan kiistan
Wienin zoloogisessa kongressissa. _Huvitukset_: 'Kävelyjä ulkoilmassa
ja alppimatkailuja. Osoite: Enmore Park, Kensigton, W.'
"Kas tässä. Ottakaa tämä. Muuta työtä ei minulla ole teille täksi
illaksi."
Pistin paperilapun kukkarooni.
"Vielä yksi sana, sir", sanoin minä huomatessani, että vastassani
oli kalju pää, eikä enää punainen naama. "En ole oikein selvillä,
minkätähden minun pitäisi etsiä tuota herraa. Mitä hän on tehnyt?"
Kasvot kääntyivät taas minuun päin. "Hän teki ilman seuraajia toissa
vuonna tutkimusmatkan Etelä-Ameriikkaan ja palasi sieltä viime
vuonna. Epäilemättä hän kävi Etelä-Ameriikassa, mutta kieltäytyy
sanomasta, millä tämän maanosan kolkalla. Ensin hän hämäräperäisesti
selosteli seikkailujaan, mutta kun hänen juttujansa alettiin
pitää tekaistuina, vetäytyi hän kuin etana kuoreensa. Jotakin
eriskummallista hän on kokenut, tai sitten hän on suurvalehtelija,
mikä onkin luultavinta. Hänellä oli matkassaan muutamia pilaantuneita
valokuvia, joita väitettiin väärennetyiksi. Hän on niin kiukustunut,
että hän solvaa jokaista, joka vain yrittää tehdä hänelle
kysymyksiäkään, ja heittää herrat sanomalehdenkertojat ulos ovesta.
Minun mielipiteeni mukaan hän on murhaamiskiihkoinen raivopää, joka
esiintyy tieteellisen naamarin suojassa. Sellainen hän on, mr Malone.
Menkää hänen luoksensa koettamaan, mitä saisitte hänestä heltiämään.
Te olette kyllin suuri pitääksenne puolianne. Olkaa aivan huoleton,
tunnettehan lain työnantajan vastuuvelvollisuudesta."
Tuo punahko naama vaihtui vielä kerran kaljuksi päälaeksi, jota
punertavat untuvat ympäröivät. Vastaanotto oli päättynyt.
Minä menin Savagen klubille, mutta sensijaan, että olisin mennyt
sisään, nojauduin minä Adelphi-terassin kaidetta vastaan ja
seisoin kauan katsellen ruskeaa öljyistä virtaa. Minä ajattelen
aina terveimmin ja selvimmin ulkoilmassa. Otin esiin professori
Challengerin ansioluettelon ja tutkin sitä sähkölampun valossa. Ja
silloin sain oivan päähänpiston. Sanomalehtimiehenä minä kaiken
kuulemani perustalla olin tullut vakuutetuksi siitä, että oli
mahdotonta päästä puheisiin tuon tuittupäisen professorin kanssa.
Mutta nuo elämäkerrallisessa luettelossa kahdesti mainitut riidat
viittasivat selvästi siihen, että hän oli tieteellinen kiihkoilija.
Eiköhän tuossa olisi suojaton kohta, johon voisin iskeä? Ainakin
tahdon koettaa.
Astuin klubiin. Kello oli yksitoista ja suuri huone oli vasta
puolillaan koska suurin ihmistulva ei ollut vielä alkanut.
Katseeni osui heti pitkään, laihaan, luisevaan mieheen, joka istui
nojatuolissa lieden luona. Hän kääntyi samassa kun minä vedin tuolini
hänen viereensä. Hän oli tällä hetkellä paras neuvonantaja -- Tarp
Henry, _Naturen_ toimittaja, kuiva kuikelo, joka uhkui pelkkää
hyväntahtoisuutta tuntemiansa henkilöitä kohtaan. Kävin heti asiaan
käsiksi. "Mitä tiedätte professori Challengerista", minä kysyin.
"Challenger?" Hän rypisti otsaansa tieteellisen paheksuvasti.
"Challengerhan esitti noita mahdottomia etelä-ameriikkalaisia taruja."
