Hän tiesi -- hän tunsi ikäänkuin vaistomaisesti -- että tämä oli orava.
Mutta se ei ollut noin vaan orava ylipäätään. Sillä jos se oli hänen
-- -- -- niin, jos se oli hänen -- -- --
"Kurre", sanoi hän pehmoisesti. Hän tiesi, että se ei voinut olla
nimeltään muu kuin Kurre.
Kurre! Hänen Kurrensa!
Sillä oli mitä herttaisimmat nikamaiset pienet kädet, koukkusormiset
kuin vanhan ämmän. Hän olisi tahtonut nauraa ja itkeä ja hypätä kohoksi
ja huutaa ihastuksesta. Mutta hän seisoi hiljaa ja katsoi vaan, jäykin
silmin, joita peitti kiiltävä kyynelverho, ja punoittavin poskin,
joihin kaikki tunteet näyttivät lämpönsä ajavan.
"Tahdotko sinä sen?" sanoi Niilo.
Lalla ei vastannut, hän ei kyennyt kiittämään, mutta hän katsoi ylös
noihin tuulen punaisiksi pieksämiin kasvoihin, jotka hymyilivät
hänelle. Ja Niilo ymmärsi.
Berta seisoi maitopyttyjensä luona ja myhäili.
Niilo hieralti Lallan liinanharmaata päätä ja niin oli kaupat tehty.
Lallalla oli orava. Orava, joka oli aivan hänen omansa.
Pieni vekkuli oli sidottu rievulla pytyn toiseen korvaan, kuten
kahlekoira, niin että voi liikkua vapaasti säilytyspaikassaan. Ja hän
näkyi siinä olevan kuin kotonaan. Hän nosti turpansa pystyyn vähän
liian uteliaasti ja liikutteli turpakarvojaan. Sitten hän alkoi
ujostelematta kuopustella pytyn pohjaa, heiskaroiden tyhjien
pähkinänkuorien seassa, kunnes löysi täyden pähkinän; kopeana istuutui
hän sitä pyörittelemään ja tarkastelemaan sitä kaikilta puolin. Kun se
oli tehty, ryhtyi hän työhön ja alkoi nakertaa koloa.
Ja Kurren nakerrellessa kertoi Niilo, kuinka hän oli löytänyt tuon
pikku junkkarin, saanut hänet kiinni ja majoittanut hänet pyttyyn.
"Vinnillä on rikkinäinen lintuhäkki; siinähän voit sitä pitää."
"Kiitoksia", kuiskasi tyttö.
"Berta, lähdetkö lyhtyä näyttämään, niin voimme mennä heti sitä
noutamaan", sanoi Niilo.
Ja Berta oli hyvin valmis lähtemään.
Kun he olivat menneet, kapusi Lalla kyynäspäilleen pöydälle, kurotti
kaulaansa ja katseli vielä tarkemmin omaisuuttaan. Hän tuskin uskalsi
uskoa, että tämä oikein elävä pikku olento oli hänen, aivan hänen
omansa.
Tämä oli enemmän kuin sadut, sillä saduissa ei ollut koskaan mitään
todellista, ja tätä hän voi aivan käsin koskettaa. Kuinka se mahtoi
olla hieno ja sileä. Vielä hienompi kuin kissanpojat. Ja sitte se oli
hänen.
Ei kukaan sitä hukuttaisi. Kissanpoikia hukutetaan, mutta ei oravia.
Hän seisoi siinä kuitenkin niin kivettyneen vakavana kaikessa ilossaan.
Sillä tämä oli niin uskomatonta. Hän oli niin hätäisen iloinen. Tämä
oli liikaa. Se ei ikinä voinut päättyä hyvin. -- -- -- Oi! Mutta jos se
voisi! -- -- -- Jos hän voisi saada sen pitää!
Tavallisella juhlallisuudellaan ojensi hän etusormensa ja silitti
koetellen oravan otsaa, pystykorvien keskiväliltä.
Kurre kirkasi vihaisesti heikolla pienellä äänellään ja siirtyi
nopeasti syrjään, närkästyneenä sellaisesta tunkeilevaisuudesta. Hän
oli saanut pähkinäkuoren keskeltä halki, viskannut sen pois, ja syödä
mutusteli nyt sydäntä, pyöritellen sitä aika lailla, kuin olisi hän
oikea pikku sorvaustaituri.
Lalla oli tuntenut, että se oli hieno, -- hienompi kuin hienoin silkki.
Ja lämmin.
Miltähän tuntuisi silittää sen selkää. Hän pisti hitaasti kätensä
pyttyyn ja koetti suorittaa tuon tempun. Mutta Kurre käännähti vielä,
yhtä nopeasti kuin ensi kerrallakin, ja kieltäytyi närkästyneellä
pienellä huudahduksella kaikesta tuollaisesta tuttavallisuudesta.
Kuinka kevyt ja ketterä se oli! Voi kun saisi ottaa sen syliinsä ja
silittää sitä!
Lalla pisti vielä kerran alas kätensä ja tarttui sen koko pikku
olentoon. Mutta vaikka se oli pieni, tiesi se kuitenkin olla isäntä
talossaan, kumartui ja puri tyttöä sormeen, ja tyttö veti häpeissään
kätensä pois, ikäänkuin hän olisi saanut ansaitun ojennuksen. Siitä ei
tarvinnut olla puhettakaan, kumpi heistä kahdesta tulisi ottamaan
isäntävallan.
Lalla tyytyi nyt katselemaan, ja tämän Kurre suvaitsi sallia, alkoi
vielä kerran etsiskellä pähkinäkuorten seasta, mutta ei löytynyt
mitään. Hän katsahti ylös emäntäänsä, hiukan vaativaisesti, mutta kun
tyttö ei yrittänytkään mitään hänelle antamaan, pudisteli hän itseään,
niin että kaikki pähkinänkuoret lensivät syrjään, kyyristäytyi aivan
kerälle, veti häntänsä korvien yli ja alkoi laittautua maata.
Lalla ei ollut koskaan itsestään ketään suudellut, ei koskaan muita
kuin kissanpoikia. Mutta tuota oravaa häntä halutti suudella, --
halutti niin hirveästi! Ei se kuitenkaan koskaan tulisi sitä sallimaan.
Sen hän kyllä tiesi. Siksi hän vaan seisoi ja katseli.
Kurre makasi -- makasi niin makeasti. Aivanhan tuosta saattoi hulluksi
tulla, niin herttainen hän oli.
* * * * *
Lallan ensimmäisenä ajatuksena seuraavana aamuna oli Kurre. Se oli
sijoitettu siihen rikkinäiseen häkkiin, ja esiliina oli sidottu reijän
yli.
Äiti -- ei Lallan äiti, sillä Lalla ei tiennyt mitään vanhemmistaan,
vaan talonemäntä -- äiti oli sanonut, että häkki saisi olla yhdessä
tuvan nurkassa.
Ja siellä se oli...
Kurre oli jo valveilla. Hän tanssiskeli yhdessä häkin nurkassa edes ja
takaisin samassa paikassa -- jonkinmoista yksinkarkeloa.
Aamiaista syödessä istui hänen onnellinen omistajansa ja vilkkuili vaan
aarteesensa päin, ja tämä yhä jatkoi tanssiaan...
"Vai olet sinä saanut oravan", sanoi iso-isä.
"Iso-isä" ei ollut Lallan iso-isä. Lalla ei tiennyt, kenelle vanhus
oikeastaan oli iso-isä, mutta kaikki siinä talossa nimittivät häntä
siksi, ja Lalla muiden mukaan.
Mies oli ollut korpraali. Lalla ei oikein tiennyt, mitä se merkitsi,
mutta hän tiesi, että sentähden oli hänellä niin suuret, harmaat
viikset.
Ukolla oli oma kamarinsa ja hyllynsä, jossa oli vanhoja kirjoja, ja
toinen hylly, jossa oli vanhoja tupakkapiippuja. Lalla tuli joskus
sinne, sillä ukko häntä mielellään piti siellä ja antoi hänen
myllöstellä muutamia laatikkoja, joissa oli vanhaa rautaromua, ja
antoipa hän sokeriakin.
Oikeastaan Lalla pelkäsi iso-isää. Se oli niin kookas ja harteva, ja
tuntui, kuin pieni talo olisi käyskennellyt tuvassa, kun hän sisään
tuli. Ja sitte hän niin usein siveli leukaansa, ja se oli täynnä
lyhyttä harmaata parransänkeä, joka kahisi, kun hän sitä pyyhälteli, ja
Lallan karmi sisua aina sitä kuullessaan. Ja sitte sirahteli häneltä
aina tupakanmehua suupielistä, ja kun hän puhui, kuului aina siltä,
kuin hän sylkäisisi heti, ja sitä Lalla pelkäsi.
Niin -- ja sitte hän pelkäsi, että iso-isä ottaisi hänet polvelleen,
sillä ukko haisi väkevältä. Ja sitte oli ukolla pitkävillainen
lammasnahkaturkki, harmaalla saralla päällystetty, ja se haisi kuin
koira märällä säällä. Ja sitte hävetti häntä se, että ukko niin usein
meni kaappiinsa ja joi eräästä pullosta, sillä sille ihmiset nauroivat.
Ja sitte häntä hävetti se, että ukko illoin oli niin punainen
poskiltaan ja pakisi niin paljon.
Mutta muutoin oli iso-isä kiltti. Ja välistä -- varsinkin kun isäntä ja
emäntä olivat poissa -- saattoi hän kertoa hauskoja tarinoita
"Harmaasta kilistä" tahi "Rikkaasta Pekasta ja köyhästä Pekasta". Ja
välistä lauloi hän myös lauluja, -- kauniita lauluja, niinkuin "Immyt
ihanainen hän aamukirkkoon käy" ja muuta semmoista; mutta silloin
Lallaa hävetti myös. Sillä ääni kuului vallan särkyneeltä, eikä laulu
yhtään tuntunut sujuvan, ja Lalla istui kuin neuloilla, peläten, että
ukko huomaisi, kuinka kurjalta tuo hänestä kuului.
