Yxi wanha Jalopeura sairasna, neuwoo poikaansa.
Yxi wanha iso ikäinen ja riutunut Jalopeura joka aikoi pian jättää
tämän mailman, tahtoi wielä wijmmeisellään neuwoa poikaansa ja antaa
sille isälliset muistutuxensa, manauxensa ja waroituxensa, taitaaxensa
hywin ja wijsaasti elää täsä waarallisesa mailmasa. Hän kutsui poikansa
luolansa suulle, wuoteensa wiereen ja alkoi näin puhua.
Sinä tiedät, minun poikani! että meidän Jalo sukumme on kaikkein
eläinten pelko, ja me olemma kaikkein mettän eläinden ylimmäiset
haltiat. Sinä tiedät, millä wijsaudella, ja woimalla minä olen
tähän korkiahan ikähän ennättänyt. Minun rohkeudeni ja jaloudeni on
kaikille tuttu. Kaikki alimmaiset täyty sen tunnusta, jotka pelwolla
ja kunnioittamisella owat suuta antaneet minun waldikkaalleni. Sama
jalo weri kiehu sinun nuorisa suonisasi. Sinä olet rohkia, mutta
nuori ja wielä koettelematoin. Et sinä olet kokenut nijn paljon kuin
minä; et sinä tiedä kuinga waarallinen tämä mailman waellus on: kuule
sentähden sinun wanhan Isäs neuwoa, ettei sinun nuoruudes rohkeus ja
tietämättömyys joskus sinua saattais wahinkoon.
Tämä on minun yxiwakainen neuwwoni. Sinä et tarwihte sinun jaloudes
tähden peljätä yhtään eläintä; kaikki sinä woitat wäkewyydelläs, ja
kaikki on sinulle alammaiset; mutta yxi on, jotas mahdat wälttää
ja kawahtaa, ja ei ikänänsä antaa itsiäs sen parijn ja pakinoille:
se on, ihminen. Se nuori Jalopeura, lähti ulos saalijn pyytöön ja
wanhalle isälleen ruokaa hakemaan: hänen nuoruudensa woima teki
hänen urhollisexi, rohkiaxi ja pelkämättömäxi; ja että Isä kielsi
häntä ihmisen puheille menemästä, se ylytti enemmän häntä, että sen
pikemmin sitä eläindä ihmistä ylös etsimään. Hän läxi ulos, ja tuli
mehtolasta, yhteen kylään. Hän tuli kyntö pellolle, josa hän ensin
löysi, rookasi ja hawaitsi kynnöxellä waollansa seisowata kaxi ikeen
alla olewata härkää: hän kysyi heiltä mixi tee täsä seisotta, jotka
oletta nijn wäkewät ja isot härät, kuka teidän on nijn sitonut? he
wastaisit: ihminen: kuka se on? ja mihenkä se on mennyt? sanoka
minulle? minulla olis halu nähdä sitä, ja koetella minun woimaani sen
kansa: se mahtaa olla wäkewä, joka on woinnut sitoa teidän, nijn suuret
luondo-kappaleet, ikeen alle! minä ikäwöin sitä nähdä. Härjät wastaisit
-- Se, nimittäin, mies eli ihminen, meni tästä, tuonne taloon, eli
huoneita kohden; sielläs hänen lyödät ja saat häntä puhutella.
Leijona eli Jalopeura meni taloa kohden, ja ajatteli ittexeen ihminen
mahta olla wäkewä, joka on woinut ja jaxanut sitoa nijn suurta, kaxi
härkää? mutta ei hän kuitengaan, mahda olla minua wäkewämpi? hän
lähestyi taloa, josa hän näki, yhden suuren hewoisen suitsi suusa ja
satuloitunna, kijnni sidottuuna, jota hän terwehti, ja kysyi: kuka
sinun nijn Jalon, pulskan ja kaunijn luondokappaleen on näin kijnni
pannut? Hewoinen wastais: ihminen. Se nuori ja ei wielä mailmasa
kokenut Jalopeura sanoi: kuka se on? ja kuhunga se eläin, ihminen on
mennyt? Hewonen wastais; se meni juuri tuos paikas, taloon, eli näihin
huoneisijn; kyllä se sieltä pian tulee. Leijona, eli Jalopeura sanoi,
se mahta olla wäkewä eläin, minä tahtoisin painella ja taistella hänen
kansaan, nähdäxeni jos se on minua wäkewämpi, ja seisoi sijnä ja odotti
ihmistä. Ihminen tuli wihdoin sijhen: Leijona, eli Jalopeura, terwehtä
ihmistä, ja juttelee hänelle, kaikki mitä hän on nähnyt härkäin ja
hewosen kansa, ja ihmetellen sanoo: sinä mahdat olla ylön wäkewä, joka
nijn suuret eläimet olet sitonut, minä tahdon kamppailla sinun kansas
ja painia lyödä; sillä minä luulisin kans olewani nijn wäkewän.
Ihminen wastais: kohta sillään; minä en kiellä sijhen. Mutta ensin on
minulla täsä rantteella yxi suuri tamminen pölkky, jonga minä tahdon
halki saada; ja ole sinähin nijnkuin kuuluisesti wäkewä minulle sijhen
awullinen, nijn sitten me painia lyömmä. Mies rupeis kirweellä tammi
pölkyä halkaisemaan, ja löi rauta-wawjat rakoon, ja käski Jalopeuran
etu räpylöillään eli kämmenillään tarttua kiskoon; mutta sinä samasa,
weti mies waajat pois, ja Jalopeuran kämmenet jäi tammipuun rakoon
lujasti kijnni, nijn ettei Jalopeura nijtä jaxanut uloswetää, mies
juoxi pois talohon, enemmän wäkiä hakemaan, kangeilla ja keihäillä;
mutta Jalopeura joka näki heidän tulewan häntänsä tappamaan, rewäisi
tuskasansa ja hengen hädäsä etu käpälänsä että ne katkeis ja jäit
tammi pölkyn rakoon, ja juoxi kijruusti pois mehtään sen wanhan Isänsä
luolalle, itkein, kiljuen ja pahoin peristen, werisänsä.
Se wanha Jalopeura sanoi: misäs nyt Jalopoikani olet ollut? ja etu
kämmenes mistanut? minä olin ihmisen pakinoilla, ja jutteli isälleen
koko edellisen jutun; Isä antoi wielä hänelle ja kaikille nuorille
jotka owat ittestänsä wijsaat olewanansa ja ei mitään kokeneet mailmasa
tämän lyhyen _Oppin_:
Nijn se käy kaikille jotka ei tottele wanhain neuwoa. Ei oppi ojahan
kaada. Ihminen on ittesänsä se kehnoin kaikista, mutta järki tekee
hänen wäkewämmäxi kaikista. Ittestänsä on ihminen se waarallisin
warottawa. Joh. 2: v. 25.