E-text prepared by Tapio Riikonen
HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ SEIKKAILU
Salapoliisiromaani
Kirj.
STEIN RIVERTON
Suomentanut
Einar J.
Helsingissä,
Kustannusliike Minerva Oy,
1922.
SISÄLLYS:
I. Bentsiinimoottori.
II. Polkupyöräilijä.
III. Se on hän.
IV. Silmästä silmään.
V. Täydellinen gentlemanni.
VI. Valoa pimeyteen.
VII. Varastettu hevonen.
VIII. Nerokas kaappaus.
IX. Kuusituhatta puntaa.
X. Loppusananen.
I
BENTSIINIMOOTTORI.
Eräänä aamuna astui Kristianian salapoliisipäällikkö Asbjörn Kragin
konttoriin ja, työntäen edellään keski-ikäistä, hyvinpuettua miestä,
sanoi hymyillen:
"Kas tässä tuon teille vähän työtä."
Ja kääntyen miehen puoleen jatkoi hän:
"Kertokaa nyt tälle herralle kummalliset seikkailunne."
Tämän sanottuaan poistui salapoliisipäällikkö, ja mies, jonka hän oli
tuonut mukanaan, jäi yksin Asbjörn Kragin konttoriin.
Salapoliisi nousi, ojensi hänelle tuolin ja pyysi häntä istuutumaan.
Mies oli, kuten sanottu, jokseenkin hyvin puettu puhtaine kauluksineen
ja kalvosimineen. Hänen karkeista käsistään päätteli Asbjörn Krag
kuitenkin hänen kuuluvan työläisluokkaan. Hänen kasvonsa olivat
leveähköt ja täyteläiset, ja hiukan lammasmaiset silmät eivät
ilmaisseet mitään erikoista älykkyyttä. Hän oli parraton ja aivan hänen
vasemman silmänsä yläpuolella huomasi salapoliisi suurehkon, punaisen
arven.
Mies istui hiukan ujona väännellen hattuaan käsiensä välissä, eikä
tuntunut oikein tietävän kuinka alottaisi. Auttaakseen häntä kysyi
salapoliisi:
"Teidän päällenne on hyökätty. Näen siitä merkin ohimossanne."
Mies kohotti päätään ja sanoi:
"Niin, juuri sentähden olen tänne tullutkin."
"Mikä on nimenne ja ammattinne?" kysyi Krag edelleen.
"Nimeni on Karl Adolf Boman", vastasi mies. "Minulla ei oikeastaan ole
mitään vakinaista työpaikkaa, vaan ansaitsen elatukseni korjailemalla
koneita y.m. Sitäpaitsi olen kuljettajana eräässä moottoriveneessä.
Sopivinta lienee kutsua minua siis metallityöläiseksi.
"No kertokaapa minulle nyt seikkailunne mahdollisimman
yksityiskohtaisesti."
Mies alkoi kertoa:
"Aina eilisiltaan saakka olin varma siitä, ettei minulla ole mitään
vihamiehiä, mutta nyt en todellakaan tiedä mitä ajatella. En ole
koskaan tietääkseni tehnyt kenellekään pahaa. Elän aivan itsekseni ja
teen työtäni. Päivisin olen joko merellä tai korjailen koneita.
Tultuani iltaisin kotiin lakaisen pihamaan -- olen näet myöskin
portinvartija -- ja illan vietän aina kotonani, perheeni keskuudessa,
joten elämäni on mahdollisimman tasaista ja säännöllistä. Voin myöskin
mainita, vaikka se ei kuulunekaan asiaan, että olen naimisissa, ja että
minulla on kaksi alaikäistä lasta.
"Toissa iltana tulin kotiin klo 8. Olin ollut korjaamassa erään
bygdöläisen perheen moottoria. Istuessani parhaillaan syömässä
illallista, koputti joku ovelle, ja vaimoni avattua oven astui
huoneeseen hienostipuettu herrasmies.
"'Onko nimenne Boman?' kysyi hän.
"'Kyllä', vastasin minä nousten ruokapöydästä.
"'Minulla olisi teille vähän työtä', sanoi herra, 'mutta sillä olisi
kiire, se täytyy tehdä aivan heti.'
"Sanoin, että olin tullut juuri kotiin matkalta, ja että tarvitsisin
hieman levätä.
"'No, siellä ei ehken niin kovin paljon työtä olekaan', sanoi hän
hymyillen, 'sitäpaitsi saatte hyvän maksun vaivoistanne. Minulla on
eräs bentsiinimoottori, joka on joutunut epäkuntoon, ja kuultuani
eräältä tuttavaltani teidän olevan spesialistin tällä alalla, tulin
heti teidän luoksenne pyytämään apuanne.'
"En halunnut päästää käsistäni näin hyvää ansiomahdollisuutta, vaan
otin hattuni ja lähdin herran mukaan."
Miehen päästyä näin pitkälle kertomuksessaan keskeytti Asbjörn Krag
hänet kysymällä:
"Onko 'tuo hieno herra', kuten häntä kutsuitte, kertomuksenne
päähenkilö?"
Boman osoitti merkitsevästi päätään ja sanoi:
"Kyllä, se oli juuri hän, joka..."
"Hyvä, hyvä. No niin, siinä tapauksessa voitte selostaa hiukan hänen
ulkomuotoaan. Oliko hän nuori vai vanha? Kuinka hän oli puettu?"
"Hän näytti noin 30-35 vuotiaalta. Hänellä oli ruskea kokoparta ja hän
käytti kultasankaista lornettia. Vartaloltaan oli hän kookas ja
solakka."
"Ja puku?"
"Niin, se oli kaikkein kummallisinta. Hänellä oli yllään purjehduspuku
ja lakki, jossa oli purjehdusseuran merkki."
"Miksi se sitten teistä oli niin kummallista?"
"Sen käsitätte kyllä saatuanne kuulla kertomukseni loppuun."
"No niin, te menitte siis hänen kanssaan?"
"Niin tein. Hän suuntasi aluksi kulkunsa rantaa kohti, ja minä luulin
luonnollisesti saavani jonkun venemoottorin korjattavaksi. Mutta niinpä
ei käynytkään. Jouduttuamme Drammenintielle kutsui hän luokseen
ohiajavan ajurin ja pyysi minun nousemaan rattaille. Kysyttyäni häneltä
matkamme määrää, vastasi hän: 'Ajamme Thorvald Meyerinkadun 164:än.'
"'Siunatkoon, onko moottorinne niin kaukana kaupungilla?' 'On', vastasi
hän, 'se on viety sinne korjattavaksi.' Minusta tuntui se kyllä hiukan
kummalliselta, mutta en kysellyt enää tarkemmin. Hänkin istui koko
matkan ajan aivan vaiti. Mikäli muistan, ei hän katsahtanut kertaakaan
minuun. Hänen partansa minua hiukan oudostutti -- ehkäpä se olikin
irtoparta."
"Jatkakaa vain", sanoi salapoliisi kärsimättömästi, "siitä voimme
keskustella myöhemmin."
Miehen kertomus alkoi nähtävästi tuntua salapoliisistakin
mielenkiintoiselta.
Boman jatkoi:
"No niin, pitkän ajomatkan jälkeen tulimme vihdoin Thorvald
Meyerinkadulle ja vaunut pysähtyivät nr. 164:n kohdalle. Ajuri sai
palkkansa ja lähti. Minä menin herran kanssa taloon. Noustuamme
kolmanteen kerrokseen pysähtyi seuralaiseni. Kerroksessa oli kaksi
ovea. Toisella seisoi: _Leskirouva Hansen_ ja toisella _Tarkastaja
Bjercke_.
"Herra otti taskustaan avaimen ja avasi sillä leskirouva Hansenin
asunnon oven. 'Asun täällä', sanoi hän. 'Vai niin...', sanoin minä
vain, mutta itsekseni ihmettelin, kuinka niin hieno herra, joka lisäksi
kuului kuninkaalliseen purjehdusseuraan, asui niin kovin syrjäisessä
paikassa.
