Kun puu seisoo yksinään, niin tuulet sitä pieksävät ja riistävät
siltä sen lehdet; ja sen oksat, sen sijaan että kohoaisivat ylöspäin,
painuvat alas, ikäänkuin etsisivät maata.
Kun kasvi seisoo yksin, löytämättä mitään suojaa auringon paahdetta
vastaan, niin se riutuu ja kuihtuu ja kuolee.
Kun ihminen on yksin, niin mahdin tuuli painaa hänet kumaraan maata
kohti, ja tämän maailman mahtavain polttavat pyyteet imevät hänestä
mehun, joka hänet ravitsee.
Älkää siis olko niinkuin kasvi ja niinkuin puu, jotka seisovat yksin,
vaan liittykää toisiinne ja tukekaa toisianne ja suojatkaa toisianne
keskenänne.
Niin kauan kuin ette ole liittyneet yhteen ja niin kauan kuin kukin
ajattelee vain itseänsä, ei teillä ole mitään muuta toivottavana kuin
kärsimystä ja onnettomuutta ja sortoa.
Onko mitään heikompaa kuin varpunen, mitään aseettomampaa kuin
pääskynen? Ja kuitenkin, kun petolintu näyttäytyy, pääskyset ja
varpuset saavat sen karkoitetuksi, kokoontumalla sen ympärille ja
ajamalla sitä takaa kaikki yhdessä.
Ottakaa esikuvaksenne varpunen ja pääskynen.
Ken eristäytyy veljistään, sitä seuraa pelko hänen käydessään,
istuutuu hänen viereensä hänen levätessään eikä heitä häntä edes hänen
nukkuessaan.
Siis, jos teiltä kysytään: "Montako teitä on?" niin vastatkaa: "Meitä
on yksi, sillä meidän veljemme ovat me, ja me olemme meidän veljemme."
Jumala ei ole luonut pieniä eikä suuria, ei herroja eikä orjia, ei
kuninkaita eikä alamaisia: hän on luonut kaikki ihmiset yhdenarvoisiksi.
Mutta ihmisistä on muutamilla enemmän joko ruumiin tahi hengen tahi
tahdon voimaa; juuri ne koettavat laskea valtansa alle muut, kun ylpeys
tahi ahneus tukahduttavat heissä rakkauden heidän veljiinsä.
Ja Jumala tiesi, että niin kävisi, ja siitä syystä hän käski ihmisiä
rakastamaan toisiansa, jotta he olisivat yksimielisiä ja heikommat
eivät joutuisi vahvojen sorron alaisiksi.
Sillä ken on vahvempi kuin yksi yksinäinen, se on kai heikompi kuin
kaksi, ja ken on vahvempi kuin kaksi, on heikompi kuin neljä; ja niin
heikkojen ei tarvitse pelätä mitään, kun he, rakastaen toisiansa, ovat
todella yksimieliset.
Eräs mies matkusti vuoristossa, ja hän saapui erääseen paikkaan, jossa
suuri kallionlohkare oli vierinyt tielle ja täytti sen kokonaan,
ja ulkopuolella tien ei ollut mitään ohipääsyn mahdollisuutta, ei
vasemmalla eikä oikealla.
Kun nyt tuo mies näki, ettei hän voinut jatkaa matkaansa
kallionlohkareen tähden, niin hän koetti saada sen pois siirretyksi,
raivatakseen itselleen tien, ja hän väsytti itsensä kovin tässä työssä,
ja kaikki hänen ponnistuksensa olivat turhat.
Tämän nähdessään hän istuutui murhemielin ja sanoi: "Miten minun on
käyvä, kun yö tulee ja yllättää minut tässä yksinäni, vailla ruokaa,
vailla suojaa, ilman mitään puolustusta hetkellä, jolloin raatelevat
pedot lähtevät liikkeelle etsimään saalistaan?"
Ja hänen ollessaan vaipuneena tähän ajatukseen, tuli paikalle toinen
matkamies, ja tehtyään samoin kuin ensimmäinen ja huomattuaan itsensä
yhtä voimattomaksi saamaan liikkeelle kallionlohkaretta, hän vaipui
äänetönnä istumaan ja painoi päänsä alas.
Ja tämän jälkeen tuli useampia muita, eikä kukaan voinut saada
liikkumaan kallionlohkaretta, ja kaikkien heidän pelkonsa oli suuri.
Vihdoin heistä muuan sanoi toisille: "Veljeni, rukoilkaamme Isäämme,
joka on taivaissa: ehkä hän armahtaa meitä tässä hädässä."
Ja tätä puhetta kuunneltiin, ja he rukoilivat hartaasti Isää, joka on
taivaissa.
Ja heidän rukoiltuaan se, joka oli sanonut: "Rukoilkaamme", sanoi
vielä: "Veljeni, mitä kukaan meistä ei voinut tehdä yksin, sen kenties
saamme tehdyksi kaikki yhdessä."
Ja he nousivat ja työnsivät kaikki yhdessä kallionlohkaretta, ja
kallionlohkare väistyi ja he jatkoivat matkaansa rauhassa.
Tuo matkamies, se on ihminen, matka on elämä, kallionlohkare on ne
kurjuudet, joita hän tapaa joka askeleella matkansa varrella.
Ei yksikään ihminen voi yksin nostaa pois sitä kallionlohkaretta, mutta
Jumala on mitannut sen painon niin, ettei se koskaan saa pysähdytetyksi
niitä, jotka matkustavat yhdessä.