SISÄLLYS:

Tarina nenäliinasta.

Fairbrookin kapakoitsija.

Odotushuoneessa.

Cedergren pitää illallisen tänään.

Kolho.

Toivomus.

Rautatievaunussa.

Kolme.

Ludde.

Eri haaroilta:

I. Toripäivän jälkeen.

II. Ramlösasta.

III. Nummella.

IV. Malmö'stä.

V. Väentuvassa.

Höytytuhkaa.

Elämään kyllästynyt.

Pimeästä.

Tanssijaisdaamin elämäkerta.

Tarina nenäliinasta.

Oli keskusteltu viimeisten sanomalehtien uutisista,

viljanhinnoista ja edellisen viikon kuntakokouksesta; nyt siirtyi puhe

valtiopäivämieheemme. Herrat maistelivat totiansa ja mieliala kävi

iloisemmaksi. Keskustelua ei enää kuivuus haitannut, ja puhelun

höysteeksi kerrottiin pieniä juttuja.

"Ensi kerran kun hänet näin", sanoi ruununvouti, "ei hän vielä ollut

päässyt valtiopäivämieheksi, mutta tulemaisillaan hän oli. Oltiin

ratsumestarin luona päivällisillä, ja Per oli myös, -- -- -- hänen

asemansa kunnassa -- tietysti. No, olimme sattuneet saman korttipöydän

ääreen. Hyvästi hän pelasi, eikä miehestä ollut mitään sanomista,

paitsi talonpoikainen ylpeys, joka kuulti läpi. Keikarimainen notaario

Ben oli sattunut samaan pöytään ja tunsi nähtävästi olonsa hieman

tukalaksi, vaikka koetti olla sitä näyttämättä -- tietysti. Mutta

parhaallaan kun siinä istuimme, otti Per esiin nenäliinansa, hitaasti

ja arvokkaasti.

"Kokoonkääritty se oli ja latistettu ja silitetty kuin oikea

kirkkonenäliina, ja Per avasi sen kerros kerrokseltaan, ikäänkuin

hänellä olisi ollut käännettävinä lehdet jossain kullatussa

naistenvirsikirjassa, ja joka kerran kun hän käännälti, kuului rapina

ympäri koko huoneen. Nenäliinaa oli _tärkätty_".

Ruununvouti heittäytyi taapäin tuolissaan, ja toiset yhtyivät äänessä

hänen hiljaiseen, hillittyyn nauruunsa.

"Se oli _siihen_ aikaan", huomautti joku herroista, "nyt ei kenenkään

tarvitse luulla, että Assarson kulettaisi mukanansa tärkättyjä

nenäliinoja". Ja sitte otettiin taas siemaus. Mieleni teki hetkeksi

pois savusta ja viinanhajusta. Menin ulos puistoon ja aloin astuskella

edes ja takaisin yhtä sen suoraa käytävää. Ajattelin tuota juttua, ja

siinä ajatellessani aloinkin katsella sitä aivan eri kannalta, sillä

minä tunsin miehen ja hänen kotinsa. Lasten pieninä ollessa olin usein

siellä ollut; me olimme samanikäisiä; he ja minä. Mutta koko sinä

aikana, jonka olin ollut poissa paikkakunnalta, en ollut kuullut

puhuttavan Per Assarsonista, joskus vaan olin hänen nimensä jossain

sanomalehdessä nähnyt. Nyt heräsivät muistot.

Mutta hänen elämäänsä en nyt ajatellut, vaan toisen, josta ei kenkään

puhunut: hänen vaimonsa.

Häntä ei koskaan nähty ulkopuolella kotoa, hän ei seurustellut

kenenkään kanssa ja ylipäänsä harvoin muistettiin, että häntä oli

olemassakaan. Tuo tärkätty nenäliina muistutti hänet mieleeni.

