MARTHA SISAR. Minkä tiedät?
HANNELE. Hän on luvannut minulle. Minä pääsen taivaaseen, hän on
luvannut sen minulle.
MARTHA SISAR. Hm.
HANNELE. Tiedätkö kuka?
MARTHA SISAR. No?
HANNELE (salamielisesti kuiskaten sisaren korvaan): Rakas herra --
Gottvald.
MARTHA SISAR. Mutta nuku nyt, Hannele.
HANNELE. Tiedätkö sisar? Opettaja Gottvald on kaunis' mies.
Heinrich on hänen nimensä. Heinrich on niin kaunis nimi, eikö ole?
(Sydämellisesti). Rakas, armas Heinrich! Sisar tiedätkö? Me vietämme
yhdessä häät. Niin, niin, me molemmat: herra opettaja Gottvald ja minä.
Ja kun he oli kihlatut
Niin yhdessä he kulki
Häävuoteesehen valkeaan
Yö heidät verhoons' sulki.
Hänellä on niin kaunis parta. (Hurmaantuneena.) Hänen päässään kukkii
apilas. -- Kuuletko! -- Hän kutsuu minua. Etkö kuule?
MARTHA SISAR. Nuku, Hannele, nuku, ei kukaan kutsu.
HANNELE. Se oli Herra -- Jeesus. -- Kuule! Kuule! Hän kutsuu minua
taas: Hannele! -- aivan selvästi: Hannele! aivan, aivan selvästi. Tule,
seuraa minua.
MARTHA SISAR. Kun Jumala kutsuu minua pois, tahdon olla valmis
lähtemään.
HANNELE (taas kuun valaisemana, kurottaa päätään, ikäänkuin suloista
tuoksua hengittäen).
MARTHA SISAR. En, Hannele.
HANNELE. Syreenin tuoksua? (Yhä haltioituneemmin ja riemukkaammin.)
Kuulehan! Kuulehan! Mitä kummaa se on? (Kuuluu kaukaa suloinen ääni.)
Ovatko ne enkeleitä? Etkö kuule?
MARTHA SISAR. Kyllä, minä kuulen, mutta tiedätkö, sinun täytyy nyt
laskeutua hiljaa kyljellesi ja nukkua rauhassa huomisaamuun asti.
HANNELE. Osaatko sinäkin laulaa sen?
MARTHA SISAR. Minkä, lapsukaiseni?
HANNELE. "Uinu, pienoinen".
MARTHA SISAR. Tahtoisitko sen mielelläsi kuulla?
HANNELE (laskeutuu vuoteelle ja silittelee sisaren kättä): Äiti kulta,
laula se minulle. Äiti kulta, laula se minulle.
MARTHA SISAR (sammuttaa kynttilän, kumartuu vuoteen yli ja puhuu
puoliksi laulaen, kaukaisen soiton jatkuessa):
Uinu, pienoinen!
Pihall' on lammas valkoinen,
(hän laulaa nyt ja huone pimenee täydellisesti).
Pihalla pieni pikko-pii
Aitviertä yksin kuleksii
Uinu, pienoinen!
(Hämärä valo täyttää nyt köyhäinhuoneen. Vuoteen reunalla,
etukumarassa, laihoihin paljaisiin käsivarsiinsa nojautuen, istuu
kalpea, haamumainen naisolento. Hän on avojaloin; valkea tukka
riippuu valtoimena ohimoiden yli peitteelle asti. Kasvot surun
uurtamat ja nääntyneet; syvällä kuoppiinsa painuneet silmät, vaikka
ovatkin lujasti ummessa, näyttävät katselevan nukkuvaa Hannelea.
Hänen äänensä on unissakulkijan yksitoikkoinen ääni. Ennenkuin hän saa
sanan lausutuksi, liikuttaa hän, ikäänkuin valmistautuen, huuliaan.
Hän näyttää ainoastaan ponnistamalla saavan ääntä rintansa pohjasta.
Ennen aikojaan vanhentunut; posket kuopilla, laiha ja hyvin köyhästi
puettu.)
NAISOLENTO. Hannele!
HANNELE (samoin silmät ummessa): Äiti kulta, rakas äiti kulta, sinäkö
se olet?
