Alkulause.
I. Tarina.
II. Kuinka se tapahtui.
III. Kuinka serkku Christopher sekaantui asiaan.
IV. Kuinka asia pimitettiin rouva Arlingtonilta.
V. Kuinka asia kerrottiin rouva Marigoldille.
VI. Ja kuinka se liian pian loppui.
VII. Johdanto.
Jerome K. Jerome.
_Jerome Klapka Jerome_, syntynyt papinpoikana Länsi-Englannissa v.
1859, on anglosaksilaisen kirjallisuuden suosituimpia humoristeja,
ja hänen jutelmansa ovat levinneet kaikkiin sivistysmaihin. Hän on
saavuttanut tällä alalla johtavan asemansa helposti, mutta oikean
uransa löytäminen vaati häneltä ankaraa ponnistelua, kun hän aivan
nuorena siirtyi Lontooseen hankkimaan itsenäistä toimeentuloa.
Asianajotoimiston kirjurina, koulumestarina, näyttelijänä,
pikakirjoittajana, sanomalehti-reportterina ja monessa muussa toimessa
hän turhaan etsi menestystä ja viihtymystä, kunnes tuli v. 1888
herättäneeksi huomiota erittäin sujuvasti ja sattuvasti kyhätyllä
muistelmateoksella, jonka aiheena olivat hänen näyttämökokemuksensa.
Seuraavasta vuodesta alkaen hän sitte julkaisi nopeasti karttuvana
jaksona ne tilapäiseen koossapitävään juoneen liitetyt leikilliset
kaskukokoelmat, jotka tuottivat hänelle vakinaisen ja peräti laajan
lukijakunnan, niin että hän sai rauhassa noudattaa taipumuksiaan --
matkustella kotimaassa ja Euroopan mantereella tekemässä havaintojaan
ihmisistä ja tavoista sekä kertoilla niistä sivistyneen miehen
leppeällä rattoisuudella. Ensimäiset loistavasti onnistuneet kirjat
olivat "Joutilaan miehen joutavia ajatuksia" (1889), "Kolme miestä
veneessä" ja "Päiväkirja toivioretkeltä". Hänen teoksiensa lukumäärää
on lisännyt myös sikermä paljon esitettyjä näytelmiä. Kirjailija-uransa
alkupuolella Jerome niinikään työskenteli etevänä aikakauslehden
julkaisijana.
Viime vuosina on tekijä edelleen antanut tuotannolleen vaihtelua
sellaisilla kertoelmilla ja novelleilla, jotka ovat aiheiden
käsittelyllä tarkoitettuja n.s. "suuren yleisön" luettavaksi,
huumorin olematta niissä vallitsevana sävynä. Noiden kahden laadun
keskiväliltä on "Malvina of Brittany", hänen uusin tuotteensa,
tänä vuonna ilmestynyt eräässä novellikokoelmassa nimikertomuksena
ja nyt suomennettu "Keijukaiseksi". Kustantajan kanssa sopiessaan
tuotantonsa suomennuttamisesta tekijäkin ajatteli toista järjestystä
käännöksien julkaisemiselle, kun "Keijukainen" esiintyy enemmän vain
satunnaisena täytetyönä; mutta suunnitellusta julkaisemistavasta
oli poikettava sentähden, että toinen suomalainen kustannusliike
(O. Y. K. J. Gummerus) vastoin hyväksyttyä tapaa, vastoin Suomen
Kustannusyhdistyksen keskinäistä sopimusta ja vastoin tekijän
tahtoa pelkästä kiusanhalusta on ilmoittanut julkaisevansa suomeksi
tämän novellin sen jälkeen kun mr. Jeromen teoksien sovitusta
suomennuttamisesta oli annettu tieto kustannusliikkeille.
Tämä seikka on ollut mainittava säädyttömän kilpailukiihkon
tuottamana tahrana, kun se on syvästi loukannut kirjailijan
oikeuksien ja yleisen moraalin polkemisena mr. Jeromea, joka muuten
on erityisesti harrastanut Suomen asiaa ja tarkoin seurannut
täkäläistä vallankumouksen jälkeen tapahtunutta kehitystä, lausuen
kirjeenvaihdossa ajatuksiaan Suur-Britannian viime liittosuhteiden
ristiriitaisuudesta.
Kaikessa vaatimattomuudessaan "Keijukainen" on herttainen
ajanviete-kertoelma, joka ei kuitenkaan anna oikeata käsitystä Jeromen
kirjailijapersoonallisuudesta. Vastedes ilmestyvät käännökset varmaan
tekevät hänet meilläkin mitä yleisimmin luetuksi.
Alkulause.
Tohtori ei ole koskaan uskonut tätä kertomusta sellaisenaan, mutta
hän sanoo sen ansiona olevan, että se kuitenkin on suureksi osaksi
muuttanut hänen koko elämänkatsomuksensa.
"En tietystikään kiellä sitä, mitä todella tapahtui -- mitä sattui oman
nenäni edessä", jatkoi tohtori. "Ja sitten on rouva Marigoldin juttu.
