"Urotyöt ympäröivät meitä."
Mr Hungerton, tytön isä, oli todellakin maailman säädyttömin ihminen
-- turpea, pöhöttynyt, vanha papukaija, tosin perin hyvänahkainen,
mutta oman yksinkertaisen minänsä yltäkylläisyyttä uhkuva. Vain se
ajatus, että voisin saada tuollaisen appiukon, olisi voinut olla
omiaan vieroittamaan minut Gladystä. Olen varma siitä, että hän luuli
minun kolme kertaa viikossa tulevan "Kastanjoihin" vain kuulemaan
hänen mielipiteitään kaksinkertaisesta rahakannasta -- aineesta,
jonka auktoriteettina hän piti itseään.
Vähintäin tunnin minä tänä iltana istuin kuuntelemassa hänen
selvittelyjään hyvien rahojen väistymisestä huonojen tieltä, hopeasta
arvonmäärääjänä, rupian arvon alenemisesta, ja vaihtoliikkeen
oikeista ohjeista.
Olettakaamme, huusi hän mielettömästi innostuneena, että kaikki
maailman velat samalla kertaa langetettaisiin maksettaviksi. Mitä
tapahtuisikaan silloin nykyisten olosuhteitten vallitessa? Minä
vastasin häikäilemättömästi, että olisin silloin mennyttä miestä,
josta taas oli seurauksena, että hän hyppäsi pystyyn tuoliltansa,
moitti minun parantumatonta kevytmielisyyttäni, mikä teki kaiken
vakavan keskustelun kanssani mahdottomaksi, ja mennä köpitti
huoneesta pukeutuakseen ennen vapaamuurarikokoukseen lähtöänsä.
Näin minä siis vihdoinkin olin jäänyt kahden kesken Gladyn kanssa,
ja tuo kauan kaipaamani kohtalokas hetki koitti. Koko illan olin
tuntenut samaa, kuin tuntee sotilas, joka odottaa vaaralliseen
rynnäkköön kutsuvaa signaalia. Voiton toivo ja häviön pelko
vuorottelevat hänen mielessään.
Hän istui ylpeän hienon profiilin piirtyessä punaisten
verhojen taustalle. Oi, kuinka hän oli kaunis! Ja samalla niin
luoksepääsemätön! Me olimme olleet hyviä ystäviä, oikein hyviä
ystäviä, mutta kuitenkaan minä en voinut saavuttaa häneen sellaista
toveruussuhdetta, joka vallitsi minun ja _Daily Gazette'ssa_ toimivien
työtovereitteni välillä -- sikäläisessä ympäristössäni tunsin
itseni täydelleen vapaaksi, avomieliseksi ja ystävälliseksi, mutta
minkäänlaisia rakkauden vaikutelmia en siellä koskaan tuntenut.
Vaistoni sanoo, että ei ole lainkaan minua liehittelevää, kun joku
nainen suhtautuu minuun liian vapaasti ja luonnollisesti. Niin pian
kun rakkaus on herännyt, seuraa sitä ujous ja epävarmuus -- perintönä
noilta menneiltä raakuuden ajoilta, jolloin rakkaus ja väkivalta
usein kävivät käsikädessä. Painunut pää, alasluotu katse, kohoileva
rinta ja arka asento -- nämä, vaan eivät kiinteä katse ja reippaat
vastaukset, ovat intohimon todelliset tuntomerkit. Minäkin lyhyen
elämäni aikana olen huomannut tämän todeksi -- tai sitten olen
perinyt tämän vakaumuksen sinä synnynnäisenä tietoisuutena, jota me
kutsumme vaistoksi.
Gladys omasi suuren määrän naisellisia ominaisuuksia. Jotkut pitivät
häntä kylmänä ja kovana, mutta heidän tuomionsa oli rikollisen väärä.
Tuo hienosti pronssilta vivahtava, melkein itämaiselta vaikuttava
iho, sysimusta tukka, suuret loistavat silmät, täyteläiset kauneina
kaartuvat huulet -- kaikki ne puhuivat lämmöstä ja hehkusta. Mutta
minä tiesin varsin hyvin, että tähän asti en ollut osannut loihtia
esiin näitä tunteita. Oli miten oli, joka tapauksessa tahdoin
järkähtämättömästi saada ratkaistuksi tämän asian vielä tänään. Ei
voisi kuitenkaan sattua mitään hänen kieltoansa pahempaa, ja oli
parempi olla hyljätty kosija kuin hyväksytty veli.