"Tulimme pitkään eteiskäytävään. Naulakossa riippui naisten
päällysvaatteita. Eteisestä astuimme suureen huoneeseen, joka oli
hienosti sisustettu -- ainakin minun mielestäni.
"Herra pyysi minua painamaan puuta, ja minä istuuduinkin oven vieressä
olevalle tuolille.
"Herra ei tuntunut tästä oikein pitävän, ja viittasikin minua
istuutumaan suureen, keskellä lattiaa seisovaan nojatuoliin.
"'Miksi istutte niin syrjässä? Käykää peremmälle!' sanoi hän.
"Tein kuten hän käski.
"Näin jouduin istumaan selin siihen oveen, jonka kautta olimme tulleet,
ja jota hän ei ollut vielä ehtinyt sulkea.
"Tuolin täytetty selkänoja oli niin korkea, etten olisi voinut nähdä,
mitä selkäni takana tapahtui, vaikka olisinkin kääntänyt päätäni.
"'Missä on moottori', kysyin kummastuneena.
"'Saatte aivan pian nähdä sen, odottakaapa nyt vain rauhassa hetkinen.'
"Minä istuin hiljaa tuolillani hänen hyöriessään edestakaisin
huoneessa. Lattialla oli paksuja mattoja, joten en voinut kuulla hänen
askeleitaan.
"Kun useita minuutteja kului, ilman että mitään erikoista oli
tapahtunut, katsoin parhaaksi huomauttaa, ettei minulla ollut paljon
aikaa, ja etten ollut vielä ehtinyt syödä illallistakaan, joten olisi
aika ryhtyä jo työhön.
"Huomautukseni tuntui hiukan kummastuttavan häntä ja hän sanoikin.
"'Todellakin. Ettekö ole vielä syönyt illallista? Sepä ikävää. Jos
olisitte huomauttanut siitä minulle aikaisemmin, olisimme voineet
pistäytyä johonkin ravintolaan illastamaan.'
"'Kuinka kauan luulette korjauksen kestävän?' kysyin kärsimättömänä.
"'Oh, tuskin tuntia, puoltatoista kauempaa', vastasi hän.
"Sitten työnsi hän syrjään erään oviverhon, ja avasi oven viereiseen
huoneeseen.
"Samassa kuulin heikkoa moottorin surinaa. Koska huoneessa oli aivan
hiljaista, kuulin sen sangen hyvin ja kiinnitin huomioni sen omituiseen
sointuun.
"'No niin, siellä on moottori', ajattelin minä. Tunsin myöskin heikkoa
bentsiinin hajua. Se oli siis bentsiinimoottori.
"Herra meni viereiseen huoneeseen ja sulki oven jälkeensä.
"Äkkiä olin kuulevinani melua takaani. Aioin juuri kääntyä katsomaan,
mikä äänen aiheutti -- -- kun samassa sain voimakkaan iskun päähäni ja
menetin tajuntani, Isku oli ollut pehmeä, mutta samalla voimakas;
luulen melkein, että minua lyötiin hiekkapussilla. Lyönnin
vaikutuksesta menetin, kuten sanottu, tajuntani täydelleen noin pariksi
minuutiksi. Sitten olin tuntevinani, että joku märkä, luultavasti
kloroformiin kastettu liina painettiin suutani vasten ja minä vaivuin
syvään uneen."
II
POLKUPYÖRÄILIJÄ.
Miehen päästyä näin pitkälle kertomuksessaan nousi Asbjörn Krag ja
alkoi kävellä edestakaisin huoneessaan.
Hän katsahti tarkkaavaisesti suojattiinsa, ja jos hänellä lienee
ollutkin joitakin epäilyksiä miehen kertomuksen todenperäisyydestä,
katosivat ne heti. Mies ei voinut olla valehtelija.
"Käsitän kyllä, että epäilette kertomustani valheeksi", sanoi mies,
"eikä se olekaan lainkaan kummallista, sillä en olisi koskaan luullut,
että vanhollisessa Kristianiassa voisi sellaista tapahtua."
"Jatkakaa vain kertomustanne", sanoi salapoliisi, "uskon teitä."
Mies jatkoi:
"Kun kloroformiin kastettu liina painettiin suutani vasten, tunsin
menettäväni tajuntani. Koetin kyllä kaikin voimin nousta ylös, mutta
minut painettiin väkivallalla takaisin tuolilleni. Kloroformikin alkoi
jo vaikuttaa ja vähitellen kävivät ponnistukseni heikommiksi ja
heikommiksi, käteni herpautuivat ja sitten menetin tajuntani
täydelleen. Mutta ennenkuin pyörryin, näin vilahduksen miehen
kasvoista, kasvoista, joita tummine, kylmine silmineen en ole koskaan
unohtava."
"Mies ei ollut siis sama, joka toi teidät huoneeseen?"
"Ei, hänellähän oli kokoparta."
"Oletteko siis aivan varma siitä, että huoneeseen oli tullut joku
kolmas henkilö?"
"En voi muutenkaan tapahtumaa selittää. Lyönti..."
"Niin lyönti" mutisi salapoliisi. "Mutta meidän täytyy ottaa huomioon
myöskin se seikka, että purjehduspukuinen herra oli mennyt viereiseen
huoneeseen jo ennenkuin saitte iskun."
"Aivan oikein, ja se, joka antoi minulle iskun, tuli eteiseen johtavan
oven kautta."
"Kuinka kauan aikaa kului siitä hetkestä, jolloin purjehduspukuinen
mies meni viereiseen huoneeseen, siihen, jolloin saitte iskun?"
"Aikaa!" sanoi mies, "voidaan puhua sekunneista, mutta ei ajasta."
"No niin, sekunnitkin ovat aikaa. Siis kuinka monta sekunttia
suunnilleen? Kenties minuutin verran?"
Mies ajatteli.
"Niin, ehkenpä sentään hiukan enemmänkin."
"Siis ainakin minuutti?"
"Niin."
"Se tieto on sangen tärkeä", sanoi salapoliisi.
Sitten antoi hän miehelle paperia ja kynän ja pyysi häntä kyhäämään
jonkunlaisen pohjapiirustuksen huoneista. Salapoliisi auttoi miestä ja
hetken kuluttua oli piirustus valmis.
"Voi siis olla mahdollista, että purjehduspukuinen mies, ja se, joka
antoi teille iskun, on sama henkilö", sanoi salapoliisi silmäiltyään
piirustusta tarkasti.
"Valeparranhan voi riisua vähemmässä kuin puolessa minuutissa. Siinä
tapauksessa on hän temmaissut sen kasvoiltaan viereisessä huoneessa,
juossut sitten siihen huoneeseen, jossa te istuitte, ovien C:n ja A:n
kautta, ja antanut teille iskun. Oliko lattialla mattoja?"
"Oli, vieläpä sangen paksujakin."
"Ja te katselitte koko ajan ikkunaan päin?"
"Niin."
"Sitä enemmän on meillä syytä olettaa, että sama henkilö on koko ajan
ollut toimessa. Huomasitteko katsoa kuinka tummakasvoinen mies oli
puettu?"
"En, sitä en ehtinyt nähdä."
"Me voimme siis täydellä syyllä olettaa, että rikoksen on tehnyt
ainoastaan yksi henkilö. Se helpottaa suuresti työtämme. Olkaa hyvä ja
jatkakaa. Kuinka paljon luulette kellon suunnilleen olleen saadessanne
iskun?"
"Luulen sen olleen kymmenen tienoilla. Koska ikkunoiden kierrekaihtimet
olivat puoleksi alasvedetyt, vallitsi huoneessa hämärä, joka esti minua
tarkkaan huomaamasta huoneen sisustusta. Sitäpaitsi pyörryinkin heti
iskun saatuani, joten voi sattua, etten nyt heti muistakaan kaikkea
näkemääni. Tapahtumastahan on nyt jo aikaa kaksi päivää."