"Mitä taruja?"
"Oh, jotain sekasotkua eriskummallisista eläimistä, joita hän
muka oli nähnyt. Luulen hänen myöhemmin peruuttaneen lausuntonsa.
Ainakin hän nykyään kokonaan vaikenee. Reuters sai haastatelluksi
häntä, mutta siitä nousi sellainen mylläkkä, että professori huomasi
parhaaksi peräytyä. Sangen häpeällinen juttu! Muutamat olivat kyllä
taipuvaisia ottamaan hänet toden kannalta, mutta heitä hän nolasi."
"Kuinka niin?"
"Hänen töykeytensä ja raakuutensa on ihan uskomaton. Ajatelkaahan
esimerkiksi tuota Zoloogisen laitoksen ukko Wadley-raukkaa. Wadley
kirjoitti hänelle: 'Zoloogisen laitoksen puheenjohtaja tervehtii
professori Challengeria ja pyytää lausua, että hänelle ja laitokselle
olisi mitä suurin kunnia, jos professori Challenger suosiollisesti
saapuisi ensi kokoukseen,' Vastausta ei voi painattaa."
"Voiko tämä olla mahdollista?"
"Lievennettynä kuuluisi se jotenkin näin: 'Professori Challenger
tervehtii Zoloogisen laitoksen puheenjohtajaa ja pyytää lausua, että
puheenjohtajan on paras mennä hornan kattilaan.'"
"Olipa se paksua!"
"Niin kai sanoi myöskin ukko Wadley. Minä muistan hänen kokouksessa
esittämänsä valitusvirren. Se alkoi näin: 'Viisikymmentävuotinen
kokemukseni ja seurusteluni tieteellisissä piireissä --.' Tapaus
lannisti todellakin tuota vanhusta."
"Tiedättekö mitään muuta Challengerista?"
"Minähän olen bakterioloogi. Minä elän yhdeksänsataa kertaa
suurentavassa mikroskoopissa, enkä suuresti välitä sellaisesta,
mitä näen paljain silmin. Minä olen tietämisen rajamaitten asukas
enkä ole omilla tulillani, kun jätettyäni tutkijakammioni joudun
kosketuksiin teidän suurten ja kömpelöitten olentojenne kanssa. Minun
oma toimialani on siinä määrin erillinen, etten joudu penkomaan
skandaaleja, yhtäkaikki liikkuessani tieteellisissä piireissä
olen kuullut yhtä ja toista Challengerista, sillä onhan hän mies,
josta ei voi pysyä tietämättömänä. Hän on loistavan nerokas --
tarmoa ja elinvoimaa uhkuva, mutta riidanhaluinen ja vastenmielinen
tiedemiespukari -- ja kaikki arkailu on hänelle vierasta. Hän on
jopa valmistanut muutamia väärennettyjä valokuvia, niillä muka
todistaakseen etelä-ameriikkalaisten kaskujensa todenperäisyyttä."
"Te sanoitte häntä pukariksi. Minkä asian puolesta hän kiihkoilee?"
"Niitä on tuhansia -- viimeinen koskee Weissmannia ja kehitysoppia.
Hän taisi esiintyä kauhealla tavalla tämän kysymyksen Wienissä
ollessa keskustelunalaisena."
"Ettekö voi tarkemmin selostaa jupakkaa?"
"En tänä hetkenä. Mutta pöytäkirjasta on olemassa käännös. Meillä on
se toimistossa. Haluatteko tulla sinne kanssani?"
"Mitä kernaimmin. Minun täytyy haastatella miestä ja tarvitsen
johtolankaa päästäkseni häneen käsiksi. Seuraan teitä, ellei ole
liian myöhäistä."
* * * * *
Puolen tunnin päästä minä istuin sanomalehden toimistossa paksu
nidos edessäni. Se oli avattu "Weissman contra Darwin"-käsittelyn
kohdalta ja nimikirjoitus kuului: "Voimakas vastalause Wienissä.
