Yhestä onnettomasta naimisesta.
Kotwan aikaa eli kauwwan sitten oli yxi mies, joka oli saanut yhden
suuren tora hampaan eli willi wiha kissan, se on, juuri rijtaisen ja
toraisen waimon, nijn ettei hän saanut yhtään rauhaa huoneesaan hänen
kansaan. Kuitengin tahtoi hän tämän hänen onnettomuudensa alla tehdä
mitä hän saatti. Hän koetteli sentään ensin sitä, että hän joxi kuxi
ajaxi lähetti hänen wanhempainsa tygö.
Kuin hän nyt tuli jongun ajan perästä ja tahtoi häntä jälle kotia
tuoda, sanoi hän hänelle: minun sydämmeni! kuinga näwyi ja käwi sijnä
huoneesa eli talosa, josa sinä nyt olit? hän wastais: siellä käy, en
tiedä kuinga; mutta nijn paljon taidan minä kuitengin sanoa, ettei
yxikään perheestä woinnut kärsiä minua, ei kasakatkaat (wieras työ
wäki, päiwämiehet) jotka ulkona kedolla työtä teit; minä näin sen
heidän silmistään. Ah! woi, minun akkani (waimoni) wastais mies: jos ne
ihmiset, jotka warhain uloslähtewät, ja hiljan kotia tulewat, ja jotka
seurawaisesti wähin sinun kansas owat, ei kuitengaan saa rauhaa sinulda
misä wiheljäises tilas ei sijs ole sinun mies rukkas, jonga täytyy
kaiken ikänsä olla sinun seurasasi.
_Oppi_. Kuin mies ja waimo ei woi hywin kärsiä toistaan, nijn
welwoittaa wijsaus sitä yhtä, ja sijwollisuus sitä toista, että he
yxinäisyydes, salaa ja kahden käden päättäwät pienet torat ja sopiwat
toisensa kansa, nijn parhain kuin he taitawat.