Mutta laulut hän oppi.
Oli ainoastaan yksi, jota hän mielellään kuuli iso-isän laulavan, ja se
alkoi:
"Neljä hiirtä tanssissa käy,
Ja koko maailma häilyy." --
Sitä hän saattoi kuunnella vaikka kuinka usein. Hänestä oli hauskaa
kuulla laulettavan noista hiiristä, ja se kuului niin surumieliseltä ja
kauniilta, että silloin hän aina tahtoi polvella istua, ja hänen
tietämättään miksi, alkoivat kyyneleet tippua ja hän kätki kasvonsa
sadesäähajuiseen sarkaturkkiin ja istui aivan hiljaa.
Kaiken tämän osasi Lalla nyt ulkoa, niin pieni kuin hän olikin. Hän
tiesi tarkalleen, kuinka iso-isä puhuisi, kun hänen poskensa tulivat
punaisiksi, ja hän tiesi, minkä näköinen hän olisi huomenna, kun hän
laihana ja viluisena tuli aamiaispöytään syömään silliä ja perunoita
kohmettunein käsin, kuten nyt.
Mutta Kurre, se oli jotain toisenlaista kuin kaikki muu. Se oli jotain,
josta saattoi olla _oikein_ iloinen, ja joka ei hävettänyt, kuten
iso-isän laulutaito.
Kurre oli väsynyt tanssintaansa, kiipesi häkin kylkeä pitkin ja tonki
turvallaan ylisidottua esiliinaa päästäkseen ulos. Hänen mielestään
piti siellä olla joku heikko kohta. Ja sellainen siellä olikin, sillä
vaate näkyi jo toiselta puolelta alkavan irtautua.
Lallan sydän hyppäsi kurkkuun. Ei kukaan voinut arvata niitä
onnettomuuksia, jotka tapahtuisivat, jos tuo rakas hirviö pääsisi irti.
Hän oli jo huomannut, että Kurre ei ollut niitä, joita helposti saa
järkeensä.
Vihdoinkin noustiin pöydästä, rengit ottivat lakkinsa ja piiat
raivasivat pöytää.
"Niilo", kuiskasi Lalla oven luona, painaen vasemmalla kädellään alas
Kurren pientä vastahakoista päätä, "se tunkeutuu minulta ulos."'
"Siihen on laudanpää lyötävä", vastasi Niilo.
"Voi, tee se! Tee se!" kuiskasi Lalla taas, niin hartaasti kuin olisi
hän rukoillut henkensä puolesta.
"Minulla ei ole aikaa, ennenkuin päivällisaikaan. Mutta sano
iso-isälle."
Iso-isälle! Sitä hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan!
Kaikki olivat nyt lähteneet tuvasta, ja iso-isä oli myös mennyt
kamariinsa.
Kurren oli onnistunut saada niin suuri reikä, että hänen päänsä oli
melkein ulkona. Lalla painoi sen taas takaisin, tukki reiän niin hyvin
kuin voi ja juoksi sitte iso-isän luo, joka oli valmis auttamaan ja
heti meni pihalle etsimään laudanpäätä.
Lalla kiiruhti jälleen sisään, mutta jo oli onnettomuus tapahtunut.
"Äiti" seisoi yksin keskellä lattiaa, huiskien käsillään ja päästäen
kovia huutoja. Lalla näki heti kauhistuen, mikä oli hätänä. Kurre oli
tunkeutunut ulos ja tanssi nyt kuin mikähän pikku pirulainen emännän
selässä, ilkkuen kurkistellen hänen kasvoihinsa milloin toiselta
milloin toiselta puolen, kutkuttaen häntä kuin vimmattu tällä
rytmillisellä sotatanssillaan. Hän osoitti mitä pirullisinta mieletöntä
iloa, nosti korvansa jäykkinä pystyyn, tuijotti suurilla silmillään ja
antoi jalkojensa käydä kuin rumpupalikat.
"Kurre! Kurre!" huusi Lalla, mutta siitä se ei ollut millänsäkään.
Silloin syöksi tyttö esiin ja kouristi sitä keskeltä ruumista. Orava
huusi ja puri häntä, -- aivan luuhun saakka, niin hänestä tuntui -- ja
veri vuoti sormesta, mutta hän piti sitä vaan kiinni. Hänellä oli
hämärä aavistus siitä, että emäntä voisi lyödä sen kuolijaaksi.
Emäntä oli vaipunut penkille ja istui siinä läähättäen.
"Minä -- -- puh -- -- minä, joka niin hiiriä pelkään! -- -- Puh, puh
-- -- ennen ottaisin kolme rottaa päälleni tanssimaan, kuin tuon pienen
heittiön. Jos se vaan vielä kerran pääsee irti, niin annan minä
Pajaksen ottaa sen. Sen sinä tiedät."
Pajas, se oli talon koira.
Lalla seisoi ja pisti Kurren takaisin häkkiin, huolimatta hänen
vastustelemisistaan, ja sitte hän taas sitoi esiliinan reijän yli,
vilkaisten epäilevästi, vanhan naisen tavoin, emäntään päin, oliko
tällä mitä pahaa mielessä.
"Ja jos vaan annat sen olla hetkenkään enää tuvassa, niin annan minä
renkien kulettaa sen takaisin metsään, niin saat sitte käydä sen sieltä
hakemassa, jos voit."
Lalla tunsi jähmettynyttä epätoivoa mielettömässä sydämmessään. Hänestä
tuntui, että hän voisi vaeltaa ympäri maailman Kurren kanssa, jos
niikseen tulisi, -- mutta kadottaa hänet? Ei ikinä!
Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta otti häkin syliinsä ja lähti mennä
retustamaan sen kanssa, niin että selkä aivan näytti katkeavan. Siten
tuli hän pihalle; kauemmaksi hän ei ensi ponnistuksella jaksanut.
Siellä istuutui hän seinän viereen, asetti häkin viereensä ja itki.
Mutta hän tunsi itsensä niin hyljätyksi, että tuskin kyyneleitäkään
lähti, nyyhkytyksiä vaan.
"Voi minun päiviäni! Mikä nyt on hätänä?" sanoi iso-isä, joka tuli
laudanpäineen ja nauloineen.
Juttu kerrottiin.
"Pyyhi sinä vaan silmäsi; saat pitää sitä minun luonani."
Siten tuli Kurre muuttamaan iso-isän luo.
* * * * *
Nyt tuli Lallalle hyvät päivät, ja Kurrelle myös. Kurre oli
herkkusuinen, -- oikein nautinnonhimoinen pikku veitikka. Ja
vaihtelevaisuus oli hänelle mieleen. Kun hänellä oli tarjona jotain
uutta, silloin hän huusi iloissaan, kellonheleällä äänellä, joka sai
hänen hallitsijansa tuntemaan itsensä rikkaaksi kuin joku satujen
prinsessoista.
Manteleja Kurre mielellään söi; ne olivat hänestä kaikkein parasta.
Niille eivät vertoja vetäneet pähkinät eikä terhot. Mutta vaikeaksi
kävi pikku syöttäjälle makupalojen hankkiminen, sillä ne maksoivat
rahaa, ja rahoja ei ollut helppo ansaita.
Lalla paimensi hanhia koko kesän viidestäkymmenestä äyristä, hän juoksi
portteja availemassa saadakseen jonkun lantin, ja kun emäntä tuli
kotiin häistä ja toi makeita kakkusia tuomisiksi, niin ei Lalla koskaan
syönyt niitä, mitkä sai: ne säästettiin Kurrelle. Pikku emäntäisellä
oli siis elatuksen murhetta kultamurunsa tähden. Mutta mitäpä siitä!
Hän oli valmis Kurrensa vuoksi kestämään vaikka mitä. Kurre oli hänen
sydämmensä kuningas, hänen prinssinsä, -- se saattoi tulla hänen
hirmuvaltijaakseen, jos tahtoi.
Lalla pelkäsi häntä, vaikka rakastikin. Sillä nyt, kun Kurre oli tullut
suureksi ja täysikasvuiseksi, nyt se saattoi purra vielä kovemmin kuin
ennen terävillä hakkuurautahampaillaan.
Iso-isän isosta kädestä Kurre piti; se sulkeutui hänen ympärinsä kuin
tilava kotelo; mutta kun Lalla tuli ja tahtoi tarttua häneen pienillä
luisevilla sormillaan, silloin hän vihaisesti painoi päänsä alas ja
puri. Mutta Lalla ei vihaa pitänyt. Kurre tuli yhä kesymmäksi, ja kyllä
se vähitellen oli oppiva hänestä pitämään. -- Soihan hän lemmitylleen
kaikkea hyvää! Ja olihan Kurre niin iloinen joka kerran, kun hän jonkun
suupalan sille vei! Ja olihan se hänen Kurrensa, eikä kukaan voinut
sitä häneltä ottaa pois.
Lallaa seurasi tuo hänen suuri, hiljainen ilonsa, minne hän vaan meni,
ja hän oli vakuutettu siitä, että Kurre oli onnellinen orava.
Niilolla -- joka kaikki konstit osasi -- oli myös tapana matkia oravien
ääntä.
Hän sai kulkustaan sellaisen nauravan, maiskuttavan äänen, jolla hän
sanoi oravien kutsuvan toisiaan metsässä. Ja sen oli Lalla oppinut.