Niin pitkälle ajatukseni olivat ehtineet, että aioin juuri katkaista
pitkän ja epämiellyttävän hiljaisuuden, kun kaksi tutkivaa tummaa
silmää kääntyi minuun päin, ja niiden omistaja ravisti ylpeätä
päätänsä, nuhtelevasti hymyillen.
"Minusta tuntuu ihan siltä, kuin te, Ned, aikoisitte kosia minua. Oi,
älkää viitsikö! Näin on paljon hauskempi!"
Minä siirsin tuolini lähemmäksi häntä.
"Kuinka voitte tietää, että minä aioin kosia teitä?" kysyin minä
teeskentelemättömän hämmästyneenä.
"Kyllä nuo oireet aina tuntee! Mahtaneeko nainen milloinkaan
valmistumattomana joutua tuohon tilanteeseen? Mutta, hyvä Ned, meidän
ystävyytemmehän on ollut niin todellista ja miellyttävää! Olisi
väärin särkeä sitä. Eikö teidänkin mielestänne ole ihanaa, kun nuori
mies ja nuori nainen voivat niin vapaasti seurustella keskenään kuin
me?"
"Enpä tiedä, Gladys. Katsokaahan, minähän voin puhua yhtä vapaasti
myös -- asemapäällikön kanssa." En voi ymmärtää, kuinka tämä
virkamies tuli sekoitetuksi asiaan, mutta niin nyt kerta kaikkiaan
kävi, ja me nauroimme molemmat. "Sellainen suhde ei minua tyydytä.
Minä tahdon kietoa käteni teidän ympärillenne, tuntea teidän päänne
rintaani vasten ja -- oi Gladys, minä tahdon --."
Hän oli hypähtänyt tuoliltaan huomattuaan, että minä aioin tekoina
toteuttaa mielihaluni.
"Nyt te olette särkenyt kaiken, Ned", hän sanoi. "Ennenkuin tällaista
sattuu, on kaikki niin vapaata ja luontevaa. Tämä oli todellakin
ikävää. Kuinka nyt ette voinut hillitä itseänne?"
"Syy ei ole minun", väitin. "Luonto ja rakkaus ovat minua
voimakkaammat."
"Ehkä on toista, jos molemmat rakastavat. Mutta minä en ole koskaan
kokenut mitään sellaista."
"Mutta teidän täytyy, teidän, joka olette niin kaunis ja niin
sielukas. Oi Gladys, te olette luotu rakkautta varten. Teidän täytyy
rakastaa!"
"En voi muuta kuin odottaa, kunnes rakkaus tulee."
"Mutta miksi ette voi rakastaa minua, Gladys! Minun ulkomuotoniko
tähden?"
Nyt hän vähän heltyi. Hän ojensi kätensä, hänen asentonsa oli
ystävällinen ja miellyttävä, kun hän kumartui puoleeni -- ja kohotti
päätäni. Uneksuvasti hymyillen hän katseli kasvojani.
"Ei, syy ei ole se", sanoi hän viimein. "Te ette ole mikään itserakas
poika, joten voin suoraan teille sanoa, että syy ei ole se. Se on
syvemmällä."
"Luonteeniko?"
Hän nyökäytti päättäväisesti.
"Mitä voin tehdä sen parantamiseksi? Istukaa ja puhelkaamme. Ei, minä
vakuutan, että pysyn tyynenä, kun te vaan istutte."
Hän katsoi minuun hämmästyneenä ja epäillen, joka paljon enemmän
miellytti minua, kuin hänen avomielinen luottamuksensa. Miten
alkuperäiseltä ja raa'alta tämä tuntuukaan, kun se pannaan paperille.
Ja voihan olla, että tämä tunne on vain minun omituisuuksiani.
"No sanokaa nyt minulle, mitä minusta puuttuu?"
"Minä rakastan toista", hän sanoi.
Nyt oli minun vuoroni hypätä pystyyn tuoliltani.
"En ketään erikoisesti", hän selitti ja nauroi nähdessään kasvojeni
ilmeen, "puhun vain ihanteesta. En ole koskaan tavannut sellaista
miestä, jota tarkoitan."
"Kuvailkaa hänet minulle. Miltä hän näyttää?"