Se oli onneton selkkaus, sen myönnän, ja on vieläkin, varsinkin herra
Marigoldille. Mutta se ei itsessään todista mitään. Nuo untuvanpehmeät,
tirskuvat naiset useinkin karistavat ensimäisen nuoruutensa mukana
vain pelkän kuoren, eikä kukaan tiedä mitä sen alta ilmestyy. Toisiin
osallisiin nähden koko asia, lepää pelkästään tieteellisellä pohjalla.
Aatos oli 'ilmassa', kuten on tapana sanoa -- ohimenevä ajatusaalto. Ja
kun se oli kuluttanut voimansa, niin se laimentui siihen. Mitä tuohon
satuhupsutteluun taasen tulee, niin..."
Pimenevästä ylämaasta kuului kadotetun sielun huuto. Se kohosi, laski
ja haihtui pois.
"Soittavia kiviä", selitti tohtori, pysähtyen täyttämään piippunsa.
"Niitä tapaa näillä seuduilla. Jääkaudella kovertuneita. Aina kuulee
tuon äänen hämärän aikaan. Sen synnyttää äkkiä alenevan lämpömäärän
aiheuttama ilmavirta. Sellaisista seikoista kaikki tuommoiset
tarinajutelmat saavat alkunsa."
Sytytettyään piippunsa tohtori alkoi jälleen harppailla.
"En tahdo väittää", puheli hän edelleen, "että se olisi tapahtunut
ilman tuon tyttösen tuloa. Epäilemättä juuri hän tarjosi välttämättömät
sielulliset ehdot. Hänessä oli jotakin omituista, hän esiintyi
ikäänkuin erikoisen ilmakehän ympäröimänä. Hänen kummallinen
vanhanaikainen ranskankielensä, jollaiseen tietoisuudessamme liittyy
Arthur-kuningas, pyöreä pöytä ja Merlin -- se näytti elvyttävän tuon
kaiken. Juonikas heilakka, siinä ainoa selitys. Mutta kun hän katseli
meitä tuosta omituisesta etäisyydestään..."
Tohtori jätti lauseensa kesken.
"Vanhalle Littlecherrylle taasen", alotti tohtori jälleen aivan
äkkiä, "ovat tuollaiset asiat erikoisalana -- muinaistarut,
kansantaiat, salaopit ja muu hölynpöly. Jos koputtaisitte hänen
ovelleen alkuperäinen nukkuva prinsessa Ruusunen sylissänne, hän vain
toisi touhukkaasti pieluksia hänen ympärilleen ja toivottaisi hänen
nukkuneen yönsä hyvin. Löysi kerran siemenen -- hakkasi irti vanhasta
kivettymästä -- ja asetti sen kasvamaan kukkaruukkuun työhuoneessaan.
Se oli näivettyneimpiä rikkaruohoja, mitä koskaan näkee. Ja mokomasta
hän jutteli kuin olisi uudestaan keksinyt elämäneliksiirin. Vaikka
hän ei juuri käyttänytkään sellaisia sanoja, niin hänen sävystään
sen huomasi. Littlecherryn intoilu jo yksinään olisi riittänyt
koko tämänkin jutun syntymiseen, puhumattakaan hänen vanhasta,
hassahtaneesta irlantilaisesta emännöitsijästään, jonka pää oli
tilkitty täyteen haltiattaria, suojelushenkiä ja Herra tiesi mitä."
Tohtori vaipui jälleen äänettömäksi. Toinen toisensa perästä kylän
valot pilkahtivat esille pimennosta. Pitkä, matala tulijuova, joka
kiiti loistavan lohikäärmeen lailla ilmojen halki, osoitti suuren
läntisen pikajunan suuntaa sen ikäänkuin salavihkaa liikkuessa
Swindonia kohti.
"Koko asia oli aivan tavallisuudesta poikkeava", jatkoi tohtori, "aivan
tavallisuudesta poikkeava. Mutta jos tahdotte pitää hyvänänne vanhan
Littlecherryn selityksen --"
Tohtorin jalka kosketti kiveen, joka oli puolittain ruohon kätkössä, ja
hän oli vähällä kaatua siihen.
"Jonkun vanhan kelttiläisen kivialttarin jäännöksiä", selitti hän. "Jos
kaivaisi maata, löytäisi tästä lähettyviltä nipun murentuneita luita,
jonkun historiantakaisen puolisvasun tomun seasta. Mielenkiintoinen
ympäristö!"
Rinne oli jyrkän kaltevaa. Tohtori ei puhunut enää mitään, ennenkuin
olimme ehtineet alas kylän liepeille.
"Mitähän heistä kuuluu?" haaveili hän. "Kummallinen seikka se oli.
Olisin tahtonut päästä sen kaiken perille."
Olimme tulleet tohtorin portille. Hän työnsi sen auki ja astui sisään.
Hän näkyi unohtaneen minut.
"Hurmaava, pikku velho", kuulin hänen ovea hapuillessaan mutisevan. "Ja
tarkoitti epäilemättä hyvää. Mutta mitä siihen päättömään kertomukseen
tulee --"
Minä sommittelin kaiken kokoon professorilta ja tohtorilta kuulemistani
perin erilaisista toisinnoista ja käytin myöhempiä tapauksia
kertoessani apuna kyläläisten yleisiä tietoja.