Hän oli vanhaa talonpoikaissukua ja kasvatettu vanhanaikuiseen tapaan,

raamatun, rukin ja kangaspuiden ääressä. Hänen kanssaan oli Per 23

vuoden ijässä mennyt naimisiin ja päässyt siten varakkaaksi; muutoin

oli vaimo muutamia vuosia miestään vanhempi, kuten usein sattuu rahvaan

seassa. Per tuli hänen jumalakseen, mutta hän jumaloitsi miestänsä

hiljaisuudessa, ja hänen jumaloitsemisensa oli työtä, -- vapaaehtoista,

uutteraa työtä. Harvoin olen tavannut ketään niin harvapuheista kuin

hän, mutta hän ei koskaan ollut tyly, näytti vaan niin kiintyneeltä

siihen, mitä hänellä sattui olemaan tehtävänä. Luulen, että hänellä ei

ollut ainoatakaan ajatusta muuta varten kuin miestään ja talouttaan.

Hän oli enemmän kuin miehensä palvelija; hän tuntui olevan miehensä

ruumistunut tahto. Jokainen sana, minkä mies sanoi, oli hänestä kuin

käsky. Mutta hänen käytöksessään ei ollut hituistakaan teeskenneltyä

nöyristelemistä. Se ei ollut alistuvaisuutta, ei uhraavaisuutta, ei

mitään, jota voisi nimittää niillä korusanoilla, joita hienostuneet

säätyluokat käyttävät. Tämänlaista ei tapaa missään muualla kuin

puoleksikehittyneissä luonnonlapsissa, ja kielessä ei ole sanaa, joka

sitä merkitseisi. Se on omituisuus, jonka saa nähdä useammassa kuin

yhdessä talonpoikaisvaimossa, ja joka tässä naisessa vaan tavallista

selvemmin oli huomattavissa.

Kaikki hänen luonnolliset vaistonsa ja sielunkykynsä olivat

suuntautuneet yhtä ainoata asiaa kohti: hän tahtoi olla hyödyksi. Ja

keskuksena kaikessa oli hänen miehensä, -- "isä", kuten hän häntä

nimitti. Tämä käsitys levisi koko talonväkeen, se tarttui lapsiin,

tarttuipa palkollisiinkin.

Harvoin mies hänelle puhui tulevaisuudentuumistaan, mutta mitä tänään

oli tehtävä ja mitä huomenna, sen vaimo aina tiesi. Eikä hän koskaan

mitään unhottanut. Ei koskaan sattunut, että, miehen tullessa

pukeutumaan jotain kokousta tai kutsua varten, vaatteet eivät olisi

olleet esillä harjattuina ja kaikki järjestyksessä.

Hän ei näyttänyt koskaan miehensä hankkeisin ryhtyvän, ja kuitenkin on

arvaamatonta, kuinka paljon tämä harvapuheinen nainen tietämättään on

vaikuttanut hänen elämäänsä ja kehitykseensä, pelkästään sillä, että

aina teki sen, minkä piti velvollisuutenaan. Tuo ylivalta, josta ei

kukaan hänen kanssaan kiistellyt, tuo tyyni levollisuus, tuo tottumus

nähdä kaikki käyvän kuin kellon koneisto, oli painanut leimansa

mieheen. Juuri nämä olosuhteet olivat muodostaneet hänelle sen

luonteen, mikä hänellä oli.

Hänen esiintymisessään ilmaantui levollinen turvallisuus, jonka oli

synnyttänyt tunne siitä, että kotona hänen ylivaltansa ehdottomasti

tunnustettiin. Hänen levollisuutensa kaikissa ulkonaisissa

ristiriitaisuuksissa johtui siitä, että hänen kotonaan ei koskaan

tarvinnut pelätä erimielisyyksiä ja riitoja. Jo tuota ajattelemisenkin

täytyi levolta tuntua. Ei voinut tulla kysymykseenkään, että hän olisi

heikkohermoiseksi tullut.