Se olisi jotain Kurrelle! Lalla tahtoi hämmästyttää sitä puhumalla sen
omaa kieltä. -- Eräänä päivänä hän sitte koetti, ja Kurre vastasi, --
vastasi aivan samalla äänellä.
Samassa tuli iso-isä sisään vanhan koulumestarin seurassa, joka välistä
tuli totia juomaan ukon kanssa.
"Sitä sinun ei pidä tehdä", sanoi koulumestari nuhdellen, kun Lalla
toistamiseen loisteli houkutusäänillään, "sehän on syntiä. Silloinhan
se tuntee itsensä vielä yksinäisemmäksi."
Lalla vaikeni äkisti ja katsoi Kurreen. Tämä tömisteli etujalkojansa ja
katsoa tuijotti ulos häkistä. Se ei ollut itsensä kaltainen, se ei
ollut entinen kesy Kurre. Ja sitte se taas äännähti tuon nauravan,
kiihoittavan äännähdyksensä ja nosti päänsä pystyyn metsäneläimen koko
hurjalla ilolla, ja jäi kuuntelemaan vastausta, varmana siitä, että se
tulisi.
Lalla hiipi hiljaa pois huoneesta. Tuo oravan ilo siitä, että tunsi
tuon äänen omakseen, joka ensin oli saanut Lallan niin ylpeäksi, tuotti
hänelle nyt vaan tuskaa. Hän oli pettänyt Kurrensa, saattanut
ikävöimään metsää ja vapautta.
Ja kun vastausta ei tullut, ja kun Lalla vielä ovessa mennessään kuuli
sen maiskuttavan ja kutsuvan ja huutavan heikolla pienellä äänellään,
silloin hänestä tuntui, kuin sydän olisi ollut haljeta. Silloin hän
käsitti, että Kurrelta puuttui jotain. -- Hän tuntee itsensä vielä
yksinäisemmäksi -- oli koulumestari sanonut. Yksinäiseksi? Hänen
Kurrensa! -- -- Yksinäiseksi kaipauksineen, jota ei olisi pitänyt
herättää! Ja siellä hän odotti vielä sykkivin sydämmin, -- odotti
vastausta toiselta oravalta. Ja sitä vastausta ei koskaan tulisi.
Se tuntui niin katkeralta, niin sanomattoman katkeralta. Kurre parka!
Kurre ei ollut onnellinen. Mutta hän tahtoi lohduttaa sitä ja olla niin
hyvä, niin hyvä! Ja lopulta se unhottaisi metsän ja muut oravat, joita
se ei milloinkaan saisi nähdä.
Sitte tuli talvi, ja Lalla oli niin suuri, että hänen täytyi lähteä
kouluun. Nyt hänellä oli vähemmän aikaa leikitellä Kurren kanssa.
Iso-isä ja Kurre tulivat sitä paremmiksi ystäviksi. Nyt Lallalla tuskin
muulloin kuin iltasilla oli aikaa tulla iso-isän huoneeseen, ja silloin
Kurrea jo nukutti, ja jos sitä häiritsi, tuli se kärttyiseksi. Kun
Lalla vaan sille sormeaan osotti, suuttui se. Mutta iso-isä sai tehdä
sille, mitä tahtoi; hän sai pistää sen povelleen, ja panna sitte
turkkinsa napit kiinni, ja siellä saattoi Kurre istua tuntikausia,
aivan kuin kotonaan.
Ja sitte kävi vanha koulumestari aina totia juomassa iso-isän kanssa,
ja nuo kaksi istuivat pöydän ääressä ja pakinoivat, maistelivat aina
laseistaan ja tulivat yhä punaisemmiksi, sillä välin kuin Lalla istui
ääneti nurkassa ja ajatteli Kurrea, omaa Kurreansa, joka kaiken aikaa
istui turkin sisässä ja makasi.
Ja koulumestari nuuskasi tinarasiastaan ja sanoi, että hänestä olisi
pitänyt tulla mainio mies, jos oikeus olisi pysynyt oikeutena, ja että
hän oli kirjoittanut isoja kirjoja, mutta ei koskaan ollut saanut niitä
painetuiksi, ja että vasta hänen kuoltuaan saataisi nähdä, mitä hän oli
ollut.
Ja iso-isä löi pöytään niin, että lasit hyppivät, kirosi ja sanoi:
"Jos olisivat minun lukea antaneet, niin olisi minusta voinut tulla
upseeri!"
Mutta Lalla ei tiennyt, mitä se "upseeri" on; eikä hän siitä
välittänytkään. Hän vaan ajatteli Kurrea, joka istui siellä turkin
alla. Tiesihän, hän että Kurre oli siellä, mutta hän ei voinut sitä
nähdä eikä koskea, ja hän oli mustasukkainen syntisessä pikku
sydämmessään ja arveli, että iso-isä oli ottanut häneltä Kurren.
Hän tuli yhä äänettömämmäksi ja aremmaksi, ja välistä iso-isä jo
aavisti, kuinka asian laita oli.
"_Sinunhan_ se on", sanoi hän silloin, "sehän on _sinun_ oravasi."
Mutta mitä lohdutusta siitä oli? Kurre -- jonka hyväksi hän tahtoi
työtä tehdä ja säästää -- Kurre ei hänestä huolinut, huoli vaan tuosta
vanhasta turkista. Niin, se _makasikin_ iso-isän sängyssä öitä, ja
Lalla vaan sai olla yksin mieliharmineen!
Iso-isä oli vielä entistään ystävällisempi. Eipä ollut vaikeata olla
ystävällinen sen, tuumi Lalla, -- jolla oli Kurre!
Iso-isä koetti kaikin tavoin lähestyä häntä, -- puheli ja kertoi.
Joskus hän sanoi: "nyt olen sepittänyt uuden laulun". Mutta kun hän sen
sitte lauloi, kuului se pahemmalta kuin kaikki muut. Eikä Lalla koskaan
tahtonut istua sylissä.
Kerran jutteli iso-isä, että hänen isänsä ennen häntä oli ollut tämän
talon omistajana, ja hänellä itsellään oli ollut ainoastaan yksi tytär.
Kun tämä meni naimisiin, ottivat hän ja hänen miehensä talon haltuunsa
ja iso-isä sai vapaan hoidon siinä.
Ukko puhui pienistä lapsenlapsistaan, jotka olivat leikkineet hänen
ympärillään ja joista hän niin paljon oli pitänyt. Kun maanviljelys ei
alkanut onnistaa tyttärelle ja hänen miehelleen, olivat he päättäneet
myydä kaikkityyni ja lähteä Amerikaan. Iso-isä ei tahtonut lähteä
mukaan, ja niin olivat he jättäneet hänet vanhalle paikalle, jossa
häntä oli elätettävä, ja nyt hän oli kaikkien "iso-isä". Mutta niitä
pieniä lapsia hän ei koskaan enää saisi nähdä -- suuriahan ne mahtoivat
jo ollakin, -- ja sitte iso-isä itki.
Se ei tuntunut Lallasta miltään; hän vaan tuumi, että iso-isällä oli
Kurre. Ja iso-isä oli hänen mielestään häijy vanha mies.
Sunnuntaisin, kun Lalla oli koulusta vapaa, tahtoi iso-isä häntä
huvitella. Silloin hän otti Kurren häkistä, piteli sitä etukäpälistä
ikäänkuin pienistä käsistä ja tanssitti sitä pöydällä, tahi antoi sen
sukeltaa taskuihinsa tupakkia varastamaan. Ja iso-isä sai tehdä
Kurrelle, mitä tahtoi, ja Kurre oli onnellinen ja kiltti; mutta jos
Lalla sormeaankaan osotti, niin se huusi.
Lalla inhosi iso-isää.
Keväämpänä alkoi iso-isä valittaa, että Kurrella oli ajos ohimon
pielessä, mutta Lalla ei ollut siitä millänsäkään. Harvoin hän nykyään
kävi Kurren ja iso-isän luona: ne saivat itse pitää huolen itsestään.
Eikä hän siitä välittänyt, mitä Kurre söi tai oli syömättä.
Mutta sitten eräänä aamuna kesäkuun alussa tuli iso-isä Lallan luo
tupaan. Lalla istui yksin ja kuori perunoita paistettavaksi.
"Lalla", sanoi ukko ja väänsi kasvonsa moneen irvistykseen, "Lalla, --
Kurre on kuollut."
Nyt Lalla ymmärsi, että ukko itki, ja että hän sentähden niin
irvisteli.
"Hän kuoli tänä yönä", jatkoi ukko. -- "Hän makaa häkissään, -- -- pää
on aivan pöheissä."
Ja ukko nyyhkytti.
Mutta Lalla ei tuntenut säälivänsä ukkoa eikä surevansa Kurrea. Kun
iso-isä kysyi, hautaisivatko he kahden hänet iltapäivällä, vastasi hän
kuitenkin myöntävästi.
Koulun loputtua kohtasi iso-isä Lallaa pihassa.
"Minä olen sepittänyt laulun Kurresta", sanoi hän.
Mutta Lalla ei ollut siitä millänsäkään.
Ja sitte menivät he kahden ja hautasivat Kurren puutarhaan, ja se oli
kääritty valkoiseen nenäliinaan, jonka iso-isä uhrasi...
Lalla ei itkenyt. Hän oli jo päässyt niin pitkälle elämänkokemuksessa,
että hän tiesi sen olevan turhaa. Ja sitte -- -- kolme, siinä on aina
yksi liikaa.
1887.
Ludde.
Kun Ludde oli pienenä ja kävi koltissa ja kun Ludde kasvoi, silloin oli
hän juuri sellainen, kuin hänen mammansa toivoi ja juuri sellainen,
että kaikki muut mammat sanoivat pahankurisille pikku pojilleen, niin
pian kuin ne tekivät tepposiaan: "Katsoppas Luddea! Ludde ei koskaan
tee niin."