"Kaksi päivää", huudahti salapoliisi kummastuneena, "miksi ette
ilmoittanut tapauksesta poliisille aikaisemmin?"
"Siksi, etten voinut. Tullessani tajuihini tuntui pääni hirveän
raskaalta. Istuin hetken tuolillani voimatta liikuttaa jäsentäkään, ja
koetin muistutella, mitä oli tapahtunut. Ensin petti muistini, mutta
äkkiä selveni minulle kaikki, ja minä hypähdin tuoliltani, juoksin
ikkunalle ja vedin kierrekaihtimet ylös. Ulkona oli jo hieman pimeämpi,
mutta, kuten tiedätte, eivät kesäyöt täällä kovin pimeitä olekaan.
Liikenteestä kaduilla voin päättää kellon olleen kahdentoista
tienoilla. Olin siis laskujeni mukaan ollut tajuttomana noin
puolitoista tuntia.
"Ensimmäiseksi kiintyi huomioni siihen, että olin yksin huoneessa.
Tartuin suureen, raskaaseen maljakkoon, joka oli pöydällä, käyttääkseni
sitä aseena, jos päälleni hyökättäisiin uudelleen.
"Maljakko kädessä astuin nopeasti toiseen huoneeseen. Ovi oli raollaan.
Sielläkään ei ollut ketään, olin siis yksin koko huoneustossa.
"'Mutta missä on moottori', ajattelin. Olinhan selvästi kuullut sen
surinan ja tuntenut bentsiinin hajua. Ei jälkeäkään moottorista!
Näyttipä vielä siltä kuin huoneessa ei olisi koskaan moottoria
ollutkaan. Huone oli nähtävästi ruokasali, ja sangen hienosti
kalustettu. Pöydällä oli kahvipannu ja kaksi kuppia. Kaikki tuntui
minusta yhä arvoituksellisemmalta ja suunnaton kauhu valtasi minut.
Ainoa ajatukseni oli päästä pois tästä salaperäisestä huoneesta.
Tunnustelin ovea, joka johti eteiseen. Se oli lukittu.
"Juoksin takaisin huoneeseen, jossa olin pyörtynyt. Ja nyt huomasin
jotain, jota en aikaisemmin hämmennyksessäni ollut pannut merkille.
Nojatuolin vieressä seisoi pieni, soikea salonkipöytä. Pöydällä oli
suuri, keltainen kirjekuori. Vaistoni sanoi, että se oli tarkoitettu
minulle. Tartuin kirjekuoreen ja aivan oikein, se oli todellakin
osoitettu minulle."
"Ja mitä löysitte kirjekuoresta?" kysyi salapoliisi innokkaasti.
Vastauksen asemesta otti mies taskustaan suuren, keltaisen kirjekuoren,
ja ojensi sen salapoliisille.
"Kas tässä, olkaa hyvä ja katsokaa itse!"
Salapoliisi veti kirjekuoresta esiin kaksi paperia.
Toinen oli aivan uusi viidenkymmenenkruunun seteli ja toinen oli kirje.
Asbjörn Krag luki kirjeen ääneen. Se kuului seuraavasti:
Jos haluatte välttää kostoani, niin menkää heti kotiinne,
jossa teitä odotetaan. Jos kerrotte kenellekään viimeyön
tapahtumista, ei henkenne ole penninkään arvoinen.
"Hm, ei mitään allekirjoitusta", sanoi salapoliisi.
"Olipa se kova uhkaus", lisäsi hän hetken kuluttua.
"Voitte hyvin ymmärtää, että ensin säikähdin suunnattomasti", jatkoi
mies. "Pistin kirjeeni taskuuni ja koetin avata eteiseen johtavan oven.
Tämäkin ovi oli lukittu, mutta avain oli suulla. Aukaisin oven ja
astuin eteiseen. Sielläkään ei ollut ketään. Naulakossa riippui naisten
päällysvaatteita. Ulko-ovi voitiin avata sisältäkäsin ja hetken
kuluttua olin kadulla.
"Vetäessäni täysin siemauksin raikasta yöilmaa keuhkoihini käsitin
vasta, kuinka raskasta ja ummehtunutta huoneessa ollut ilma oli ollut
ja hetken kuluttua hävisi epämiellyttävä huimaus ja päänsärkykin.
"Pelkäsin kovasti saavani kokea vielä lisää hengenvaarallisia
seikkailuja ja olin kovin kiihtynyt. Koetin joutua mahdollisimman pian
kotiini, sillä kirjeessähän sanottiin, että minua odotettiin siellä ja
pelkäsin, että sielläkin olisi tapahtunut jotain.
"Saavuin kotiin klo 12. Tuskin olin ehtinyt avata oven, kun vaimoni
itkien kavahti kaulaani ja nyyhkytti:
"'Jumalan kiitos, että tulit. Luulimme, ettet enää koskaan tulisi
takaisin kotiisi.'
"En ruvennut lähemmin kertomaan seikkailuistani, vaan pyysin heti
ruokaa, sillä olin, kumma kyllä, hirveän nälissäni.
"Syödessäni hautoi vaimoni kivistäviä ohimoitani märällä liinalla.
Kuten näette, herra salapoliisi, on toinen puoli päätäni vieläkin
kovasti turvoksissa, tunnenpa vielä vähän tuskiakin.
"Hoivatessaan minua sanoi vaimoni:
"'Rauhoituimme kyllä hiukan saatuamme kirjeen, mutta koko päivän olimme
hirveässä pelossa, kun emme tienneet lainkaan missä olet.'
"Hypähdin tuoliltani niin kiivaasti, että kääreet putosivat lattialle
ja huudahdin.
"'_Koko päivän!_, Oletko tullut hulluksi. Minähän läksin kotoa vasta
kolme tuntia sitten.'
"'Kolme tuntia sitten', sanoi vaimoni. 'Sinähän lähdit kotoa eilen
illalla klo 9.'
"'Monesko päivä tänään on?' kysyin minä.
"'Etkö tiedä sitä, rakkaani', vastasi vaimoni. 'Tänään on 16:s päivä
heinäkuuta.'
"Ällistyin suunnattomasti kuullessani sen. Nyt vasta käsitin maanneeni
tajuttomana tuossa kirotussa huoneustossa _kokonaisen yön ja päivän_."
"Mistä kirjeestä vaimonne puhui?" kysyi salapoliisi.
"Tästä", vastasi mies laskien pöydälle kokoonkäärityn paperin.
Krag otti sen ja luki:
"Miehenne tulee tänään kotiin."
"Tässä ei myöskään ole mitään allekirjoitusta, mutta se on kirjoitettu
samalla käsialalla kuin huoneesta löytämänne kirje. -- No, kerroitteko
sitten vaimollenne seikkailunne?"
"En, en kertonut hänelle mitään, vaan valvoin koko yön koettaen
selvittää mielessäni yön kummallisia tapahtumia. Noustuani ylös aamulla
päätin vakavasti ilmoittaa asiasta poliisille. Olen rehellinen mies,
herra salapoliisi, ja pelkkä ajatuskin siitä, että vaikenemalla voisin
joutua välillisesti avustamaan jotain rikosta, on minulle tuiki
vastenmielinen."
Mies nousi ja puristi suuret, karkeat kätensä nyrkkiin.
"Ja sitäpaitsi", jatkoi hän, "en pelkää ketään koko avarassa
maailmassa. Olen nuorena ollut mukana monessa vaarallisessa
seikkailussa Amerikan preerioilla, enkä aio antaa suotta säikytellä
itseäni.
"Olette nyt siis kuullut kertomukseni. Teidän asianne on ratkaista
arvoitus, ja koska nähtävästi olemme tekemisissä häikäilemättömien
roistojen kanssa, turvaudun teidän apuunne. Menettelenkö siinä oikein?"