Nykyaikaiset teoriat tuskin olisivat tunnustaneet tuota avioliitoksi

korkeammassa merkityksessä, mutta varmaa on, että tuo suhde -- niin

vapaa lörpötyksestä ja romantisuudesta -- oli raitis ja turmeltumaton,

ja että se sai tuon miehen liikkeisin sellaisen vapauden ja voiman,

joka muissa olosuhteissa olisi ollut mahdoton. Saihan hän nähdä itsensä

ikäänkuin kaksinkertaisena! Sillä vaimo ymmärsi häntä aina, kun vaan

kysymyksessä oli hänen tahtonsa täyttäminen; jokin salainen vaisto

tuntui korvaavan sen, mitä älystä puuttui. Eikä koskaan tullut

kysymykseen minkätähden. "Per sen niin tahtoi", siinä oli kyllä.

Miehen ollessa valtiopäivillä piti hän huolta talosta, valppaana kuin

vahtikoira. Ei miehen koskaan tarvinnut vähintäkään epäillä, tulivatko

hänen käskynsä noudatetuksi vaiko eivät.

Siten oli tuo nainen tehnyt työtä ja nähnyt vaivaa vuoden toisensa

perästä. Kauvan olivat he jo yhdessä eläneet. Jos he johonkin muuhun

säätyluokkaan olisivat kuuluneet, niin olisi heillä vietetty

hopeahäitä, maljoja juotu ja hurraata huudettu. Tässä sitä ei tarvittu;

ketä varten tuo komedia olisi ollut?

Hän on nyt vanha ja kumarassa, ulkomuodostaan väliäpitämätön, mutta

työssään sitkeä. Mies on vielä pulska ja voimissaan, juuri parhaassa

ijässään. Ei kukaan, joka heidät yhdessä näkee, voisi luulla heitä

mieheksi ja vaimoksi.

Vaimo on kansannainen, huivipäinen ja tavoiltaan yksinkertainen. Mies

ei ole enää talonpoika, hän on etevä valtiopäivämies herra Assarson;

mutta noiden kahden välillä on yhdysside, joka on yhtä luja kuin se,

minkä runollisesti kiihoitetut tunteet voivat solmita, sillä vaikka he

eivät koskaan ole sitä mietiskelleet, tietävät he molemmat, että he

eivät tulisi toimeen ilman toistaan. Suhteesen, joka on niin

yksinkertainen kuin heidän, ei mahdu mitkään epäilykset, ei mitkään

pelot.

Jo aikoja sitte on Bolla muori oppinut sen, mitä tarvitaan herrasmiehen

pukuun, mutta minun mielestäni oli jotain liikuttavaa tuossa hänen

yksinkertaisuudessaankin, kun hän tärkkäsi nenäliinan Perille. Hänelle

ei mikään voinut tulla kyllin hyvää.

Ja tuo mitätön seikka, jolle niin makeasti naurettiin, se herätti

minussa melkein kunnioitusta. Se puhui yhdestä noista unhotetuista

olennoista, joiden elämäntyö usein niin runsaita satoja tuottaa, mutta

joita ei koskaan ikuista pöyhkeilevät muistosanat.

1885.

Fairbrookin kapakoitsija.

Tom Millner oli ollut kunnian mies. Mutta nyt oli hän kuollut, ja

tänään oli hän saatettava viimeiseen yösijaansa, hautakappeliin, missä

hänen arkkunsa oli pidettävä itse hautajaispäivään asti.

Tom Millner oli Fairbrookin ensimmäinen kapakoitsija, ja hän tuli sinne

samaan aikaan kuin ensimmäiset rautatientyömiehet, silloin kun

Fairbrook vielä oli vähäpätöinen kylä vaan. Hän tuli sinne omilla

jaloillaan ja selässään viinalekkeri, jota hän kantoi piikkosäkissä.