Kiihkeitä mielipiteenilmaisuja." Koska tieteellinen kasvatukseni oli
melkoisen laiminlyöty, en kyennyt saamaan selkoa kiistanalaisesta
kysymyksestä kokonaisuudessaan, mutta kaikesta huomasin, että
englantilainen professori oli huiminut oikealle ja vasemmalle ja
ankarasti suututtanut mannermaalaiset virkaveljensä. "Vastalauseita",
"kova melu" ja "yleinen vetoaminen puheenjohtajaan" olivat ensimäiset
kursivoidut sanat, joihin katseeni kiintyi. Minun puolestani olisi
selostus voinut olla vaikka kiinankieltä, sillä en ymmärtänyt siitä
juuri mitään.
"Voisitteko te kääntää minulle sen", sanoin minä, koettaen hellyttää
ystäväni mieltä. "Sehän on käännetty."
"Siinä tapauksessa minun ehkä pitäisi koettaa ottaa pohti
alkuperäisestä."
"Niin, tämä on kyllä vaikeatajuista maallikolle."
"Saisinpa tästä irti edes yhden ainoan ajatuksen, joka olisi minulle
inhimillisesti täysin tajuttava, olisi kaikki hyvin. No, tässä kai
on jotain, joka sopii. Luulen sen osapuilleen ymmärtävänikin. Minä
kirjoitan sen muistiin. Tämä on oleva liittymiskohta, josta pääsen
tuon kauhean professorin yhteyteen."
"Voinko auttaa teitä millään tavalla?"
"Kyllä, minä aion kirjoittaa hänelle, nähkääs, Jos saisin kirjoittaa
kirjeen täällä ja käyttää teidän osoitettanne, vaikuttaisi tämä
edullisesti."
"Mutta silloinhan mies tulee tänne, nostaa metelin ja lyö rikki
huonekalut."
"Tuskin sentään. Näytän teille kirjeen. Vakuutan, etten aio ärsyttää
häntä."
"No, tuossa on tuoli ja kirjoituspöytä. Täällä on paperia. Minä
haluan kuitenkin tarkastaa kirjelmänne, ennenkun sen lähetätte."
Se vaati hetken työn, mutta sen valmistuttua olin hyvilläni. Se
ei tuntunut lainkaan hullummalta. Hieman salaa ylpeillen luin sen
kriitilliselle bakterioloogille.
"Hyvä professori Challenger!" niin se alkoi.
"Niin vähäpätöinen kuin lienenkin, olen innokkaasti harrastanut
luonnon tutkimista, ja näin ollen aina tuntenut suurta mielenkiintoa
teidän spekulatsioneihinne Darwinin ja Weissmanin mielipiteitten
eroavaisuuksista. Aivan äskettäin sain tilaisuuden muistojeni
virkistämiseen lukiessani uudelleen --"
"Mikä julkea valehtelija", mutisi Tarp Henry.
"-- lukiessani uudelleen teidän Wienissä pitämänne erinomaisen
esitelmän. Tuo ihailtavan selvänäköinen esitys on mielestäni koko
kysymyksen viimeinen sana. Kuitenkin siinä on muuan näin kuuluva
lause:
"'Minä vastustan jyrkästi tuota sietämätöntä ja aivan dogmaattista
väitettä, että jokainen _olento_ erikseen on historiallisen
rakenteensa ja sukupolvien aikana tapahtuneen hitaan
kehityksensä tähden mikrokosmos!' -- Ettekö tahtoisi tulevien
tutkimusten tähden tarkemmin määritellä tuota lausetta? Eikö
se ole hiukan liian jyrkkä? Teidän suostumuksellanne pyytäisin
saada keskustella kanssanne, sillä kysymys on minulle hyvin
mielenkiintoinen, ja minulla on yhtä ja toista sanottavaa, jota
en voi kyllin selvästi kehitellä muuten kuin henkilökohtaisesti
keskustellen. Teidän luvallanne toivon saada kunnian käydä
luonanne ylihuomenna -- keskiviikkona -- kello yksitoista
aamupäivällä.