"Hän voisi olla jokseenkin teidän näköisenne."
"Miten rakastettavaa, että sanotte noin. No mitä avuja hänellä sitten
on, joita minulta puuttuu? Sanokaa suoraan! Onko hän absolutisti,
kasvissyöjä, ilmapurjehtija, teosofi, yli-ihminen -- minä koetan
tulla samanlaiseksi, Gladys, kun te vain sanotte, mikä teitä
miellyttää."
Hän nauroi luonteeni venyväisyyttä.
"Ensiksikin", hän sanoi, "minä en usko, että minun ihanteeni puhuisi
noin. Hän olisi ankarampi, jäykempi mies, eikä niin taipuvainen
mukaantumaan ajattelemattoman tytön oikkuihin. Mutta ennen kaikkea
hänen täytyy olla toimen mies, joka voi tehdä vaikutuksellista työtä
ja joka uskaltaa pelkäämättä katsoa kuolemaa silmästä silmään suurten
töitten ja harvinaisten kokemusten sankari. En koskaan voisi rakastaa
sellaista miestä, joka ei olisi saavuttanut kuuluisuutta, sillä se
heittäisi heijastuksensa minuunkin. Ajatelkaa Richard Burtonia!
Lukiessani hänen vaimonsa kirjoittamaa elämäkertaa hänestä, ymmärsin
niin hyvin hänen rakkautensa. Ja lady Stanley! Oletteko koskaan
lukenut tuon kirjan viimeistä lukua, jonka hän on kirjoittanut
miehestään? Kas, nuo ovat miehiä, joita nainen voi jumaloida koko
sielustaan ja kuitenkin kasvaa rakkautensa perustalla -- saaden
osakseen maailman kunnioituksen ja kiitollisuuden siitä, että on
voinut innostaa heitä tuollaisiin jaloihin urotöihin."
Hän oli niin kaunis innoissaan, että olin jo vähällä muut taa
puheenaihetta. Maltoin kuitenkin mieleni ja jatkoin ajatustenvaihtoa.
"Emmehän kuitenkaan kaikki voi olla Stanley'ta tai Burtoneja",
minä sanoin. "Sitäpaitsi eihän aina tarjoudu tilaisuuksia -- minun
kohdalleni ei ainakaan ole sattunut sellaista, Jospa kerran vain
sattuisi, niin kyllä minä koettaisin."
"Mutta meitähän ihan saartavat pelkät tilaisuudet. Ne miehet,
joista minä puhun, luovat itse itsellensä tilaisuuden. Urotyöt
ympäröivät meitä, odottaen sankariansa. Miesten velvollisuus on
ne suorittaa, naisten palkita sellaiset miehet rakkaudellansa.
Ajatelkaapa vain tuota nuorta ranskalaista, joka viime viikolla astui
ilmalaivaansa. Tuuli aivan hirveästi, mutta koska oli ilmoitettu,
että hänen ilmaannousunsa tapahtuisi juuri silloin, tahtoi hän
välttämättömästi suorittaa sen. Tuuli kuljetti häntä tuhatviisisataa
englanninpeninkulmaa kahdessakymmenessäneljässä tunnissa, ja hän
laskeutui maahan kaukana sisä-Venäjällä. Kas siinä vasta mies!
Ajatelkaa sitä naista, jota hän rakasti, ja ajatelkaa kuinka toiset
naiset mahtoivat kadehtia häntä! Sellaisesta miehestä minä pitäisin
-- että muut minua hänen tähtensä kadehtisivat."
"Minä olisin mielelläni tehnyt saman miellyttääkseni teitä."
"Mutta teidän ei pitäisi menetellä näin vain miellyttääksenne minua.
Teidän täytyisi tehdä niin, koska ette voi muuta, koska tämä tuntuu
teistä luonnollisimmalta -- koska mies teissä vaatii oikeuksiansa,
päästäkseen esiintymään sankarina. Te kerroitte, mainitakseni
esimerkin, viime kuussa Viganissa tapahtuneesta räjähdyksestä. Ettekö
olisi voinut myrkyllisestä kaasusta välittämättä laskeutua tuonne
kivihiilikaivoksen syvyyteen auttamaan noita onnettomia?"
"Sen teinkin,"
"Mutta ettehän maininnut siitä mitään."
"Se ei ollut kerskaamisen arvoista."