Silloin oli Tom äsken täyttänyt kaksikymmentä kolme vuotta. Siihen

päivään asti hän oli ollut vaan tallirenkinä eräässä kapakassa, mutta

hänellä oli "älyä".

Anniskelupaikkanaan hänellä oli eräs huonoimpia tupia, minkä hän sai

hyyrätä melkein ilmaiseksi, mutta siinä tuvassa ruvettiin kilvan

käymään, kuten loistavimmassa salongissa; monelta sydän lämpeni jo

tuota tupaa ajatellessaan.

Ja Fairbrook kasvoi, kohosi pienestä rautatienasemasta suureksi ja

kukoistavaksi kauppalaksi, jossa harjoitettiin kauppaa ja ammatteja.

Tom Millnerin huoneisto kasvoi myös. Se oli niin sanoakseni Fairbrookin

sydän, sen koko elämän keskus; se imi itseensä joka haaralta ikäänkuin

haaroittuneen suoniverkon kautta, ja siitä virtaili taas ulos lämpöä ja

eloa uhkumalla; se välitti kaikkea, järjesteli kaikkea. Se tyhjentyi ja

täyttyi säännöllisin tykähdyksin, täyttyi iltapäivällä ja tyhjentyi

yöllä, kun vartija toitotti kahtatoista.

Kun Fairbrook oli kasvanut kauppalaksi, oli Tomin talo kasvanut

komeaksi hotelliksi. Kaikki oli tasaisesti edistynyt ja Tom Millner oli

nyt Fairbrookin rikkain mies. Mutta ei kenkään hänen onneaan

kadehtinut.

Mikäli Fairbrookin pojat vaan muistivat, oli heidän hartain toivonsa

ollut päästä siihen ikään, jolloin heidät pidettäisiin sen arvoisena,

että saisivat astua pappa Millnerin kynnyksen yli. Seitsemästoista

vuosi oli tavallisin rikkaiden ihmisten pojille. Köyhien saivat usein

odottaa paljoa kauemmin, niin, siksi kun heidän omasta työansiostaan

jouti puoleen pulloon olutta. Mutta juhlahetki se oli kaikille, kun

ensi kerran saivat astua sisään noista jykevistä ovista ja mennä tuon

pitkän tiskin luo tilaustaan tekemään. Ja kaikissa näkyi tuo

hermostunut huolettomuus, joka tahtoi saada ihmisiä siihen luuloon,

että he olivat tuon tehneet sata kertaa ennen. Ja kaikki otti yhtä

ystävällisesti vastaan tuo suuri, lämmin sydän.

Tällä tavoin oli Tom Millneristä tullut Fairbrookiin jonkinmoinen

patriarkka, jota kaikki muut rakastivat paitsi aviovaimot. Kenties

hänen oma vaimonsa kuitenkin oli poikkeus, sillä Tom oli hyvä puoliso

ja hyvä isä. Joka kerran kun hän oli humalassa -- ja humalassa hän oli

kerran aamu- ja kerran iltapäivällä -- vannoi hän, että hänen rouvansa

oli hienoin rouva koko Fairbrookissa ja että hän itse oli rouvansa

siksi kohottanut alhaisesta ravintolanpiiasta; ja mitä lapsiin tulee,

ei hän koskaan voinut heitä nähdä pistämättä vanhan tapansa mukaan

kättänsä oikeanpuoliseen housuntaskuun, missä lantit olivat.

Tom oli ystävällismielinen mies, joka mielellään tarjosi -- ainakin

ensimmäiset lasit. Ja paljon hänestä pidettiinkin. Moni vaimo oli hänen

tähtensä vuodattanut kyyneleitä kuni katkerimmasta luulevaisuudesta,

sillä viekkaalla pienellä silmäniskulla hän sai aikaan paljon enemmän

kuin vaimo kaikilla rukouksillaan.