Ei, Ludde ei koskaan tehnyt mitään. Kotona hän ei koskaan mylläköinyt,
ei koskaan ollut vallaton eikä koskaan tottelematon. Kun rouvia tuli
hänen äitinsä luo, saattoi hän istua tuntikausia korkeajalkaisella
tuolilla heiluttelematta edes jalkojaan, kuten kaikki muut pienet pojat
tekivät. Ludde istui aivan hiljaa, pyöreäposkinen naama lauhkeasti ja
hyvänsävyisesti hymyilevänä, tosin välistä nukkumaisillaan, mutta aina
yhtä hymyilevänä ja hyvänä, silloinkin kun pää nyökähtäen painui
rinnalle taikka retkahti taaksepäin, ikäänkuin pieni kaula olisi ollut
katketa.
Kun Ludde silloin aukasi vaaleansiniset silmänsä, saattoi hän kyllä
nähdä mammain nykivän toisiaan ja hymyilevän niin ihailevan näköisinä,
että Ludden sydän paisui ilosta, ja hän päätti aina olla yhtä kiltti.
Hänen mammansa oli onnellinen ja ylpeä. Hänellä ei ollut mitään muuta
maailmassa kuin Ludde, mutta tämä poikapa olikin hänen kallein
aarteensa.
Hänellä ei ollut koskaan, ei yöllä eikä päivällä, ainoatakaan ajatusta,
joka ei jollain tavalla koskenut Luddea; ja enimmän hän ajatteli sitä,
kuinka hän voisi varjella poikansa tältä maailmalta ja sen pahuudelta.
Hän oli papin leski, eli eräässä kylässä ja oli kuullut paljon pahaa
kaupungin kouluista. Kansakoulukin tuntui hänestä epäilyttävältä; hän
pelkäsi, että se voisi vahingollisesti vaikuttaa hänen "omaan
Luddeensa", ja siksi hän antoi siivon pastori Vallergrenin ottaa
toimekseen hänen kasvatuksensa. Siivo pastori Vallergren oli kiintynyt
tuohon lapsi kultaan niin arvaamattoman suuressa määrin, että hän antoi
Luddelle opetusta melkein ilmaiseksi.
Kun Ludde oli ripille päässyt, alkoivat maailmanmieliset,
ymmärtämättömät ihmiset puhua, että hänen pitäisi lähteä ulos maailmaan
ryhtyäkseen johonkin tosi työhön elatuksensa hankkimiseksi. Mutta mamma
mietiskeli yöt ja päivät jotain keinoa, miten voisi antaa Ludden
ansaita leipänsä tarvitsematta kuitenkaan laskea häntä luotaan. Huono
seura saattoi muutoin helposti hävittää kaikki, minkä hänen
kasvatuksensa oli aikaansaanut.
Hän otti kaiken leskieläkkeensä säästöpankista, perusti pienen kaupan
ja otti Ludden kauppakumppanikseen.
Kauppa ei käynyt huonosti; säästäväisyys, joka meni melkein
liiallisuuksiin, teki heille mahdolliseksi panna vuosittain jotain
pankkiinkin, ja joka kolmastoista vuosi tuli summa kaksinkertaiseksi
pelkkien korkojensa kautta, seikka, jota Ludden mamma ei koskaan
lakannut pitämästä ihmeenä, erityisenä Jumalan armona, kiltin Ludden
hyväksi. Päästyään neljänkymmenen vuoden ikään, voisi Ludde mennä
naimisiinkin, jos hän valitsisi ymmärtäväisen ja säästäväisen tytön,
jolla ei olisi liian suuria vaatimuksia.
Alussa, kun Ludde oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, oli hänellä pari
kertaa ollut mielettömiä naimatuumia; ja pari kertaa oli sattunut
olemaan hävyttömiä palvelustyttöjä, jotka olivat virittäneet verkkoja
Ludden alhaisemmille vieteille, mutta hänen äitinsä oli sanomattomaksi
ilokseen aina huomannut sen ajoissa ja onnistunut suojelemaan pojan
kaikista kiusauksista.
Nyt ei ollut sitä palvelustyttöä maailmassa, joka olisi voinut tulla
vaaralliseksi Luddelle, sillä nyt hän tiesi, että hän voisi mennä
naimisiin minä päivänä hyvänsä, kun hän vaan saisi sen toimeen ja kun
vaan löytäisi jonkun, joka soveltuisi hänelle ja jolla ei olisi liian
suuria vaatimuksia. Noin 15 vuotta sitte oli kylässä ollut useampia,
jotka kyllä olisivat voineet soveltua, vaikka ne mahdollisesti olivat
vähän vaativaisempia kuin Ludde ja kumpp. pitivät varojensa mukaisena.
Kuitenkaan ei kukaan ollut tahtonut odottaa niin kauvan, kunnes korko
oli kyllin monta kertaa kasvanut pääoman suuruiseksi. Ne olivat menneet
naimisiin toinen toisensa perästä ja saaneet lapsia, jotka nyt alkoivat
olla naima-ijässä; taikka olivat ne sokeasti heittäytyneet maailmaan,
Ludden suureksi kauhistukseksi, ja hankkineet itselleen työtä omin
neuvoin.
Ludde oli oikein pahoillaan siitä, ett'ei nyt enää ollut ketään
jälellä. Hänestä jo alkoi vähän tuntua siltä, että hän oli
sulkasatoinen ja yksinäinen lintu. Mamma saattoi tuntikaudet istua ja
nukkua nojatuolissaan, ja silmälasit soluivat yhä alemmaksi ohutta,
terävää nenävartta, kunnes ne vihdoin kokonaan tipahtivat hänen
polvilleen. Hän tuli myös yhä säästäväisemmäksi, ja joka ropo kävi
hänelle rakkaammaksi, mitä enemmän pääoma kasvoi; ja Ludden suureksi
murheeksi alkoi ruoka huonontua; usein se oli kypsymätön ja usein
palanut.
Eräänä päivänä, kun perunat taas olivat karisseet veitsellä leikatessa
ja velliä oli ollut mahdoton niellä, vaikka mamma sitä oikein hyväksi
kehui, käytti Ludde hyväkseen mamman puolipäiväettonetta, pujahti
leipuriin ja osti 25 äyrillä vehnäleipää, jonka söi verhonsa takana
puodissaan.
Tämä hänen myönnytyksensä olentonsa luontopuolelle ei jäänyt
seurauksitta: kohta ei mennyt päivääkään, niin ett'ei hän olisi
mässännyt 25 äyrin edestä vehnäleipää, ja olipa päiviä, jolloin se ei
riittänyt hänen himoansa tyydyttämään -- jolloin kokonaista 50 äyriä
meni menojaan. Mutta nämät leipuripuodissa mässäämiset lihottivat häntä
tuntuvasti; ja lopulta hän niiden vaikutuksesta paisui pyöreäksi ja
pulleaksi kuin skoonelainen limppu.
Koska Ludde oli papinpoika, täytyi hänen varovaisesti valita
tuttavansa. Ei ollut sopivaa, että hän seurusteli kylän käsityöläisten
ja nuorempien liikemiesten kanssa. Hänen piti valita seurapiirinsä
säätynsä mukaan, arveli mamma, sillä aina täytyy pysyä pystyssä. Se on
velvollisuus itseään kohtaan.
Mutta tässä kuivassa, köyhässä seudussa ei ollut ketään muita Ludden
säädystä kuin pappi, ja pappilassa pidettiin senkinlaista miestä, kuin
Ludde oli, liian maailmanmielisenä -- joka osoittaa, ett'ei kukaan
koskaan saavuta täydellisyyttä toisten silmissä.
Kylän läheisyydessä oli kuitenkin suurehko maakartano, jonka omistaja
oli noin Ludden ikäinen mies. Hän oli leski ja hänellä oli yksi ainoa
tytär, joka aina aikaisimmasta lapsuudestaan oli viettänyt jonkinmoista
nomadi-elämää erään naimattoman tädin kanssa. Tyttö -- Malvina hän oli
nimeltään -- oli kadottanut äitinsä heti maailmaan tultuaan, ja tuo
täti oli ollut hänelle äidin sijaisena.
Joku aika sitte oli kuitenkin Amor pistänyt nuolensa tuon vanhan neidon
sydämmeen; hän oli mennyt kihloihin erään lesken kanssa, jolla oli
puoli tivua lapsia ja joka helposti arvattavista syistä ei toivonut
itselleen enempää. Siksi täytyi Malvinan raskaalla sydämmellä palata
isän lieden luo.
Hän ei valitettavasti ollut koskaan ollut mikään esikuva, ja täti oli
aina tehnyt minkä vaan voi, pilatakseen häntä. Hänen kasvatuksensa oli
jonkinmoista mosaikkia, hän oli käynyt milloin yhdessä koulussa,
milloin toisessa, tuoden mukanaan uusia kujeita, minne vaan tuli, ja
ahkerasti koettaen oppia ne vanhat, joissa hän ei ennen ollut ollut
mukana.
Maalla hän oli harvoin ollut. Mielessään hän kuvaili maaseutua
etupäässä epämääräiseksi vapauden kotopaikaksi, missä pitäisi sopia
tehdä mitä tahansa saamatta siitä nuhteita.
Oli sunnuntain iltapäivä heti joulun jälkeen. Malvina oli ollut ulkona
kävelemässä ja tuli kotiin kyökin kautta. Hän kuuli ääniä sisältä
arkihuoneesta.
"Ken siellä on?" kysyi hän emännöitsijältä, avaten silmänsä seljälleen.
"Ludde", kuului lakoninen vastaus.
"Ludde? Ken se on?"