Absjörn Krag puristi lämpimästi miehen karkeata kättä, ja sanoi:
"Olette tehnyt aivan oikein ilmoittaessanne asiasta poliisille. En
käsitä vielä lainkaan, mikä oli syynä roistojen raakaan kohteluun teitä
kohtaan, mutta aloitan tutkimuksemme heti ja toivottavasti onnistumme
yhteisvoimin vielä selvittämään tämän sotkuisen vyyhdin."
"Kuinka voin auttaa teitä?" kysyi mies.
"Ensin on meidän tutkittava tuo salaperäinen huone. Se on ensimmäinen
tukikohta tutkimuksissamme."
Salapoliisi oli tehnyt muutamia pikaisia muistiinpanoja miehen
päätettyä kertomuksensa. Nyt pani hän muistikirjansa kiinni ja pisti
sen taskuunsa.
Sitten istui hän hetkisen miettiväisenä.
"Sangen salaperäistä", mutisi hän. "Mitähän tässä oikein on tekeillä?
Tiedättekö itsellänne olevan vihamiehiä?"
"En ainoatakaan."
"Teillä ei myöskään liene mitään arvoesineitä, jotka olisivat
varastamisen arvoisia?"
Hyväntahtoisesti hymyillen käänsi mies taskunsa nurin.
"Olen yhtä köyhä kuin rehellinenkin", sanoi hän.
Salapoliisi avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja pisti taskuunsa ladatun
revolverin.
"Varmuuden vuoksi", mutisi hän, "ja nyt lähtekäämme."
Heidän seisoessaan kadulla odottamassa raitiotievaunua, huudahti Boman
yht'äkkiä hämmästyneenä:
"Polkupyöräilijä!"
"Polkupyöräilijä?" kysyi Krag, "onko sellainenkin mukana leikissä?"
"Muistin yht'äkkiä vielä erään seikan, joka on myöskin ehken jossain
yhteydessä seikkailujeni kanssa", vastasi mies. "Ollessani matkalla
tänne poliisiasemalle, oli eräs pyöräilijä vähällä ajaa minut kumoon.
Katsokaapas vain housujani, niissä on kyllä vielä jälkiä
yhteentörmäyksestä."
"No, mutta millä tavalla luulette tämän olevan yhteydessä
seikkailujenne kanssa?"
"Kylläpä vain, hän käyttäytyi niin kummallisesti."
"Kuka hän?"
"Polkupyöräilijä. Hän hypähti alas pyörältään ja pyysi kohteliaasti
minulta anteeksi. Ja koska minä yleensä olen vähän liiankin
hyväntahtoinen tämäntapaisissa tilanteissa, sanoin vain:
"'Oh, ei tee mitään. Vahinko ei tule kello kaulassa', mutta silloin
sanoi polkupyöräilijä tarttuen käsivarteeni omituisen vakavasti:
"'Tämä oli paha enne. Teidän olisi parasta kääntyä -- _itsenne
tähden_!'
"Ja samassa lähti hän taas liikkeelle."
"Sepä saakelia", huudahti salapoliisi kiivaasti. "Minkänäköinen oli
mies?"
"Hän oli pitkähkö, vaaleaverinen, punapartainen."
"Ja silmät?"
"Ei", vastasi Boman hymyillen ymmärtäväisesti. "Ne eivät olleet mustat,
vaan aivan vaaleansiniset."
III
SE ON HÄN.
"Vaaleansiniset silmät, siinä tapauksessa ei se ollut hän", sanoi
salapoliisi.
"Ei", vastasi mies, "sillä _hänen_ mustat, kylmät silmänsä tuntisin
vaikka tuhansien joukosta. Mutta eikö tuo kohtaus polkupyöräilijän
kanssa tunnu teistäkin kummalliselta?"
"Teitä pidetään silmällä", vastasi salapoliisi, "se on aivan varmaa.
Luulenpa melkein, että tarkkaavat silmät seuraavat nytkin jokaista
askeltanne. Teissä, tai teidän ympäristössänne piilee joku salaisuus.
Suuri, kummallinen salaisuus."
"Josta minulla ei ole aavistustakaan."
"Mutta jonka me vielä selvitämme", sanoi salapoliisi.
Samassa kiiti ohitse ajuri. Krag pysäytti sen, ja miehet nousivat
rattaille.
"Thorvald Meyerinkatu 164", sanoi Krag kuskille, "mutta nopeasti."
Ajuri, joka kyllä tiesi, kuka hänen rattaillaan istui, heilautti
sirosti piiskaansa ja vaunut lähtivät liikkeelle pysähtyen noin
neljännestunnin nopean ajon jälkeen suuren, viisikerroksisen kivitalon
edustalle.
Krag käski ajurin odottaa, ja lähti suojattinsa kanssa taloon.
He nousivat kolmanteen kerrokseen, ja sinne päästyä osoitti Boman
erästä porsliinista nimikilpeä, johon oli kirjoitettu:
_Leskirouva Hansen_.
"Täällä se tapahtui", sanoi hän hiukan vavahtelevalla äänellä, josta
voi päättää, että hän oli hieman hermostunut ja jännityksissään.
Asbjörn Krag soitti ovikelloa, ja he odottivat pari minuuttia, mutta
sisältä ei kuulunut ääntäkään.
Sensijaan aukeni vastapäinen, tarkastaja Bjercken asunnon ovi ja eräs
naishenkilö kurkisti ovesta sanoen:
"Hän ei varmaankaan ole kotona."
"Kuka?" kysyi salapoliisi.
"Leskirouva Hansen. Ettekö etsi häntä?"
"Emme, tahtoisimme tavata erästä hänen vuokralaisistaan."
"He eivät myöskään liene kotona."
"Sepä ikävää", vastasi salapoliisi. "Meillä olisi ollut kiireellistä
asiaa... purjehdusseurasta", lisäsi hän sitten.
"Vai niin", sanoi nainen nähtävästi ymmärtämättä viittausta.
"Ettekö ole nähnyt häntä tänään?" kysyi Krag vielä kerran. "Tarkoitan
purjehdusseuraan kuuluvaa herraa."
Nainen katsoi kummastuneena salapoliisiin sanoen:
"Ei, lienette varmaankin erehtynyt."
"Ei, kyllä hän asuu varmasti täällä."
"Kyllä olette sittenkin varmasti erehtynyt. Leskirouva Hansenilla ei
ole ketään purjehdusseuraan kuuluvaa vuokralaista. Hänen luonaan asuu
vain eräs nuori ylioppilas ja eräs konttoristi -- ainakin mikäli minä
tiedän. Mutta tuoltahan hän tuleekin itse, ellette usko minua, voitte
kysyä häneltä."
Naisen pää katosi ja ovi iskeä rämäytettiin vihaisesti kiinni.
Toisesta kerroksesta kuului raskaita askeleita, ja hetken kuluttua tuli
näkyviin vanha, lihavahko naishenkilö, jolla oli yllään rypistynyt,
vanhanaikainen silkkikappa. Hänellä oli kädessään suuri joukko
paketteja, josta päättäen hän tuli kaupungilta ostoksilta.
Hän tuijotti kummastuneena miehiin, jotka seisoivat hänen asuntonsa
oven edessä.
"Leskirouva Hansen, ellen erehdy?" kysyi Krag kohottaen hattuaan.
"Kyllä, nimeni on Hansen", vastasi nainen, "mutta olen ehtinyt vuokrata
jo huoneet."
"Huoneet?" kysyi Krag kummastuneena, "ei ole kysymys lainkaan
huoneista."
"Vai niin, luulin teidän tulleen huoneita vuokraamaan", vastasi nainen
avaten ulko-oven. Hän oli niin lihava, että hänen ruumiinsa täytti koko
oviaukon.