Tom Millnerin asema oli turvallisempi kuin minkään hallitsijan maan

päällä. Mutta niin paljon kuin hänestä pidettiinkin, oli hänellä

kuitenkin kadehtijoitakin. Ja monet näistä nauroivat ilkkuen, kun

goodtemplarismi alkoi saada vauhtia Fairbrookissa. Nyt se Tom Millner

saa nähdä!

Mutta hän tunsi ihmisluonnon ja nauroi vastaan, -- tiesi kyllä, että

hän saisi viimeiseksi nauraa; ei ollut tuosta asiasta vähääkään

huolissaan. Siksi saattoi hän seisoa rappusillaan ja katsella

goodtemplarien huviretkiä niin hyvänsävyisen näköisenä kuin olisi hän

katsellut kalojen kisaa sätkässä. Saivat kyllä hänestä nähden huvitella

aikansa, kyllä hän tiesi miten heille sittenkin oli käypä. Ja kun hän

kerran paloviinakorttelin maksuksi sai goodtemplarimerkin rahan

asemesta, ei hän suinkaan tuosta petoksesta suuttunut, ei edes maksajaa

siitä huomauttanut, meni vaan sisään ja näytteli tuota pientä pyöreää

kalua vakinaisille vierailleen, jotka iloitsivat hänen kanssaan tuosta

rahasta. Tom Millner ylpeili siitä, kuin olisi se ollut jokin metalji.

Se oli enemmänkin; se oli todistus siitä, että hän oli oikeassa; olihan

hän sanonut heille koko ajan, että nuo kujeet eivät kauan kestäisi. Hän

tunsi ihmisluonnon.

Ei koskaan ryhdytty Fairbrookissa mihinkään suurempaan yritykseen,

jossa Tom Millner ei olisi mukana ollut, sillä hänellähän ne pääomat

olivat. Auttavainen hän oli, ja niinhyvin ilossa kuin murheessa oli

hänellä osaaottavainen sana ystävilleen, ynnä lasi ja sikari. Ja aina

ne kotiin lähtiessään olivat iloisempia kuin hänen luokseen tullessaan.

Niin, se oli siunattu talo, tuo Tom Millnerin. Ainoastaan naidut naiset

eivät voineet sitä käsittää; ne kirosivat sitä kaikki.

Tom Millneriin eivät olleet tarttuneet nykyajan aatteet

yhdenvertaisuudesta ja muusta semmoisesta. Järjestys piti olla

kaikessa, jokaisen oli pysyttävä paikallaan. Hänen laitoksensa oli

järjestetty näiden perusaatteiden mukaan.

Aivan tallin vieressä oli kapakan näköinen välikkö, jossa myötiin

sikunaryyppyjä lasittain. Sinne tuli kalastajia ja rahtimiehiä,

kaikkein köyhintä lajia, kuleksijoita ja kerjäläisiä, jotka

saivat ryyppyyn vaihtaa kerjäämänsä leipäkannikat, sinne tuli

positiivinsoittaja ruskeaksi paahtuneen eukkonsa kanssa, sinne tuli

hevoshuijareja ja tattarilaisjoukkioita, jotka eivät saattaneet olla

kunniallisten ihmisten seurassa, ja kun ne eivät enää voineet jäädä

retjottamaan välikön puupenkeille, oli tallissa aina kaksi suurta,

tyhjää hinkaloa, joissa oli kylläksi olkia makuusijaksi heille.

Sitte oli siellä suuri huoneisto alakerrassa, jossa Tom melkein aina

oleskeli, ja jossa hänen rouvansa -- hän ei koskaan sanonut vaimoni --

seisoi tiskin takana kädet lanteilla ja kultasormuksia sormissa, --

oikeita kultasormuksia, joissa oli puhtaita timantteja.

Täällä, pienien pöytien ääressä pitkin ikkunoita, tahi sisemmissä

sivuhuoneissa, istuivat kylän porvarit ja ryypiskelivät totia ja

punssia. Toti oli paikkakuntalaisten mielijuoma.