"No, nyt minä vasta. Ettekö häntä tunne?"
"En."
"Paikkakunnan ainoa nuori herra, tiedän mä. Koettakaapas häntä
miellyttää", ilvehti vanhus.
Malvina keikahutti niskaansa.
"Hah! Koettaa miellyttää" -- sanoi hän halveksivasti kääntäen selkänsä
ja joi vettä kauhasta, salatakseen punastumistaan.
Paikkakunnan ainoa nuori herra! Oli ainakin mahdollista, että tuo voisi
rakastua häneen. Ja sitä mahdollisuutta ajatellessaan sai Malvina
hirveän sydämmentykytyksen, sillä asiain laita oli niin, että hänellä
oli arka kohta, salainen häpeä peitettävä: hänellä ei ollut koskaan
ollut ihailijaa. Ja hän oli jo täyttämäisillään kuusitoista vuotta!
Hänellä oli aina ollut niin hirveän huono onni. Vanhemmat tytöt olivat
aina kaapanneet kaikki saatavissa olleet kimnasistit ja ylioppilaat, ja
Malvina oli ollut liian ylpeä, tyytyäkseen pikku poikiin.
Hän seisoi ja joi kulauksen toisensa perästä kauhasta, samalla kuin hän
sanomattomaksi harmikseen tunsi, kuinka hänen kasvoissaan tykytti ja
kuinka niitä poltteli, niin että kuumuus tuntui korvan lehtiin saakka.
Hän tajusi hämärästi, että emännöitsijän piti voida nähdä, kuinka
veripunaiset ne olivat, ja että oli joutavaa seisoa siinä selin.
Mitä hän olisikaan antanut, että olisi tänä hetkenä ollut kalpea ja
hoikka, oikein kalpea, niinkuin olisi hän juonut etikkaa kymmenen
vuotta, ja oikein hoikka ja ryhdiltään kuin viivain! Mutta hän tiesi,
että hän oli pyylevä ja pyöreä ja punaposkinen, ja vaikka hän ei olisi
tiennytkään, niin pysyi hän siltä pyylevänä ja punaisena.
"No, koska siellä on vieraita, niin menen minä ulos vähäksi aikaa
vielä", sanoi hän ja asettui kyökin oveen pihalle päin. "Jääkö hän
tänne iltaan saakka?"
"Jää, jää varmaan. Hän on pahin yökyöpeli kuin olla voi, eikä koskaan
tiedä mennä kotiinsa."
Malvina hyppäsi kyökin kynnykseltä alas pihaan. Niin intressantia!
Nuori herra, joka oli yökyöpeli, eikä koskaan tiennyt mennä kotiinsa,
se kai oli jotain hänelle. Häntä kun inhotti se, että hänet ajettiin
sänkyyn kello yhdeksän iltaisin. Hän olisi tahtonut antaa uskomattoman
paljon, saadakseen tietää, mikä mies tuo vieras oli, mutta hän ei
uskaltanut kysyä. Ja minkänäköinen Ludde oli! "Nuori herra", noilla
sanoilla oli kaupungissa vallan omituinen kaiku; Malvinan mielestä ne
merkitsivät jotain keikarimaista ja hienoa. Sadat vaihtelevat ajatukset
lensivät hänen päänsä läpi, kun hän kulki pitkin yksinäistä tietä,
saadakseen poskensa jäähtymään kylmässä talvi-ilmassa. Mutta se ei
onnistunut; hän tunsi kuinka ne hehkuivat. Eikähän se ollut niin
kummaa. Täällä hän vihdoinkin, ensi kerran, saisi koettaa onneaan,
ilman että suuret tytöt olisivat hänellä kilpailijoina.
Sittenkun hän aivan hyödyttä oli kulkenut neljännestunnin ja
hautonutkin kasvojaan lumella ilman muuta seurausta, kuin että ne
tulivat, jos mahdollista, vieläkin kuumemmiksi, juolahti hänelle
vihdoin mieleen, että suurten tyttöjen oli tapana peseytyä lämpimällä
vedellä, milloin olivat palavoissaan -- ja hänen sydämmensä heti
keventyi.
Muutamia minuuttia sen jälkeen oli hän taas kyökissä.
"Minä mielelläni tahtoisin lämmintä vettä Callalleni."
"Tehkää hyvin; tuossa sitä on säiliössä."
Hetken päästä tuli hän sisään arkihuoneeseen ja nopea silmäys lensi
sohvaa kohden, jossa isä ja vieras istuivat, kumpikin kulmassaan.
Hän oli vertaillut kaikkia kenkiään ottaakseen ne, joissa oli
korkeimmat kannat, hän oli koettanut korottua suurimpaan mahdolliseen
pituuteen ja kuristautua pienimpään mahdolliseen leveyteen. Ja tuossa
hän istui -- Ludde! Pyöreä vehnätaikinanaama, kasvojen ilme niin viaton
kuin siilattu maito ja pienet porsaansilmät, joista loisti kokonainen
maailma tyytyväisyyttä; pöhistyneet, punaiset kädet ja paksut,
paisuneet sormet hajallaan polvia vasten.
Malvinaa ei naurattanut; hän olisi tahtonut lyödä jotakin:
emännöitsijää, Luddea tahi ketä tahansa.
"Tyttäreni", esitteli isä huolimattomasti. Ludde nousi ylös ja kumarsi
odottamattoman kohtelijaasti ja Malvina vastasi ylpeästi päätään
nyökäyttäen. Ludden pienistä porsaansilmistä välähti jotain
ihailuntapaista, ja tuo vaikutti sovittavasti nuoren neidin mielialaan.
Hän tunsi heti, että Ludde aina käsittäisi hänen avunsa paremmin kuin
isä ja tuo vanha emännöitsijä.
Herroilla oli pieni totipöytä edessään ja he puhaltelivat savuja
pitkistä piipuistaan. Keskustelu taukosi vähän väliä, ja siinä he
molemmat istuivat, kumpikin nurkassaan, vedellen miettiväisesti pitkiä
savuja. Välistä he kohottivat lasiaan ja sanoivat: "malja!"
Malvina oli kokonaan itsekseen ja omiin mietteihinsä jätettynä. Hän
istui toinen jalka allensa tuolille nostettuna ja tuijotti ulos
pihalle, missä ohut kalvo vetäytyi vesilätäkköjen ylitse. Ludde katseli
häntä yhtä mittaa hiljaisesti maidonhaaleasti hymyillen, jolla tavalla
hän 40 vuotta sitte voitti kaikkien mammojen sydämmet. Hänen nyt
pyöreään naamaansa liian hyvin peittyneet silmät loistivat
mietiskelevästä tyytyväisyydestä, ikäänkuin tää maailma olisi
taivaanvaltakunta ja se, mitä hän nyt katseli, sanomattoman hauskaa ja
ihmeteltävää. Tuo hiljainen arvonanto ei ollut vaikuttamatta Malvinaan.
Hän tunsi itsensä etevämmäksi heistä kahdesta. Hänen ennen niin
tulipunainen värinsä oli haihtunut ja hänen pulskat poskensa eivät enää
olleet enemmän kuin tavallisesti omenanpunaiset. Ludden säveästä
katseesta ei suinkaan tarvinnut punastua.
Sillävälin meni isä ulos tehdäkseen iltakiertonsa pihassa, ja Malvinan
sydän alkoi tykkiä vähän nopeammin. Hän oli lukenut Marlittin romaneja
ja tiesi siis, että neljissäkymmenissä olevat herrat rakastuvat nuoriin
tyttöihin.
Kun vaan Ludde tahtoisi nähdä, että hän ei todellakaan ollut
koulutyttö, vaan että varsin hyvin saattoi häneen rakastua ja kosia
häntä ja saada rukkaset! Ludde oli pannut piipun pois ja liittänyt
sormensa ristiin pyöreän vatsansa yli, jota koristi kultavitjat niin
punaiset, ett'ei edes Malvinakaan niitä kullaksi luullut.
"Voi, nyt siellä jäätää", sanoi Malvina naurahtaen hermostuneesti ja
koulutytön tapaisesti.
"Onko neiti siitä iloinen?" kysyi vehnätaikinamies.
"Olen, sillä sitte saa luistella."
Täten oli puhelu päässyt alkuun. Ludde puheli kuten pienen lapsen
kanssa, jonka leikkien täytyy olla puhelun aineena, mutta samalla hän
näytti koettavan miellyttää, ja hänen käytöksessään oli jotain
kunnioittavaista, joka saattoi Malvinan hyvinkin korkealle
arvostelemaan Ludden _savoir vivre'ä_ ja synnytti hänessä erittäin
suloisen tunteen siitä, että hän oli oikeilla jäljillä.
Vähitellen sai hän sitte ilmaistuksi Luddelle, että hänellä oli kauhean
ikävä tavallisesti, että hän mielellään kävi kutsuissa ja että hänestä
oli hirveän hauskaa ajaa kilpareessä. Ja näitä ilmoitellessaan oli hän
puoleksi olevinaan kyllästynyt daami, joka jo oli saanut kytimät
kyllänsä tämän maailman suloisuuksista, mutta joka ei voinut olla ilman
niitä.
Kun isä tuli sisään, tuntui, kuin hän olisi jälleen kutistunut
koulutytön vähäpätöisyyteensä.
Illallisen jälkeen herrat taas ottivat esille pitkät piippunsa; mutta
todit eivät enää olleet elähyttämässä ja puhelu kävi vielä hitaammin
kuin ennen. Ludden silmät kapenivat pieniksi juoviksi ja viimein ne
sulkeutuivat kokonaan; Ludde nukkui, leuka rintaa vasten, suu hymyssä
ja piippu kädessä, aivan samalla tavalla kuin hänen valveilla
ollessaan. Hän oli näöltään kuin kylläinen ja uninen lapsi, joka
hiljaisesti iloitsee siitä, ett'ei tarvitse mennä maata. Ludde ei
voinut muuta kuin hymyillä; hänhän oli aina ollut mamman kiltti poika.