"Olkaa hyvä ja astukaa sisään", sanoi hän, "haluatte kai keskustella
kanssani?"
"Kyllä, kiitos."
Krag ja Boman astuivat eteiseen.
Salapoliisi katseli tarkasti ympärilleen. Boman oli puhunut totta.
Naulakoissa riippui vain naisten päällysvaatteita.
"Vuokralaiseni ei ole kotona. Voimme siis mennä hänen huoneeseensa;
olen näet vuokrannut kaikki huoneeni", sanoi leskirouva.
Rouva Hansen avasi oven, ja miehet astuivat _ensimmäiseen_ huoneeseen.
"Tuossa on se", sanoi Boman osoittaen korkeata nojatuolia, joka seisoi
keskellä lattiaa.
Krag astui huoneen perälle ja avasi viereiseen huoneeseen johtavan
oven.
Huone vastasi täydellisesti Bomanin kuvausta.
Leskirouva pyysi herroja istuutumaan, ja salapoliisi valitsi
istuimekseen tuon korkeaselkäisen nojatuolin.
Krag mietti hetkisen, kuinka hän viisaimmin voisi esittää asiansa
leskirouvalle.
Tähän asti oli hän toiminut jokseenkin avoimesti, vaikka epäilikin
Bomania ja itseään vakoiltavan. Hänen vaununsa odottivat ulkona, hän ei
ollut muuttanut ollenkaan ulkonäköään, ja oli ajanut Thorvald
Meyerinkadulle suoraan poliisiasemalta. Hänelle olisi sangen helppoa
salata ammattinsa leskirouvalta. Sitäpaitsi voisi hän kenties pettää
turvattinsa salaperäisiä vihollisia, jos hän saisi uskotelluksi heille
itsellään olevan aivan väärät käsitykset heidän rikoksensa
vaikuttimista.
Sentähden sanoikin hän kääntyen leskirouvan puoleen:
"Meillä on rouvalle kovin ikävää asiaa."
"Vai niin", sanoi leskirouva levottomana ja istuutui salapoliisia
vastapäätä, "pankki ei tahdo odottaa siis enää, vai...?"
"Ei, ei ole kysymys teistä itsestänne, vaan teidän vuokralaisistanne."
"Kandidaatista?"
"Ei, siitä toisesta. Tarkoitan purjehdusseuraan kuuluvaa herraa. Häntä,
joka asuu näissä huoneissa. Hänen nimensä on..."
"Carstensen".
"Aivan niin, Carstensen, kuninkaallisen purjehdusklubin jäsen. Kuinka
kauan on hän asunut luonanne?"
"Hän vuokrasi nämä huoneet kaksi päivää sitten."
"Tunsitteko hänet ennestään?"
"En, en ole koskaan nähnyt häntä ennen. Hän maksoi etukäteen puolen
kuukauden vuokran."
"Ovatko hänen tavaransa täällä?"
"Eivät vielä. Hän sanoi muuttaneensa tänne Mossista. Hänen tavaransa
tulevat vasta parin kuukauden kuluttua. Hänellä on aina purjehduspuku
yllään."
"Mihin aikaan päivästä vuokrasi hän huoneet?"
"Kello kaksitoista päivällä."
"Oletteko nähnyt häntä sen jälkeen?"
Leskirouva, joka luonnollisesti oli kovin hämmästynyt kysymyksistä,
vastasi hiukan viivytellen.
"Kun hän oli maksanut vuokran ja kysellyt minulta hiukan yhtä ja
toista, lähti hän ulos."
"Mitä hän kyseli teiltä?"
"Hän kysyi, olenko kotona koko päivän."
"Ja mitä vastasitte?"
"Sanoin illalla käyväni tervehtimässä sisartani. Sitten kysyi hän,
milloin aioin lähteä, ja kuinka kauan tulisin viipymään poissa kotoa.
Sanoin lähteväni klo 8 ja tulevani takaisin klo 1/2 11."
Krag ja Boman loivat toisiinsa merkitsevän katseen, ja salapoliisi
kuuli Bomanin mutisevan puoleksi itsekseen:
"Kello puoli yhdeksän oli hän minun luonani."
"Mutta olette kai nähnyt hänet senjälkeen?" kysyi salapoliisi.
"Kyllä, näin hänet vielä kerran senjälkeen", vastasi leskirouva.
"Milloin?"
"Tultuani sisareni luota kotia eilen illalla."
"Hän ei siis ollut täällä yötä?"
"Ei."
"Kuinka paljon oli kello tullessanne kotiin sisarenne luota?"
"Noin yksitoista."
"Mitä hän sanoi silloin?"
"Tapasin hänet eteisessä", selitti leskirouva. "Hän tuli juuri
ruokasalista. Hän tervehti ensin kohteliaasti ja kysyi sitten, oliko
minulla ollut hauska sisareni luona."
"Eikö mitään muuta?"
"Kyllä, sitten sanoi hän matkustavansa Mossiin 11.10:n junalla ja
viipyvänsä siellä noin päivän. Hän kertoi asettaneensa huoneeseensa
joitakin tieteellisiä koneita, ja kielsi jyrkästi minua menemästä
sinne."
"Koneita?"
"Niin, niin hän sanoi. Sitten lukitsi hän oven ja meni ulos. Senjälkeen
en ole nähnyt häntä, mutta hän on kyllä tullut jo takaisin Mossista."
"Mistä sen tiedätte?"
"Hän on ollut huoneissaan. Kun aamulla koettelin huoneen ovea, oli se
auki, ja kuten näette on hän vienyt pois koneensa."
Salapoliisi ja Boman vaihtoivat taas merkitsevän silmäyksen.
"_Oletteko nähnyt koneet_?" kysyi Krag.
"En", vastasi leskirouva, "mutta hänhän sanoi, että ne olivat täällä,
mutta nyt ovat ne poissa."
"Ja oletteko koettanut avata ovia hänen poissaollessaan?"
Leskirouva tuli hiukan levottomaksi.
"En", vastasi hän epävarmasti.
Asbjörn Krag otti esille poliisimerkkinsä, ja kun vanha rouva näki sen,
huudahti hän pelästyksestä.
"Kuten näette, olemme poliiseja", sanoi Krag. "Ellette puhu totta,
voitte saada siitä ikävyyksiä."
"Olen vain nainen", nyyhkytti leskirouva.
"Vai niin, olette siis koettaneet päästä hänen huoneisiinsa?"
"Kyllä."
"Johtuiko halunne vain uteliaisuudesta?"
"Olen vain nainen", nyyhkytti leskirouva toistamiseen.
"Onnistuitteko pääsemään sisään?"
"En, sehän se juuri kummallisinta onkin. En saanut ovia auki. Tämän
huoneen ovi oli lukittu sisältäpäin, ja toinen oli varustettu
erikoisella varmuuslukolla, joten minun täytyi luopua yrityksistäni.
Mutta mitään muuta en ole tehnyt, sen vannon..."
Leskirouva alkoi itkeä ja Krag uskoi hänen puhuneen totta.
"Tahtoisin vain huomauttaa teille", sanoi salapoliisi, "että tämä
herra" -- hän osoitti Bomania -- "on joutunut vakavan ryöstöyrityksen
uhriksi tässä huoneessa toissa iltana, juuri siihen aikaan, jolloin
olitte sisartanne tervehtimässä."
"Varjelkoon! Ryöstöyritys! Minun huoneessani!" huudahti leskirouva
kauhuissaan.
"Niin", sanoi salapoliisi, "teidän vuokralaisenne, joka ei ole
mikään virkamies, ja jonka nimi ei ole Carstensen, on jollain
käsittämättömällä tavalla saanut tietää, että tällä herra Bomanilla oli
hallussaan suurehko rahasumma, jonka hänen piti antaa esimiehelleen."
Boman hypähti hämmästyneenä pystyyn aikoen tehdä vastaväitöksiä, mutta
Krag loi häneen merkitsevän silmäyksen, ja -- Boman ymmärsi.