"Sitä en tiennyt." Hän katsoi minuun vähän suurempaa mielenkiintoa
osoittaen. "Se oli reipas teko."
"Minun oli pakko tehdä niin. Jos tahtoo antaa hyvän kuvauksen
jostakin, täytyy olla silminnäkijänä."
"Mikä jokapäiväinen syy! Tapauksen runollisuus haihtuu jäljettömiin.
Mutta olkoot menettelynne syyt mitkä tahansa olen joka tapauksessa
iloinen siitä, että olitte kaivoksessa." Hän ojensi minulle kätensä,
mutta niin lempeän arvokkaasti, että minä ainoastaan kumarruin
sitä suutelemaan. "Minä olen suuri hupakko tyttöhaaveineni. Mutta
kuitenkin on tämä minussa jotain niin todellista, kuin osa itsestäni,
etten voi olla toimimatta sen mukaisesti. Jos kerran menen naimisiin,
tahdon saada kuuluisan miehen."
"Miksi ette sitten tee niin!" huudahdin minä. "Teidänlaisenne
naiset sytyttävät miehen rohkeuden. Niin olette tehnyt minullekin.
Antakaa minulle vain tilaisuus, ja saatte nähdä, että minä käytän
sitä. Muuten olette oikeassa sanoessanne, että miehen täytyy itse
hankkia itsellensä tilaisuuksia eikä odottaa kunnes niitä tarjoutuu.
Ajatelkaa vain lordi Cliveä -- tuota köyhää kauppapalvelijaa, joka
valloitti Intian. Tuhat tulimmaista, kyllä minäkin vielä jotain saan
aikaan maailmassa."
Tyttö nauroi minun irlantilaisen intoni äkillistä purkausta.
"Niin, mikäs teitä siitä estäisi", hän sanoi. "Teillä on kaikki, mitä
mies voi toivoa itsellensä -- nuoruus, terveys, voimaa, kasvatus ja
tarmo. Äsken olin pahoillani siitä mitä puhuitte, nyt olen siitä
äärettömän iloinen, koska se herättää teissä semmoisia ajatuksia."
"Ja jos minä --?"
Tunsin hänen sametinhienon kätensä huulillani.
"Ei sanaakaan enää, sir. Teidän olisi pitänyt jo puoli tuntia sitten
olla toimistossanne täyttämässä velvollisuuksianne, mutta minulla ei
ollut sydäntä muistuttaa teitä. Jonkun ajan kuluttua, voitettuanne
itsellenne aseman maailmassa, voimme me palata asiaan."
Tässä syy, miksi minä tuona sumuisena marraskuun iltana juoksin
Camberwell-raitiotievaunuun palavin sydämin ja vakaasti päättäneenä,
että ei päivääkään saisi kulua minun etsimättä tehtävää, joka olisi
rakastamani naisen arvoinen. Mutta kuka olisi osannut aavistaa, mihin
uskomattoman merkillisiin vaiheisiin tämä urotöihin pyrkimys minut
saattoi, ja mitä ihmeellisiä askeleita sainkaan ottaa, ennenkun
pääsin sitä toteuttamaan.
Tällä esipuheella ei kai monen lukijan mielestä ole mitään tekemistä
itse kertomuksen kanssa. Ilman sitä ei kuitenkaan olisi mitään
kertomusta syntynyt. Vasta silloin kun mies lähtee maailmaan
tietoisena siitä, että tilaisuuksia sankaritöihin on kaikkialla,
ja valmiina käymään niihin käsiksi, vasta silloin hän uskaltaa
irroittautua tähän asti tuntemastaan maailmasta lähteäkseen
ihmeellisen salaperäiseen hämäränmaahan, jossa suuret seikkailut ja
suuri palkinto häntä odottavat. Näine mietteineni astuin minä _Daily
Gazetten_ toimitukseen, minä sanomalehden ehkä vähäpätöisin avustaja,
lujin päätöksin antautua johonkin uhkarohkeaan tekoon, joka olisi
minun Gladyni arvoinen. Oliko kovuutta vai itsekkäisyyttä, että hän
pyysi minua oman kunniansa tähden panemaan elämäni vaaranalaiseksi?
Tuollaisia ajatuksia voi nousta keski-ikäisen miehen mieleen, mutta
ei koskaan tulisen kaksikymmentäkolmevuotiaan, jonka rinnassa palaa
ensi rakkauden tuli.