Yhestä Lääkäristä ja Sairaasta.
Kuinga te woitta, minun Herrani? sano yxi Tohtari, Sairaalleen? minulla
on ollut, wastais, hän ylönpaldinen hikoileminen. Ja so, sano Lääkäri,
se on sangen hywä merkki. Jongun ajan perästä tuli Tohtari jällen
sinne ja kysyi hänen ruumijnsa tilaa. Ack! walitti se Sairas, nyt
juuri tuosa paikas oli minulla wilu ja wäristys. Se on kaikki hywä, ja
tosin se paras kuin me ikänänsä saatomme toiwottaa, sanoi Lääkäri; se
on merkki yhteen erinomaisesti wäkewään luontoon. Kuin hän kolmannen
kerran etsei eli oppei häntä, ylös kertoi hän saman kysymyxen; se
wuoteen omanen wastais: minä oon yli koko ruumijn pöhöttynyt, nijnkuin
minulla olis wesi tauti. Tämä on se paras tunnusmerkki kaikista, sanoi
Tohtari, ja sillä samaa meni hän pois tiehensä. Näpisti oli hän ulos
lähtenyt, ennen kuin yxi sen potiwan ystäwistä tuli sinne, ja kysyi
samoin, kuingas woit? nijn hywin, sano se Sairas, ettän kaikkein hywäin
merkkein alla taidan kohta tuos paikas kuolla.
_Oppi_. Että kuollo-wuoteella ketään kaunistella, on se suurin petos.