Täällä pohdittiin päivän kuulumiset, täällä sovittiin kaupoista

ja juotiin harjakkaita, täällä laskettiin äänet tuleviin

pitäjänkokouksiin, tänne tulivat kaikki uutiset, täällä luettiin kaikki

sanomalehdet, täällä taisteltiin valtiollisen vakaumuksensa puolesta,

täällä pommitettiin toisiaan todisteilla taikka hätätilassa

totilaseilla. Ruoka tuli harvoin kysymykseen. Olihan jokaisella ruokaa

kotonaan. Mitä hittoa sitä olisi ruoalla tehnyt!

Ei, jos sitä tahtoi, niin sai mennä yhdet raput ylöspäin. Siellä oli

ruokasali, juhlakerros ja vierashuoneita. Täällä oli enemmän

vaihtelevaisuutta, -- ei tiettyjä vakinaisia vieraita, joilla oli omat

paikat ja jotka tunsivat talon tavat yhtä hyvin kuin omat taskunsa.

Täällä oli joskus huoneen täydeltä väkeä, ja joskus aivan tyhjää. Tänne

tulivat joskus paikkakunnan tilanomistajat samppanjahumalaa saamaan,

niin, sattuipa kerran niinkin, että kaksi emansipeerattua rouvaa tuli

miestensä mukana tuonne yläkertaan illallista syömään, suureksi

kauhuksi Fairbrookin kunniallisille rouville, jotka ennen olisivat

antaneet paistaa itsensä elävältä kuin menneet ravintolaan istumaan.

Sinne tuli koko joukkoja rikkaita talonpojanpoikia valittujensa

seurassa, joille viiniä tarjosivat. Markkinapäivinä saattoi

heidän iloinen melunsa kuulua kadulle asti. Täällä myös kaikki

kauppamatkailijat asuntoa pitivät, kun he, kuten heinäsirkat,

etsiskelivät maata; täällä he näyttelivät tavaroitaan pienille

ostonhaluisille puotineideille ja pitivät vireillä heidän kauppahaluaan

Tom Millnerin hienoimmalla rypäleenmehulla.

Tänne kokoontuivat lopuksi kaikki ne aviomiehet, jotka olivat

streikanneet siitä syystä, että talousrahat eivät ruvenneet riittämään,

taikka että lattioiden peseminen kesti liian kauan, taikka että

keskustelu puolison kanssa sai jonkun ikävän käänteen.

Jälkisäkeenä heidän kiivaimmissa kapinapuheissaan oli aina tämä: "sitte

syön iltaseni hotellissa". Se naula se veti. Ja kun se ei kerran

auttanut, niin silloin ei auttanut mikään. Kaikissa tapauksissa saihan

hyvän illallisen ja tiesihän näyttäneensä, että oli herra talossaan.

Joka ilta oli noin neljä, viisi herraa siellä illallista syömässä, mikä

osoitti, että kapinanhenki oli saanut erittäin suuren vallan

Fairbrookin miehissä.

Mutta nyt olivat -- kuten sanottu -- Tom Millnerin päivät päättyneet.

Elämänsä viime aikoina oli hän aivan hämmennyksissä. Hän istui

nurkassa, katsoi kieroon nenälatvansa sivu ulospistettyyn kieleensä.

Sen päälle oli pudonnut karvoja, hän sanoi ja tahtoi poimia ne pois.

Hänellä ei ollut aikaa puhua kenenkään kanssa kuin hyvin niukasti vaan.