NAISOLENTO. Niin, minä olen pessyt rakkaan Vapahtajani jalat
kyyneleilläni ja kuivannut ne hiuksillani.
HANNELE. Tuotko minulle hyvän sanoman?
NAISOLENTO. Tuon.
HANNELE. Tuletko kaukaa?
NAISOLENTO. Sadantuhannen peninkulman päästä läpi yön.
HANNELE. Äiti, minkä näköinen sinä olet?
NAISOLENTO. Niinkuin maailman lapset.
HANNELE. Suussasi kasvaa kevätkieloja. Äänesi soi.
NAISOLENTO. Sen sointu ei ole puhdas.
HANNELE. Äiti, rakas äiti, kuinka sinä loistat kauneudessasi.
NAISOLENTO. Taivaan enkelit ovat monta sataa kertaa kauniimpia.
HANNELE. Miksi et sinäkin ole yhtä kaunis?
NAISOLENTO. Minä olen kärsinyt tuskaa sinun tähtesi.
HANNELE. Äiti, jää minun luokseni!
NAISOLENTO (nousee): Minun täytyy lähteä.
HANNELE. Onko siellä kaunista, missä sinä olet?
NAISOLENTO. On laajat, laajat niityt, suojassa tuulilta, salassa
myrskyltä ja rajuilmalta, Jumalan huomassa.
HANNELE. Saatko levätä kun olet väsynyt?
NAISOLENTO. Saan.
HANNELE. Onko sinulla ruokaa, kun sinun on nälkä?
NAISOLENTO. Minä sammutan nälkäni hedelmillä. Janooni juon kultaista
viiniä. (Väistyy taemmas.)
HANNELE. Menetkö pois, äiti?
NAISOLENTO. Jumala kutsuu.
HANNELE. Kutsuuko Jumala niin että sen kuulee?
NAISOLENTO. Minä kuulen kuinka Jumala kutsuu minua.
HANNELE. Koko sydämeni on palanut, äiti!
NAISOLENTO. Jumala on vilvoittava sitä ruusuilla ja liljoilla.
HANNELE. Vapahtaako Jumala minut?
NAISOLENTO. Tunnetko kukan, joka on kädessäni?
HANNELE. Taivaan avain.
NAISOLENTO (panee sen Hannelen käteen): Säilytä se Jumalan antamana
panttina, jää hyvästi!
HANNELE. Äiti kulta, jää luokseni!
NAISOLENTO (väistyy taemmas): Vähän ajan päästä et näe minua, mutta
vähän ajan perästä näet minut.
HANNELE. Minua pelottaa.
NAISOLENTO (väistyy yhä taemmas): Niinkuin tuuli vuorilla pelmuttaa
valkoista lunta, niin on Jumala vainoava sinun kiusaajiasi.
HANNELE. Älä mene pois.
NAISOLENTO. Taivaan lapset ovat kuin yön sinervät salamat. -- Nuku!
(Pimenee taas vähitellen. Kuuluu kuinka suloiset poikaäänet
laulavat toisen säkeen laulusta: "Uinu, pienoinen").
Uinu, pienoinen,
Kas, parvi vierasten!
(Nyt täyttää kullanviheriäinen hohde yht'äkkiä huoneen. Näkyy kolme
valoisaa enkeliolentoa, -- kauniita siivekkäitä nuorukaisia
ruususeppeleet päässä, -- jotka laulavat laulun lopun molemmiltakin
sivuilta alasriippuvista nuottilehdistä. Ei näy laupeudensisarta, eikä
naisolentoa.)
Nuo vieraat kaukomatkaisat
Ne enkelit on armahat,
Uinu, pienoinen!
HANNELE (avaa silmänsä, tuijottaa hurmaantuneena enkeliolentoihin ja
sanoo hämmästyneenä): Enkeleitä?
(Kasvavalla hämmästyksellä, purkautuvalla riemulla, mutta vielä
ikäänkuin epäillen): Enkeleitä!!
(Suurimmalla riemulla): Enkeleitä!!!
(Lyhyt äänettömyys. Enkelit puhuvat toinen toisensa jälkeen soiton
säestyksellä.)