"Noin 2000 kruunua olisi joutunut julkean roiston käsiin, ellei herra
Boman olisi ollut kyllin varovainen piiloittaakseen rahoja sukan
sisään. Ryöväri ei huomannut etsiä rahoja sieltä, vaan luuli, että
herra Boman oli jättänyt rahat kotiinsa. Luulen, ettei n.k. herra
Carstensen tule enää koskaan tänne", lopetti salapoliisi, "joten voitte
huoleti vuokrata huoneen jollekin toiselle."
Leskirouva pudisti vain päätään. Hän oli niin pelästynyt poliisin
äkillisestä sekaantumisesta hänen yksityisasioihinsa, ja niin
kauhistunut kaikesta kuulemastaan, ettei voinut virkkaa mitään.
"Ovatko kaikki näissä huoneissa olevat esineet teidän?" kysyi Krag.
"Kyllä", vastasi leskirouva.
"Siis myöskin tämä?" kysyi salapoliisi ottaen pöydältä liinan ja
haistellen sitä.
"Se on yksi ruokaliinoistani" vastasi rouva Hansen heti otettuaan sen
käteensä. Mutta samassa heitti hän sen lattialle.
"Mikä inhoittava haju", huudahti hän.
"Siihen on tiputettu kloroformia", selitti salapoliisi, "älkää
haistelko sitä liiaksi, muuten voitte menettää tajuntanne pian."
Rouva heitti ruokaliinan eteiseen.
Krag nousi lähteäkseen.
"Ei sanaakaan käynnistämme kenellekään", sanoi hän.
"En kerro siitä kenellekään, siitä saatte olla aivan varma", vakuutti
leskirouva.
"Ja jos _hän_ kaikesta huolimatta vielä tulisi tänne käymään, tulee
teidän lähettää heti siitä minulle tieto."
"Teen kuten käskette, herra salapoliisi."
Kun molemmat miehet olivat tulleet portaisiin, sanoi Krag:
"Rouva Hansen on varmasti syytön."
"Niin minäkin luulen. Mutta tuo n.k. Carstensen ei kai enää uskalla
tulla takaisin."
"Eipä tiedä. Kaikesta päättäen lienee hän kyllin häikäilemätön
tehdäkseen senkin, jos se on hänen etujensa mukaista."
Hetken kuluttua istuivat he jälleen vaunuissa, jotka kiidättivät heidät
takaisin keskikaupungille.
"Oletteko päässyt selville salaisuudesta?" kysyi moottorityömies.
"En vielä", vastasi salapoliisi.
"Mihin aiotte nyt ryhtyä?"
"Aion lähteä käymään kotonanne."
"Luuletteko löytävänne sieltä jotain selvitystä arvoitukseen?"
Asbjörn Krag vastasi:
"Miehellä, joka kutsuu itseään Carstenseniksi, on täytynyt olla
erittäin pakottavia syitä pitää teitä 12 tuntia vankinaan, muutoin ei
hän ikinä olisi ryhtynyt niin uhkarohkeaan tekoon. Henkilökohtaisen
koston, samoinkuin ryöstöaikeenkin voimme jättää huomioonottamatta.
Mutta sitten on vielä jälellä mahdollisuus, että miehellä oli tekeillä
rikos, jonka teidän läsnäolonne olisi voinut estää, tai ainakin tehdä
onnistumisen epävarmaksi. Ettekö voi kuvitella mitään paikkaa
läheisyydessänne, jossa rikos, jonka läsnäolonne voisi estää, olisi
mahdollinen?"
"En", vastasi Boman heti. "En voi kuvitellakaan mitään sellaista
mahdollisuutta. Kuinka voisin _minä_, tavallinen työläinen, joka en
tunne juuri ketään perheeni ja lähimmän ympäristöni ulkopuolelta, estää
jotain rikollista toteuttamasta suunnitelmiaan?"
"Se ei merkitse mitään, te voitte itse siitä tietämättänne olla esteenä
hänen aikeilleen."
"Mutta vaikkapa olisi niinkin", väitti Boman, "vaikka rikos minun
vankina ollessani olisi tapahtunutkin, olisi sen täytynyt olla tavaton
rikos, sillä ei kukaan uskaltaudu sellaiseen uhkarohkeaan seikkailuun,
ellei hänellä ole siitä vaivoja ja vaaroja täysin korvaavia etuja, ja
kuitenkaan emme ole kuulleet mitään rikoksesta."
"Usein sattuu niin, että suurimmista rikoksista emme saa tietää
mitään", sanoi Krag antaen ajurille merkin pysähtyä. He olivat
saapuneet Torikadulle.
Krag ja Boman laskeutuivat vaunuista. Salapoliisi pyysi Bomania
kävelemään hiukan edellä, sillä hän arveli, ettei ollut viisasta
näyttäytyä yhdessä.
Boman käsitti heti, mitä hänen oli tehtävä, ja lähti kävelemään
nopeasti, kertaakaan taakseen katsomatta, kotiaan kohti. Salapoliisi
seurasi vähän matkan päässä jälempänä.
He tulivat Karl Johaninkadulle. Päiväkävelyaika oli juuri parhaillaan
ja bulevardi kuhisi täynnään iloisesti rupattelevaa, kesäpukuista
yleisöä.
Äkkiä kiintyi salapoliisin huomio jälleen Bomaniin, joka oli tehnyt
äkillisen liikkeen, ikäänkuin olisi väkijoukossa huomannut jonkun,
jonka näkeminen hämmästytti häntä. Hän kääntyi sanoakseen jotain
salapoliisille, mutta Krag viittasi häntä vain kävelemään rauhallisesti
eteenpäin. Boman ymmärsikin merkin ja käveli välinpitämättömän
näköisenä edelleen, mutta hänen katseensa seurasi erästä pitkää,
hienosti puettua herraa, joka hiljalleen käveli pitkin katua
välittämättä kiinnittää huomiotaan työläispukuisen miehen liikkeisiin.
Herra oli tummaihoinen, keski-ikäinen mies, jolla oli teräväpiirteiset,
tarmoa ja tahdonlujuutta ilmaisevat kasvot. Heikko väristys kulki läpi
salapoliisin ruumiin, kun hän käveli miehen ohitse, ja sai nähdä
vilauksen tämän mustista, kylmistä silmistä.
Hetken kuluttua astui Krag Bomanin rinnalle.
Boman oli hyvin kiihtynyt ja kuiskasi osoittaen pitkää, hienoa herraa,
joka juuri kulki kadun poikki:
"Se on hän! Tunsin hänet heti."
IV
SILMÄSTÄ SILMÄÄN.
"Oletteko varma siitä?" kysyi salapoliisi nopeasti.
"Aivan varma."
"Seuratkaa häntä, mutta älkää olko tuntevinannekaan minua", käski Krag.
Pitkä, hieno herra seisoi nyt raitiotiepysäkillä Grand Hotellin
edustalla.
Raitiotievaunu tuli pitkin Munkedaminkatua, ja herra astui vaunuun.
Kirkkaassa auringonpaisteessa näki salapoliisi hänen istuutuvan vaunun
penkille.
Boman kiipesi myöskin vaunuun ja istuutui vastapäätä herraa.
Juuri vaunun lähtiessä liikkeelle hyppäsi Krag takasillalle. Sieltä voi
hän, tulematta itse huomatuksi, pitää silmällä sekä herraa että
Bomania.
Boman oli nähtävästi hiukan hermostunut, ja katseli lakkaamatta herraa,
joka ei näyttänyt häntä edes huomaavankaan.
Boman tervehti ja herrasmies vastasi hiukan kummastuneen näköisenä
hänen tervehdykseensä ikäänkuin ihmetellen, miksi mies, jota hän ei
lainkaan tuntenut, tervehti häntä.