Silloin tällöin hän jonkun sanan sanoi ja katsahti ylös punasuonisilla

silmillään, samalla kertaa totisena ja hajamielisenä, ikäänkuin häntä

olisi hyvin haitannut se, että häntä työssään häirittiin. Ja sitte hän

taas jatkoi vyyhteämistään. Hän veti esiin pitkiä karvoja -- kuten

näytti -- hän katseli niitä, hän piti niitä päivänvaloa vasten ja

mittasi niiden pituutta, hän katsoi niiden jälkeen, kun ne lattialle

painuivat, ja kaiken tuon hän teki niin luonnollisesti, että

katsojankin teki mieli uskomaan noitten karvojen olemassaoloa. Hän

irvisteli niin pahasti, hän veti pois kasvonsa, joissa näkyi sellaiset

inhon värähdykset, että olisi voinut vannoa, että hän todellakin tunsi

noiden karvojen kutkutuksen ulospistetyssä kielessään.

Kun hän vihdoin muutamien päivien perästä pääsi noista karvoista, alkoi

hän kulkea ympäri lattiaa ja keräillä silmäneuloja. Hän taivutti paksua

ruumistaan niin, että luuli hänen selkänsä katkeavan. Hän hypisteli

neuloja suurilla tylppäisillä sormillaan, neulat eivät tarttuneet, ja

hän hypisteli taas; hän oli aivan väsymätön, ja hän nauroi hupsua

nauruaan joka kerran, kuin luuli saaneensa jonkun.

Niin, ja lopulla hän sitte kuoli. Ja nyt hän oli kannettava pois.

Suuret hautajaiset tulivat olemaan muutamia päiviä myöhemmin, kun oli

ennätetty järjestää kaikki niin juhlalliseksi kuin mahdollista. Tänään

oli vaan hänen kaikkein parhaimpia ystäviään mukana kulkemassa, ja

ainoastaan sentähden, ett'ei arkku olisi yksin kulkemassa. Muutoin ei

ollut mukana lukkaria eikä pappia, eikä kellojakaan soitettu. Tuo

kaikki kuului hautajaispäivän ohjelmaan, ja silloin oli koko Fairbrook

osoittava kunnioitusta Tom Millnerin muistolle.

Oli tuulinen talvipäivä, satoi ja lumi oli likaista. Siksi eivät ukot

olleet pukeutuneet korkeihin hattuihin, vaan turkkeihin ja

talvilakkeihin.

Oli iltapäivä, kun he lähtivät, ja aurinko oli juuri laskenut. Lumi loi

kylmän ja harmahtavan valon kaikkeen. Omituinen näky se oli, kun tuo

pieni joukko vanhoja miehiä kulki pitkin tietä hitaasti liukuvan reen

jälessä. Ne olivat kuin joukko suuria kömpelöitä eläimiä, jotka päät

painuneina seurasivat kuollutta toveria, jota kuletettiin pois.

Kun arkku oli pantu kappeliin, palasi tuo pieni joukko surutaloon

kestittäväksi. Totia, punssia ja sikareja tarjottiin yhdessä

suuremmista sivuhuoneista alakerrassa.

Siellä tuoksusi lämmin, hieno konjakki. Yksi ja toinen sytytti

sikarinsa. Jotkut puhelivat, mutta niin hiljaa, kuin olisivat omia

ääniään pelänneet, toiset istuivat ääneti, tuijottaen eteensä tylsin

katsein. Vanhat totiveteraanit eivät olleet totituulella.

Rikas räätäli kurpisti kerran toisensa perästä silmänluomiansa

päästäkseen kyyneleistään. Ukko Pebblestone istui ja piteli totilasiaan

molemmin käsin, kiikuttaen samalla yläruumistaan edes ja takaisin.

Kaikissa noissa kasvoissa oli jotain yhtäläistä. Se oli velttous,

pullakkuus, punasensinervä väri ja paisuneet nenät. Mutta tämän lisäksi

oli vielä tullut jotain muuta, jota jokainen koetti salata, ja joka oli

syynä siihen, ett'ei kenenkään katse uskaltanut toisen katsetta

kohdata. Se oli jotain mykkään, hämmästyneesen kysymykseen vivahtavaa;

se oli eläimen tyhjämielinen kuolemanpelko.