Mutta Malvina oli äkeissään. Hänen olisi tehnyt mieli antaa tuolle
herralle aika löylyn, niin että hän säpsähtäisi nukuksista ja vetäisisi
pois hymyilynsä, kuten erehdyksestä nostetun lipun; hänen olisi tehnyt
mieli itkeä harmista sellaisen ihmisen tähden, mutta hän ei voinut
tehdä kumpaakaan. Hänen isänsä istui tuossa tyynenä ja levollisena,
veteli savuja piipustaan ja seurasi silmillään kiemuroita, ikäänkuin
hän olisi ollut yksin huoneessa ja ikäänkuin Ludden viaton uni ei olisi
ollut mitään harmittavaa.
Malvina nousi hieman ynseänä, meni pimeään huoneeseen, jonne ovi oli
auki, ja heittäytyi suin päin sohvalle epätoivoissaan tämän maailman
kurjuudesta. -- Sinne nukkui hänkin.
Noin tunti sen jälkeen kuuli hän jalkojen raapinaa arkihuoneesta. Hän
kavahti istualleen ja pyyhki hiukset korviltaan. Hänen oli vähän vaikea
päästä selville, missä hän oli. Silloin hän kuuli hyvänluontoisen äänen
sanovan ikäänkuin hymyn läpi: "Mutta pitäisihän minun sanoa hyvää yötä
neidille."
Malvina meni heti ulos. Häntä ei tosiaankaan saisi kohdella kuin lasta,
joka menee maata ennenkuin suuret, ja joka ei voi pysyä ylhäällä.
Hän tuli ulos ovelle, räpyttäen silmiään tulen valoa vastaan ja hiukset
pörhöllään.
"Hyvää yötä, neiti", sanoi Ludde ja ojensi hänelle kätensä
kohtelijaasti kumartaen. "Kiitoksia oikein hauskasta illasta. Toivon,
että tavataan useammin."
* * * * *
Muutamia päiviä kului niin, ett'ei Malvina nähnyt ainoatakaan
ihmisolentoa paitsi isäänsä ja talon palvelusväkeä. Yht'äkkiä johtui
hänelle mieleen että oli jotain, jota hänen välttämättömästi täytyi
käydä ostamassa Ludden puodista, ja hän meni kylään, joka oli noin
kahdenkymmenen minutin matkan päässä hänen isänsä talosta.
Ludde tuli heti esiin piilopaikastaan tiskin takaa, jonne hän
varjoksella oli erottanut itselleen nurkan, johon mahtui nojatuoli ja
pieni pöytä. Tämä oli hänen pyhä paikkansa ja täällä hän vietti
vehnäleipähummailuaan.
Hän hymyili yhtä astetta lämpimämmin ja ystävällisemmin kuin
tavallisesti, kiitti viimeisestä ja mittasi paarrenauhat erittäin
kohteliaalla tavalla.
Sitte hän kysyi, eikö neitiä haluttanut tulla sisään tervehtimään hänen
äitiään. Kyllä, kyllä neitiä halutti. Ludde nosti tiskin luukkua ja
näytti hänelle tien.
Siellä istui kuiva ja keltainen vanha rouva nojatuolissa ja luki
paksua, nitomatonta kirjaa, joka näytti hyvin kuluneelta ja jonka hän
oli kääntänyt nurin, voidakseen pitää lehdet koossa. Vanha rouva pani
kirjansa pöydälle ja silmälasinsa kirjan päälle, meni Malvinaa vastaan,
ojensi hänelle kätensä, niiasi ja sanoi olevansa iloinen, kun sai
tutustua Malvinaan. Ja Malvina tunsi ylpeänä, että tarvitsi vaan tulla
sivistyneitten pariin, tullakseen kohdelluksi kuin täysikasvuinen
nainen. Täällä ei ollut kukaan nähnyt häntä lyhyissä hameissa ...
tuntui oikein suloiselta, kun ei ollut pappaa eikä emännöitsijää
mukana, pappa kun oli niin sietämättömän levollinen, niinkuin ei ketään
muuta ihmistä maailmassa olisikaan, ja emännöitsijä niin hyväluontoisen
pilkallinen, johon ei koskaan kannattanut suuttua.
Vanha rouva näytti olevan hyvin iloissaan Malvinan käynnistä, sanoi,
että täällä maalla ei ollut kenen kanssa seurustella, vaan täytyi vaan
turvautua "kirjastoonsa" -- tätä sanoessaan hän osoitti tuota paksua
kirjaa. Hän nyt niin suuresti rakasti lukemista. -- Niin, sitä
Malvinakin rakasti. Siten heille tuli puheeksi kirjallisuus. Vanha
rouva oli parhaallaan lukemassa Maria Sofia Schwartzia, mutta Malvina
sanoi mieluummin lukevansa Marlittia ja Molly Bavnia.
Sitte pyysi rouva saada tarjota kupin kahvia, ja Malvina sai istuutua
vanhaan vitsatuoliin, jossa oli syvä, istumisesta painunut kuoppa
keskellä. Vanha rouva työnsi itse pallin hänen jalkojensa alle,
ikäänkuin Malvina olisi ollut ylhäinen nainen, jota piti kunnioittaa.
Rouva puhui paljon hitain, sievistellyin lausein; ja Luddea
mainitessaan hän joka kerran sanoi: "poikani Ludvig".
Malvina istui ja nautti. Hän tunsi sanomatonta mielihyvää, hän nojasi
taapäin narisevassa vanhassa vitsatuolissa, kuunteli hiilien rätinää
rautauunissa ja kuunteli ystävällisen tarkkaavaisena rouvan kertomuksia
ja pakinaa siitä, kuinka hän oli ollut nuori ja elänyt kaupungissa ja
ollut tanssijaisissa; ja rouvan äidistä ja hänen äidinäidistään, joka
oli ollut kauppaneuvoksetar ja niin rikas ja hieno ja saanut oman talon
miehensä jälkeen ja ollut niin ankara lapsenlapsilleen. Koko ajan
liikkui hidas mummo huoneessa totutulla varovaisuudella, joka johtui
siitä, että huone oli hyvin kapea ja että kaikki hyllyt ja pöydät ja
kaapit ja ikkunalaudat olivat täynnä vanhoja posliinikaluja: koiria ja
vaaseja ja munia ja säästölippaita, kaikkea, mitä voi kerätä vanhasta
talosta kaunoälytön vanha nainen, joka ei koskaan raski viskata pois
mitään. Mutta tämä kaikki huvitti Malvinaa ja hän seurasi tarkkaavasti
vanhuksen liikkeitä, kun tämä poimi esiin kuppia vanhasta, punaiseksi
maalatusta kaapista, sokeria vinosta ja narisevasta piironginlaatikosta
ja kermaa talletuspaikasta, joka näytti pieneltä, mustalta loukolta,
johon mörkö voisi piiloutua. Malvina vastasi niin järkevästi ja
vakavasti kaikkeen, ja koko ajan tepasteli Ludde ulos ja sisään puodin
ja tuon pienen huoneen väliä, nauttien oudosta hauskuudesta, samalla
kun hän hoiti kauppaansa.
Jo oli hämärä, ennenkuin Malvina ajatteli kotiin lähtöä. Hänellä oli
mitä varmin tunne siitä, ett'ei kukaan hetkeäkään ollut pitänyt häntä
lapsellisena; ja niin mainion hauska oli olla aikaihmisenä ja
passattavana. Vanha rouva tarjoutui katsomaan puotia, että Ludde saisi
saattaa neiden kotiin. Ja Ludde pukeutui.
Kun he tulivat ulos, oli hyvin kylmä, ja pyöränjäljissä oleva jää
pirstautui pieniksi hienoiksi tähdiksi, niinkuin ohut kilisevä lasi
heidän jalkojensa alla.
Se kuului niin lystiltä, ja Malvinalle tuli hirveä halu keksiä jotain
kepposta, mitä hyvänsä. Hän vilkasi nopeasti Luddeen, mutta tämä ei
näyttänyt ollenkaan halukkaalta sellaiseen; hän vaan kulki ja hymyili
hiljaa, tavalliseen tapaansa, ikään kuin juuri tämä olisi parasta
kaikesta, mitä ajatella voi, nimittäin saada näin astua Malvinan
vieressä tiellä. Hän astua juntusti eteenpäin, hitaasti ja tyynesti ja
tanakasti, vatsa ulospäin, ikäänkuin hän olisi kantanut jotain
edessään.
"Ettekö luistele?" kysyi Malvina vihdoin, menetettyään kaiken toivon
voida vietellä Luddea johonkin ilveeseen.
"E-en", sanoi Ludde ja hymyili vielä kirkkaammin kuin muulloin; "mutta
luulen kyllä, että osaan vielä luikua laskea."
* * * * *
Oltiin joulun ja uudenvuoden välillä, ja kun ihmiset nyt olivat
ostaneet sekä kalaa että kyntteliä ja riisiryyniä, niin ei Luddella
ollut paljoa tekemistä puodissa. Hän sai loikoa päivät pitkät
nahkasohvallaan, polttaa piippua ja lukea romaaneja, kunnes kirja
pudota puksahti lattialle ja Ludde heräsi.
Malvina oli käynyt ostamassa pientä tavaraa pari kertaa ja molemmilla
kerroilla oli hänet kutsuttu sisään kahville. Mammalta ei ollut jäänyt
huomaamatta, kuinka Ludden mieli oli kiintynyt Malvinaan. Hän näytti
vallan erilaiselta, kun Malvina oli siellä, -- aivan sellaiselta kuin
lapsena ollessaan, kun hän sai uudet vaatteet.