"Jos se on _hän_, niin on hän ainakin mainio näyttelijä", ajatteli
salapoliisi.
Krag, joka ammattiaan harjoittaessaan oli myös kehittynyt eteväksi
ihmistuntijaksi, näki Bomanin kasvojen ilmeestä, että tämä tuli hetki
hetkeltä yhä varmemmaksi asiastaan. Mutta tumma herrasmies ei antanut
yllättää itseään, vaan oli yhtä välinpitämättömän näköinen kuin
ennenkin.
Vaunun pysähtyessä Hansteninkadulla, nousi herra poistuakseen. Boman
seurasi häntä. Herrasmies laskeutui vaunusta lähtien kävelemään. Boman
aikoi tehdä samoin, mutta Krag viittasi häntä pysähtymään.
"Oletteko aivan varma...?" kysyi salapoliisi.
"Kyllä", vastasi Boman. "Seuraanko häntä edelleen?"
"Ei, menkää kotiinne, ja jättäkää tämä asia minun huolekseni. Jos
tarvitsen teitä, niin lähetän kyllä siitä tiedon. Siihen saakka voitte
olla kotonanne."
"Milloin luulette tarvitsevanne minua?"
"En tiedä vielä. Kenties siinä kuuden tienoilla tänä iltana."
Krag oli koko keskustelun ajan tarkasti seurannut tummaa herrasmiestä
katseellaan.
Boman ajoi raitiovaunulla kotiinsa Asbjörn Kragin jäädessä yksin
jatkamaan takaa-ajoa. Tumma herrasmies ei katsonut kertaakaan taakseen,
vaan käveli huoletonna edelleen.
Äkkiä, nähdessään matkansa varrella tupakkakaupan, jonka ikkunaan oli
asetettu näytteille paljon kuva- ja pilalehtiä, pysähtyi hän, ja
hetkisen mietittyään meni hän kauppaan.
"Vai niin", tuumi Krag itsekseen. "Tuon tempun kyllä tunnen. Katuovesta
sisään, ja takaovesta ulos ja -- takaa-ajajat ovat eksytetyt. Ei
ystäväni, se temppu ei onnistukaan tällä kertaa."
Krag käveli suoraan puotia kohti ikäänkuin hänellä olisi ollut asiaa
sinne, ja vain sen takia olisi astunutkin alas raitiovaunusta.
Kun hän oli astunut sisään ja sulkenut oven, loi hän nopean silmäyksen
ympärilleen. Krag oli hyvä havaintojentekijä, ja silmänräpäyksessä oli
hän saanut tarkan kuvan myymälästä sen pienimpiä yksityiskohtia myöten.
Kaksi seikkaa kummastutti häntä erikoisesti. Ensiksi: tumma herrasmies
seisoi rauhallisena tiskin ääressä, ja toiseksi: mitään takaovea ei
kaupassa ollut. Myymälään pääsi ainoastaan katuoven kautta.
Krag astui tiskin luo ja pyysi pari hyvää sikaria. Hän tarkasteli
huolellisesti useita eri lajeja saadakseen ajan kulumaan. Sill'aikaa
oli tumma herrasmies tehnyt ostoksensa ja poistui myymälästä
kunnioittamatta salapoliisia ainoallakaan silmäyksellä. Krag seisoi
tiskin ääressä selin oveen. Hän kuuli herran takanaan kovin
ponnistuksin koettavan työntää ovea kiinni.
"Sepä jäykkä ovi", kuului tämä sanovan.
"Niin, sitä on hiukan vaikea sulkea", sanoi omistaja.
"Kas niin, johan se menikin", sanoi herra saatuaan kovasti painamalla
oven vihdoinkin kiinni. Krag näki hänen lähtevän kävelemään hiljalleen
pitkin katua myymälän ikkunan ohi. Hänen varjonsa lankesi myymälän
lattialle.
Krag oli nyt myöskin ehtinyt valita sikarinsa ja maksaa ne. Lähtiessään
kysyi hän kauppiaalta:
"Tunnetteko herran, joka äsken lähti ulos?"
"En tiedä hänen nimeään, mutta silloin tällöin käy hän ostamassa
paperosseja täältä. Hän asuu varmaankin jossain näillä tienoin",
vastasi tupakkakauppias.
Krag laski, että herran lähtemisestä oli kulunut juuri sen verran
aikaa, että hän voi sopivan välimatkan päässä huomaamatta seurata tätä.
Hän tarttuikin sentähden ovenripaan aikoen lähteä.
Mutta ovipa ei auennutkaan.
"Ovi on todellakin aika hankala", mutisi Krag riuhtaisten rajusti.
Mutta ovi oli ja pysyi kiinni, eikä hänen riuhtomisestakaan ollut
mitään apua.
Äkkiä ymmärsi hän koko jutun.
"Mikä aasi minä olinkaan", mutisi hän.
Sitten kääntyi hän tupakkakauppiaan puoleen sanoen:
"Ovi on lukossa."
"Lukossa? Mahdotonta!" huudahti tämä hypäten myymäläpöydän yli avuksi.
Mutta hänkään ei saanut ovea auki.
He tutkivat yhdessä lukon.
"Se kirottu ovi on mennyt umpilukkoon", sanoi tupakkakauppias
kiukuissaan.
Salapoliisille selvisi heti, että tumma herrasmies oli päästäkseen
takaa-ajajastaan hyvin yksinkertaisesti _teljennyt hänet
tupakkakauppaan_. Huolimatta kiukustaan täytyi salapoliisin melkein
ihailla sitä näppärää, joskin häikäilemätöntä tapaa, jolla mies oli
päässyt livistämään.
Krag tunsi kuitenkin lukkojen rakenteen tarkemmin kuin paraskaan
murtovaras. Oli kaksi esinettä, joita Krag ei koskaan unohtanut ottaa
mukaansa, ja jotka hänen pitkänä ja seikkailurikkaana virka-aikanaan
monta kertaa olivat päästäneet hänet pälkähästä, sama nikkelöity
browninki, ja nippu teräksisiä tiirikoita. Nyt otti hän tämän nipun
taskustaan, ja parin minuutin kuluttua oli ovi auki.
Tupakkakauppias oli aivan ällistynyt. "Teitähän voisi", sanoi hän,
"luulla melkein... he... he... murtovarkaaksi. Kas vain, kuinka
näppäriä kapineita."
Salapoliisi ei tuhlannut aikaa vastaamiseen, vaan kiiruhti kadulle.
Tumma herrasmies oli luonnollisestikin ehtinyt jo kadota.
Krag ei kuitenkaan menettänyt vielä toivoa päästä hänen jäljilleen, ja
hänen mieleensä vilahti heti kokonainen sarja keinoja, jotka eivät
olleet monimutkaisia, eivätkä vaikeita, mutta jotka, jos niitä osasi
kyllin nopeasti ja taitavasti käyttää, voivat johtaa vielä oikeille
jäljille.
Kadunkulmassa seisoi poliisi.
Katu oli muuten aivan tyhjä, joten poliisin oli pitänyt kiinnittää
huomionsa niihin harvoihin, jotka olivat kadulla kulkeneet.
Hän viittasi miehen luokseen. Tämä tunsi heti salapoliisin ja teki
kunniaa.
"Oletteko seissut jo kauan tässä kulmassa?" kysyi salapoliisi.
Poliisi, peläten saavansa nuhteita jostain laiminlyönnistä, vastasi:
"En, tuskin 4-5 minuuttia kauempaa. Odotan juuri toista konstaapelia
päästämään minua vahdista."
"Hyvä, oletteko pitänyt silmällä niitä henkilöitä, jotka sillä aikaa
ovat kulkeneet tästä ohi?"
"En luule kenenkään päässeen ohitseni ilman, että olisin huomannut
hänet."
"Noin 3-4 minuuttia sitten tuli tuolta tupakkakaupasta eräs pitkä,
tumma, hienostipuettu herra. Näittekö hänet?"
