Ja harmaan ja raskaan sumun läpi minä näin, niinkuin nähdään maan
päällä hämärän hetkellä, alastoman, aution ja kylmän tasangon.
Keskellä kohosi kallio, jolta tippui pisara pisaralta mustanpuhuvaa
vettä, ja putoavien pisarain heikko ja kumea ääni oli ainoa ääni, joka
kuului.
Ja seitsemän polkua, kiemurreltuaan tasangolla, päätyi tuohon kallioon,
ja lähellä kalliota, jokaisen polun päässä, oli kivi, jota peitti
jonkinlainen kostea ja vihreä aine, niinkuin matelijan kuola.
Ja kas, eräällä poluista minä huomasin ikäänkuin varjon, joka liikkui
hitaasti; ja vähitellen, varjon lähestyessä, erotin, en ihmistä, vaan
jotakin ihmisen kaltaista.
Ja sydämen kohdalla oli tuolla ihmishahmolla veritahra.
Ja se istuutui tuolle kostealle ja vihreälle kivelle, ja sen
jäsenet vavahtelivat, ja pää painuneena alas se pusersi itseänsä
käsivarsillaan, ikäänkuin säilyttääkseen viimeisen jäännöksen lämpöä.
Ja kuutta muuta polkua pitkin kuusi muuta varjoa vuoron perään saapui
kallion juurelle.
Ja kukin niistä, vavahdellen ja pusertaen itseään käsivarsillaan,
istuutui kostealle ja vihreälle kivelle.
Ja siinä ne istuivat äänettöminä ja kumarassa käsittämättömän tuskan
painon alla.
Ja heidän vaitiolonsa kesti kauan, en tiedä kuinka kauan aikaa, sillä
aurinko ei koskaan nouse tällä tasangolla; siellä ei ole tietoa illasta
eikä aamusta. Mustanpuhuvan veden pisarat siellä yksin mittaavat
pudotessaan yksitoikkoista, pimeää, raskasta, iäistä ajan kulkua.
Ja se oli niin kauheata nähdä, että jos Jumala ei olisi minua
vahvistanut, niin en olisi voinut kestää sitä näkyä.
Ja ikäänkuin kouristuksentapaisesti väristyään, eräs varjoista, nostaen
päätänsä, päästi kuuluville äänen, joka oli kuin luurangossa rahisevan
tuulen käheä ja kuiva ääni.
Ja kallio kaiutti nämä sanat takaisin korviini:
"Kristus on voittanut: kirottu olkoon hän!"
Ja nuo kuusi muuta varjoa säpsähtivät, ja kaikki yhdessä nostivat
paitansa, ja sama herjaus kuului heidän povestaan:
"Kristus on voittanut: kirottu olkoon hän!"
Ja heti kohta valtasi heidät vielä kovempi vavistus, sumu sakeni, ja
hetkeksi tuo mustanpuhuva vesi lakkasi valumasta.
Ja nuo seitsemän varjoa olivat uudelleen lyhistyneet kokoon salaisen
tuskansa taakan alla, ja syntyi toinen äänettömyys, pitempi kuin
ensimmäinen.
Sitten eräs niistä, nousematta kiveltään, liikkumattomana ja kumarassa,
sanoi toisille:
"Teidän on siis käynyt samoin kuin minun. Mitä ovat meitä hyödyttäneet
kaikki neuvottelumme?"
Ja eräs toinen jatkoi: "Usko ja ajatus ovat murtaneet kansojen kahleet;
usko ja ajatus ovat vapauttaneet maan."
Ja eräs toinen sanoi: "Me tahdoimme tehdä ihmiset eripuraisiksi, ja
meidän sortomme on liittänyt heidät yhteen meitä vastaan."
Ja eräs toinen: "Me olemme vuodattaneet verta, ja se veri on langennut
jälleen meidän päittemme päälle."
Ja eräs toinen: "Me olemme kylväneet tapain turmelusta, ja se on
versonut meissä, ja se on syönyt meidän luumme."
Ja eräs toinen: "Me luulimme tukahduttavamme Vapauden, ja sen tuulahdus
on kuihduttanut meidän mahtimme aina juurta myöten."
Silloin huudahti seitsemäs varjo:
"Kristus on voittanut: kirottu olkoon hän!"
Ja kaikki vastasivat yhteen ääneen:
"Kristus on voittanut: kirottu olkoon hän!"
Ja minä näin käden ojentautuvan esiin; se kastoi sormensa
mustanpuhuvaan veteen, jonka pisarat pudotessaan mittaavat ainaista
ajan kulkua, painoi sillä merkin noiden seitsemän varjon otsaan, ja se
oli siinä ainiaaksi.