"Mamma", sanoi hän eräänä päivänä (ja hän hymyili niin, että ääntäminen
kävi vallan sammaltavaksi, sillä Luddelta oli pari hammasta poissa),
"eikö mamman mielestä neiti Bökman ole hyvin hauska tyttö?"
Äiti ymmärsi kysymyksen sisimmän merkityksen.
"On, mutta hän on niin nuori", vastasi hän.
"Niin, sepä se", myönsi Ludde sävyisästi. Hänestä tuntui, kuin ei hän
koskaan olisi nähnyt kenenkään olevan nuoren. Tytöllä oli niin punaiset
posket ja niin kiiltävät silmät; kun hän nauroi, niin Luddea
vavahdutti. Hän tunsi kuni surua, kaipausta tai ikävöitsemistä. Hän
tahtoi nauraa niinkuin Malvina, mutta ensi kerran meni hänelle mieleen
että hänen naurunsa kuului niin hullulta ja hän häpesi sitä.
Ludde tiesi varsin hyvin, että hän tahtoi mennä naimisiin Malvinan
kanssa, mutta hän häpesi puhua siitä, yksin äidilleenkin. Malvina
nauroi useammin kuin ennen ja hänen käytöstavassansa huomasi Ludde
jotain keikahtelevaa ja heiskahtelevaa, joka hurmasi häntä, mutta joka
häntä myöskin pelotti. Kun hän tuli heidän pieneen huoneeseensa,
kääntelihe hän niin rivakasti ja liikkui niin varomattomasti, että
Ludde istui koko ajan kuin hehkuvilla hiilillä. Saattaisihan hän
pudottaa jonkun äidin posliinikalleuksista, ja siinä tapauksessa eukko
unohtaisi itsensä ja antaisi tytölle yhden noita läksyjä, jotka Ludde
tunsi liiankin hyvin ja jotka hänestä itsestään olivat tehneet sen
mallimiehen, mikä hän oli.
Tähän asti oli kuitenkin kaikki käynyt onnellisesti.
Uutenavuotena piti rouva mammalla olla tavallinen kestinsä, jolloin hän
kutsumuksellaan kunnioitti kaikkia, jotka vuoden kuluessa olivat
hänelle jotain huomiota osoittaneet. Sinne tuli silloin kylän
ylhäisemmät käsityöläisrouvat -- toiset saivat kauniisti jäädä syrjään,
sillä papin leski ei millään muotoa tahtonut talonpoikaisaineksia
seurapiiriinsä. Muutoin kuului seuraan enimmäkseen miespuolia, muutamia
Ludden parempia kauppatuttavia, jotka joivat totia ja pelasivat
korttia.
Malvina oli istunut kotona koko jouluajan ja oli vähällä itkeä
ikävästä; hän kävi sentähden hyvin iloiseksi, kun kutsumus tuli, ja hän
päätti laittaa itsensä niin kauniiksi kuin mahdollista, että hänet
oikein erottaisi muusta seurasta. Kaksi yötä hän makasi papiljotit
hiuksissa; ja kun hän astui sisään Ludden mamman vieraskamariin, oli
hän näöltään kuin kerubi. Ei saattanut olla epäilystäkään siitä, että
hän oli kaupungin lapsi kaikkien näiden maalaisten joukossa.
Nuorisoa ei siellä ollut ketään muita kuin Malvina; mutta hauskalla
tuulella siellä oltiin ja mieliala oli hilpeä, sillä kahdesti oli
lämmintä kahvia tarjottu ja sitäpaitsi muita herkkuja, niinkuin
karamellia ja "muiskuja" ja omenoita ja pähkinöitä. Sekä mummot että
rouvat ottivat itselleen runsaan varaston, ja sitte kun he lopuksi
olivat juoneet "bischoffia", istuutuivat he pelaamaan "pyrstötähteä"
pähkinöistä. Tämä oli loistokohta. Mutta Malvinalla, joka ei peliä
tuntenut ja jota ei pyydetty siihen mukaan, oli ikävä. Luddella oli
täysi työ isännänvelvollisuuksissaan, joihin hän antautui täydellä
todella. Hän pysytteli enimmäkseen herrojen huoneessa, mistä
tupakkasavun tuoksahduksia tunki naisten luo. Malvina kuuli hänen joka
toinen minutti sanovan "maljanne" ja "ettehän te juo mitään".
Hän näytti aivan unohtaneen, että Malvina oli olemassa, ja mitä
iloisemmaksi rouvat tulivat ja mitä innokkaammin he kiintyivät
"pyrstötähteen", sitä vähemmän he välittivät tytöstä.
Huoneessa oli hyvin kuuma, ja Malvina pujahti saali päässä ulos
saadakseen hiukan raitista ilmaa.
Ulkona oli kirkas kuutamo. Toisessa huoneennurkkauksessa näki hän
hoikan vartalon, joka herätti hänen huomiotaan. Hän meni lähemmä ja
näki, että poika oli puettu herraspukuun ja että hänen huomionsa oli
tarkoin kiinnitetty johonkin, joka tapahtui nurkan takana ja jota hän
siis ei voinut nähdä. Hänen uteliaisuutensa oli kuitenkin herännyt ja
hän hiipi vielä etemmä. Hän huomasi kaksi keskenkasvuista poikaa, jotka
pitkällä papukepillä tavoittelivat jotain, joka oli korkealla
pääsemällä, jonne he nähtävästi eivät voineet ylettyä. He nauraa
kihistelivät; ja kolmas poikanen, joka oli vähän pienempi niitä kahta,
seisoi ja katseli noita temppuja ja näytti niin halukkaalta auttamaan,
jos vaan saisi luvan.
"Pojat! Heittäkää pois!" huusi nurkan luona seisova nuorukainen heti,
kun huomasi Malvinan. Se oli huomattavasti varoitusmerkki, vaikka se
oli olevinaan nuhde.
Malvina oli menehtyä uteliaisuudesta. Tämä oli aivan varmaan jotain
hänen mieleistään, vaikka hän ei voinut arvata, mitä. Herraspukuinen
nuori mies, joka näytti jokseenkin hänen ikäiseltään, pisti kädet
taskuihinsa ja koetti näyttää siltä, kuin olisi hän vaan ulkona
kävelemässä tiellä. Hän kulki aivan Malvinan sivuitse, ja yhdellä
ainoalla silmäyksellä oli tyttö huomannut, että hänessä oli jotain
kaupunkilaisen tapaista, että hänellä oli melkein sotilasmainen suora
ryhti ja että hän oli sievä näöltään. Jos hän nyt antaisi hänen mennä,
ei hän milloinkaan maailmassa saisi tietää, mitä noilla pojilla
oikeastaan oli mielessä -- ja se varmaan oli jotain hauskaa. Hän katsoi
poikaan: arasti, viekkaasti, uteliaasti.
"Mitä...?" Lauseen keskeytti naurahdus, joka muistutti oravan
houkutusääniä. "Mitä ne aikoivat keksiä?"
Jäykkä nuori mies katsoi häneen. Tyttö seisoi siinä niin
naurunhätäisenä ja uteliaana, musta pieni saali, jonka hän oli
heittänyt päähänsä, näytti kätkevän niin paljon poikamaista
pahankurisuutta, kun hän noin sivulle katsoi, pysyen vähän loitompana,
valmiina juoksemaan pakoon taikka purskahtamaan nauruun aina
asianhaarojen mukaan.
Poika näki heti, että hän oli joutunut tekemisiin hengenheimolaisen
kanssa. Sotilasmaista jäykkyyttä lievensi veitikkamainen hymy, joka
tanssi ja hyppi hänen suupielissään.
"Ne olisivat..." hän puhui äänellä, joka ei ollut vielä ennättänyt
päästä murroksesta -- "ne olisivat..." hänen täytyi kumartua ja panna
käsi suunsa eteen, sillä hän purskahti nauruun.
"Mitä ne olisivat?"
Malvina oli tullut yhden aivan pienen askeleen likemmä. Hän katsoi
pojan kasvoihin iloisesti odottavana, hänen silmänsä nauroivat ja hänen
suunsa oli puoleksi auki ollakseen oikein valmiina päästämään naurun
purskahduksen, mutta vielä se oli liian aikaista.
Nuoren miehen, jolla oli äänenmurros, täytyi yskiä ja nieleksiä,
ennenkuin hän taisi hillitä hilpeyttään.
"Niin" -- alotti hän, mutta keskeytti äkkiä. "Neitihän on kestissä
tuolla?"
"Niin. Mutta mitä se tekee?" Ei siinä ollut vähintäkään epäilemistä,
että hän ja tuo poika kuuluivat yhteen tavalla tahi toisella, ja hän
uskalsi mennä vielä askeleen lähemmäksi, niin että he nyt seisoivat
vieretysten. Ja ikäänkuin suostumuksesta vetäytyivät he rakennuksen
varjoon.
"Oletteko sukua heille?" kysyi nuori mies varovasti.
"En suinkaan. Minä olen Peter Dalsgårdin tytär."
"Ah", huudahti kavaljeeri iloissaan.
"Mitä se oli? Kertokaa."
"Niin, ne ovat ... ne ovat panneet ylös sängynuutimen tuolla sisällä."
"Jaha."
"Ne ovat ripustaneet sen keppiin, jonka ovat pistäneet ulos
venttiilistä."
"Ah!" Malvina ei vielä ymmärtänyt mitään.
"Jos nyt voisi osua suoraan kepin päähän, niin..."
Nyt hän ymmärsi. Hän pisti kaksi tyttömäisen laihaa kättä mustan saalin
alle ja liitti ne ristiin ihastuksesta, joka oli niin ylenpalttinen,
ett'ei se voinut päästä ilmoille edes naurun puuskana.