"En kyliäkään nähnyt hänen tulevan tupakkakaupasta, mutta pari
minuuttia sitten kulki tästä ohi eräs pitkä, hienostipuettu herra, ja
kääntyi sitten tuossa kadunkulmauksessa."
"Se on juuri hän, jota etsin."
"Niin, kiinnitin huomioni erikoisesti häneen."
"Miksi _erikoisesti häneen?"_
"Kulkiessaan jokseenkin nopeasti ohitseni ja huomatessaan minut, kuulin
hänen mutisevan: 'Kas, sepä perhanaa.' Tuntui melkein siltä kuin hän
huomatessaan minut olisi tullut epämiellyttävästi yllätetyksi."
Salapoliisi riemuitsi kuullessaan konstaapelin sanat. Hän ymmärsi
varsin hyvin syyn herran huudahdukseen.
"Näittekö, minne hän meni?"
"Näin hänen kääntyvän kadunkulmasta ja kulkevan sitten lähimmälle
poikkikadulle. Siellä kadotin hänet näkyvistäni."
Salapoliisi muisti nyt tupakkakauppiaan sanoneen, että herra nähtävästi
asui näillämain, koska usein kävi ostamassa paperosseja hänen
tupakkakaupastaan. Krag tunsi kaupungin kuin omat taskunsa. Hän tiesi
viereisessä korttelissa olevan erään toisen tupakkakaupan, ja koska
tumma herra usein osti tupakkansa juuri siitä kaupasta, johon Krag oli
tullut teljetyksi, asui hän todennäköisesti molempien tupakkakauppojen
välillä.
"Kummalla puolen katua hän kulki?" kysyi salapoliisi vielä.
"Vasemmalla", vastasi konstaapeli.
Asbjörn Krag mietti hetkisen.
"Tunnetteko hyvin nämä paikat?" kysyi hän sitten.
"Kyllä", vastasi konstaapeli, "olen jo useamman vuoden pitänyt vahtia
aina näillä tienoin."
"Silloin arvattavasti tunnette ne henkilöt, jotka asuvat _oikealla_
puolen katua?"
"Useimmat ainakin."
"Tiedättekö, asuuko esimerkiksi tuossa talossa, jota nyt osoitan,
ketään nuoria naisia?"
"Nuoria naisia?" kysyi poliisi ällistyneenä. "Kyllä, toisessa
kerroksessa asuu järjestysmies Winter, jolla on viisi naimatonta
tytärtä."
"Vai niin, hänet tunnenkin. Hänen tyttärensä käyvät kai jossain
työssä?"
"Ei, eivät kaikki. Kolme heistä on melkein säännöllisesti aina
kotosalla. Kaksi heistä antaa piano-, ja kolmas laulutunteja. Siinä
talossa käy aina tavaton melu!"
"Hyvä on."
Salapoliisi nyökkäsi ja lähti nopeasti kävelemään kohti sitä taloa,
jota oli äsken osoittanut. Hän soitti ovikelloa järjestysmies Winterin
ovella, ja hänet päästettiin heti sisään, mutta sitä ennen oli hän jo
mielihyvikseen ehtinyt huomata, että asunnon ikkunaan oli kiinnitetty
katupeili. Hän otti nyt huomioon naisten tavallisen heikkouden,
uteliaisuuden, sillä Asbjörn Krag oli ennenkaikkea etevä psykologi.
Hänen takaa-ajamansa henkilöhän oli pitkä, hienosti puettu, komea
herrasmies. Siitä syystä olikin hän vakuutettu siitä, että naisten
huomio oli kiintynyt tähän.
Järjestysmies ei ollut itse kotona, mutta hänen viisi tytärtään, jotka
Krag myöskin tunsi, ottivat hänet riemuiten vastaan.
Krag selitti lyhyesti asiansa. Hän sanoi etsivänsä erästä ystäväänsä,
jonka tiesi asuvan näillä tienoin, mutta ei löytänyt hänen asuntoansa,
kun ei tiennyt talon numeroa. Mutta tämä hänen ystävänsä sattui nyt
olemaan oikein muhkea mies, oikea naisten sankari. Hän kulki varmasti
usein tästä ohi. Hän oli pitkä, tumma, hienosti puettu, ja käytti
harmaata, leveälieristä huopahattua.
Mutta neitoset, ollen loukkaantuvinaan, vakuuttivat yhteen ääneen,
etteivät he olleet sellaista herraa nähneetkään. Vanhin, jonka iän voi
jokseenkin selvästi jo lukea niistä pikku rypyistä, joita aika oli
hänen kasvoihinsa uurtanut, sanoi teeskennellen:
"Hyi, kuinka olette ilkeä, herra Krag!"
Mutta salapoliisi arvasi heti neitosten tietävän asiasta enemmän kuin
he tahtoivat tunnustaa, ja hänen yhtämittaa selitettyään asian olevan
hänelle hyvin tärkeän, antoivat neitoset vihdoin perää. Nyt selittivät
he kaikki taas kilvan, että olivat kyllä nähneet tuon komean herran,
joka oli niin "ihastuttava" -- paljon, paljon ihastuttavampi kuin herra
Krag --, ja että herra asui vastapäisessä talossa. Eräs vanha, ilkeä
ämmä hoiti hänen talouttaan.
Neitoset halusivat nyt korvaukseksi saada lähempiä tietoja
"ihastuksestaan", mutta salapoliisi torjui hymyillen heidän
vaatimuksensa, ja, selittäen itsellään olevan kovan kiireen, jätti
neitosille hyvästit.
Vastapäiseen taloon tultuaan sai hän helposti tietää, että vanha,
kiukkuinen ämmä asui kolmannessa kerroksessa.
Asbjörn Krag soitti ovikelloa. Ovella ei ollut mitään nimikilpeä, mutta
se ei kummastuttanut salapoliisia lainkaan.
Vanha, ruma muija tuli avaamaan hänelle ovea.
"Onko herra kotona?" kysyi Krag.
"Ei", vastasi muija aikoen rämäyttää oven kiinni aivan hänen nenänsä
edessä, mutta Asbjörn Krag oli ehtinyt pistää jalkansa ovenrakoon.
"Ei, mutta kuulkaas", sanoi hän kovalla äänellä, "oletteko aivan varma,
ettei hän ole kotona?"
Muija katseli häntä halveksivasti.
"Ettekö kuullut, mitä sanoin", ärähti hän kiukkuisesti.
"No, no, rauhoittukaahan", sanoi Krag tunkeutuen ovesta eteiseen.
"Ellei hän ole kotona, saanen ainakin kirjoittaa hänelle pari riviä."
Hän aikoi eteiseen päästyään avata ensimmäisen näkemänsä oven, mutta
muija tarrasi hänen käsivarteensa.
"Ei sinne!" huusi hän.
"Vai niin. _Hän_ on siis siellä", ajatteli Krag.
"No minne minä saan sitten mennä?" kysyi hän.
Vastaamatta avasi muija erään toisen oven, ja salapoliisi astui sisään.
Hän pysähtyi hämmästyneenä.
Huone oli tavattoman hienosti kalustettu salonki. Hienokaiverteiset,
silkillä päällystetyt huonekalut, marmoriveistokset ja taulut
todistivat kaikki omistajan hienoa kauneusaistia.
"No, kirjoittakaa nyt", sanoi muija tylysti, mutisten itsekseen jotain
"hävyttömistä miehistä."
Krag istuutui pöydän ääreen ja alkoi töhertää jotain paperipalalle.
Hänen aivonsa työskentelivät keksiäkseen keinon, jolla hän voisi
houkutella muijan ulos, saadakseen sitten hetkisen yksin tarkastella
huonetta.
Äkkiä hän säpsähti. Eräs oviverho aivan hänen edessään vedettiin
nopeasti syrjään. Krag hypähti pystyyn.