Ilo löydöstään, tuosta nuoresta miehestä, saattoi hänet unhottamaan
kaikki arvelut.
"Odottakaahan", sanoi hän ja pani sormen suullensa. "Niin, ne istuvat
siellä 'pyrstötähteä' pelaamassa."
Hän näytti aikovan juosta sisään.
"Luistelettehan, neiti?"
"Kyllä."
"Saanko tulla huomenna teitä noutamaan?"
"Kyllä."
Hän kiiruhti sisään ollakseen näkemässä, kun teko pantiin toimeen. Hän
iloitsi sanomattomasti kuvaillessaan mielessään, miltä näyttäisi, kun
kangistettu sängynuudin pilvenä tulisi iloisten rouvien päälle.
Itse hän tietysti oli varoillaan, kun laviini laski alas pyrstötähteen.
Siitäpä vasta huuto syntyi ja kaakotus ja ihmetteleminen! Alussa ei
ymmärretty mitään, mutta lopulta selvisi yhdelle terävimmistä rouvista,
että ilkeät pojat kai olivat olleet pelissä ja työntäneet sisään kepin.
Indianiulvonnan kuultuansa oli Ludde yhtä hymyilevänä kuin tavallisesti
tullut katsomaan, mikä oli hätänä, ja talon miespuolisena isäntänä piti
hän velvollisuutenaan esiintyä kostajana. Hän otti puodista pitkän
hevospiiskan ja meni hymyillen tekemään oikeutta.
Hetken päästä tuli hän sisään jälleen. "Siellä ei ollut ketään", sanoi
hän, "ei kerrassaan ketään."
Seuraavana päivänä tuli nuori mies, noin 15 vuotinen, Dalsgårdin
kyökkiin ja kysyi, oliko neiti kotona.
Emännöitsijä vastasi myöntävästi ja pyysi hänen käymään sisään.
Muutamia minuttia sen jälkeen nähtiin nuorten kulkevan pitkin tietä,
kummallakin luistinpari roikkumassa käsivarrella.
Malvina oli jo saanut kuulla, että hänen ritarinsa nimi oli Anders
Walberg, että hän oli seitsemännen luokan alaosastolla ja että hänestä
tulisi luutnantti. Hänen isänsä oli lipunkantaja ja asui virkatalossaan
toisella puolen kylää.
Myllynsulussa oli suuri, oivallinen jää. Siellä jo oli muutamia
puukenkäpoikia, jotka laskivat luikua.
"Minä menen hetkeksi alas jäälle", sanoi Ludde mammalleen, kun oli
nähnyt Malvinan kulkevan ohitse.
Tuolla alhaalla oli nuori Anders Walberg levittänyt viittansa rannalla
olevalle kivimöhkäleelle ja viitalla ja kivimöhkäleellä istui Malvina,
sillä välin kuin tuleva luutnantti oli polvillaan ja pani hänelle
luistimet jalkaan. Oli pureva pakkanen ja hänen kätensä olivat sinisen
ja punaisen kirjavat; ja häntä paleli niin, että sormet värisivät kuin
vanhan juopostuneen miehen; mutta hänen poskensa olivat yhtä säteilevän
lämpimät kuin Malvinan ja molemmat näyttivät he niin iloisilta ja
innostuneilta, kuin koko maailmassa ei olisi ollut mitään muuta, kuin
tuo välkkyvä luistelurata, joka vaan näytti heitä odottavan.
Ludde laski pienen luikosen, että hänet huomattaisiin, mutta Malvina
oli kumartunut alas koetellakseen, olivatko luistimet lujassa.
"Oh! Teitä varmaan kauheasti kylmää", sanoi hän äänellä, joka väräji
ylpeydestä ja ilosta ja monesta muusta seikasta.
"Ei, minua ei kylmä ollenkaan", vastasi kavaljeeri nousten ylös, teki
sitte komean käännöksen pyöräyttääkseen kahdeksikon ja näyttääkseen,
kuinka hyvästi hän osasi luistimilla käyttäidä; sitte ojensi hän
kätensä ja Malvina pani siihen omansa. Luistimet leikkasivat jäätä,
kuin timantti lasia, ja teräs välähti joka kerran, kuin jalka sattui
tekemään käännöksen aurinkoa kohti. Jotain nuorta ja notkeaa ja
raitista oli kaikissa heidän liikkeissään.
Ludde juoksi jäällä: Kops, kops, kops, muutamia askelia ja sitte pitkä
luiku. Hän juoksi varovasti, ett'ei lankeisi ja hänellä olivat molemmat
kädet housuntaskuissa, ett'ei häntä kylmäisi.
Hän huvitteli kuin lapsi ja hymyili juostessaan. Kyllä hän saattoi
vielä mukana olla. Hän oli niin hyvillään luikosistaan. Hän tiesi jo
poikaijästään saakka, että hän laski paremmin kuin muut yhtäikäiset, ja
hän ei tullut ajatelleeksi, että hänen yhtäikäisensä eivät nyt enää
luikua laskeneet. Hän taisi vielä temppunsa...
Luistelijapari oli kääntynyt takaisin ja tuli häntä vastaan.
Kops, kops, kops -- luiku, sanoivat Ludden pienet paksut jalat, ja
kesken mallikelpoisinta luikua otti hän hatun päästään ja tervehti
lankeamatta.
Malvina nyökäytti päätään ja huusi: "kiitoksia eilisestä!" ja sitte
kiiti hän pois koulupoikansa kanssa. Ludde saattoi kuulla heidän
räkättävän puhelunsa, jota välistä keskeytti Malvinan livertelevät,
puoleksi tukahdutetut naurahdukset tahi ilonhuudahdukset -- terävät
pienet äännähdykset, kuin linnun tai oravan. Hän näki Malvinan punaiset
posket, hänen veitikkamaiset silmänsä, ja siinä hiljaa seisoessaan ja
kuullessaan ja nähdessään selveni hänelle yht'äkkiä, mitä se merkitsi,
että hän oli nuori. Ludde ymmärsi, että hän ja Malvina eivät koskaan
voisi tulla yhdenlaisiksi.
Hän laski vielä pari luikua pysyäkseen hämmentymättä, ja hän hymyili,
kuten tavallisesti, kun hän juntusti kotiin päin; mutta sieramien luota
kulki pari juovaa hänen suupieliinsä, ikäänkuin alituinen
hymyileminenkin voisi katkeralta tuntua.
* * * * *
Ludde kerkesi vanheta ja harmaantua, ilman että hänen naimistuumistaan
mitään tuli, ja hänen äitinsä koottiin isäinsä tykö, saamatta nähdä
Ludden astuvan pyhään aviosäätyyn. Ja kylään tuli nuorempi kauppias,
joka otti ostajat Luddelta, mutta siitä ei Ludde välittänyt. Hän
saattoi elää kuitenkin, hänellä oli säästöpankinkirja alinomaa
kaksinkertaisiksi kasvavine panoksineen, ja hän oli yksin. Pahinta oli
taloudenhoito ja muu sellainen, sillä Ludde oli lähes 50 vuotta saanut
tottua siihen, että mamma piti huolen kaikesta, niin että hän itse ei
kyennyt pitämään huolta mistään.
Kylässä oli muudan leski, noin Ludden ikäinen. Hän oli monet vuodet
hoitanut erään vanhanpojan taloutta; ja kun tämä kuoli, testamenttasi
hän leskelle talon. Leski teki uskollisesti viimeiseen saakka kauppaa
Ludden puodissa, mutta sanoi hänelle usein kahdenkesken, että hän oli
tyhmä, kun ei lopettanut kauppaansa; olihan hän nyt niin hyvissä
varoissa, ett'ei hänen tarvinnut istua siinä kuin orja ja totella
kelloa. Hän saisi myydä talonsa ja tavaravarastonsa ja ruveta hänen
hyyryläisekseen.
Ludde teki, niinkuin leski oli sanonut. Hänellä ei ollut enää ketään
muuta, jota totella, ja hän ei voinut elää tottelematta jotakuta.
Kummalliselta tuntui alussa vapaana olo; se ei ollut helpotusta: se oli
kaipausta. Kaiken ikänsä oli hän elänyt mamman tahdolla; ja hän ei
ollut tottunut itse tahtomaan. Mutta hän piti emännästään. Se oli aina
ystävällinen eikä riidellyt koskaan, kuten mamma vainaja oli tehnyt,
milloin ei ketään ollut kuulemassa. Ja hän laittoi hyvää ruokaa; ja
Luddella ei mielestään ollut koskaan ollut niin hyvä olla kuin nyt.
Ihmisillä oli tosin yhtä ja toista lörpöteltävää emännöitsijästä ja
vanhuksesta ... siitä, joka oli hänelle talon testamentannut; mutta
Ludde ei voinut ikinä uskoa ... ei, Ludde ei todellakaan voinut ikinä
ajatella, että...
Leski näytti siistiltä ja sievältä eikä Ludde olisi koskaan uskaltanut
olla nenäkäs häntä kohtaan; silloin leski heti suuttuisi, eikä koskaan
voisi antaa hänelle anteeksi.
Ludde _ei_ koskaan ollut nenäkäs; mutta naimisiin he kuitenkin
joutuivat lopulta. Kun leski huomasi, ett'ei Ludde ottanut
lähestyäkseen, lähestyi hän itse. Ja lopuksi kosi hän itse; ja se oli
Ludden mielestä hyvä. Naimisiinhan hänen oli mentävä. Eikä siitä
muutoin olisi mahtanut mitään tulla. Hän ei olisi koskaan niin pitkälle
päässyt; hän ei olisi rohjennut.
1888.