He olivat juoneet hautajaisissa, pelanneet korttia hautajaisissa,

hyrränneet surutaloissa kuin lämmenneet kärpäset; sillä muiden kuolema,

mitä se heihin koski! Mutta tämä oli enemmän kuin surutalo ja

hautajaiset; suuri raskas käsi oli iskenyt heidän keskelleen; Tom --

heidän seuransa sydän -- oli saanut "seurata mukana". Ja se käsi oli

iskevä uudestaan, ja oli osuva, sen he tunsivat nyt.

Tom Millnerin kuolema oli enne heille kaikille.

Sellainen seura! Ne olivat Fairbrookin alkuasukkaita. Parikymmenisen

vuotta takaperin olivat he kaikki toimeliaita liikemiehiä taikka kelpo

käsityöläisiä. Nyt olivat enimmät heistä kapitalisteja, jotka eivät

enää liikettä hoitaneet, vaan pitivät huolettomia vanhojapäiviä oman

mielensä mukaan.

"Ei, totta tosiaankin", sanoi ukko Pebblestone vihdoin ja nousi ylös,

"ei totta tosiaankin ... ei tämä vetele. Tuntuu kuin olisi tulppa

kulkussani. En saa mitään alas... Kun ajattelee tätä kuolemantapausta!

Hän ei ollut enempää kuin kuudenkymmenen vuoden vanha, neljää vuotta

nuorempi minua. Ja me näimme hänet kaikki tässä huoneessa juuri

kuukausi takaperin, terveenä ja ripsaana, ja lystikkäin ja pirtein hän

oli meistä kaikista", -- tässä niisti puhuja nenäänsä ja muutamasta

nurkasta kuului nyyhkäys -- "mutta niin se on: sitä tietä meidän

kaikkein on mentävä; tänään terveenä, huomenna kuolleena...

Fairbrookista ei enää tule sitä, mitä se on ollut -- ei koskaan enää!

"Saatte nähdä ja sanoa mun sanoneeni! -- Jos emme tienneet, mikä mies

Tom Millner oli, niin saamme nyt sen tietää... Minä en voi, minä en

voi." -- Hän katsoi totilasiinsa ja pudisti isoa päätänsä. -- "Tämä on

enemmän kuin tavalliset hautajaiset, tuntuu kuin olisi itsensä kirstuun

pannut. Nyt minä menen kotiin; te muut saatte tehdä miten tahdotte."

Ne, jotka olivat istumassa, nousivat. Kaikista tuntui, kuten ukko

Pebblestonesta, että jotain oli mennyt sijoiltaan, joka ei koskaan

voinut entiselleen tulla; siksi heidän mieltään painoi, siksi eivät

pakinat, jotka itsestään olivat rauenneet, enää voineet vauhtiin

päästä. He ottivat lakkinsa, heittäen toisiinsa arkoja silmäyksiä; sitä

salaista pelkoa, joka hiipi heidän keskellään, ei kukaan uskaltanut

mainitakaan, se vaan piilotteli tyhjissä alakuloisissa mielissä.

Ja ääneti he lähtivät sieltä.

Niin kauan kun Tom vielä eli, oli kaikkialla vallinnut tottumuksesta

syntynyt turvallisuus; he olivat tunteneet itsensä levollisiksi,

tapahtuipa sitte vaikka mitä. Mutta nyt tuntui kuin jokin sulku olisi

auennut, nyt tuntui kuin uusi aika murtautuisi heidän päällensä ja

huuhtoisi pois sekä heidät että sen, mikä heihin kuului -- uusi aika,

jota he eivät voineet ymmärtää.

1886.

Odotushuoneessa.

Ei hänellä ollut tohtorinvaltuuskirjaa, tuolla meidän tohtorinnallamme,

mutta kauan ja menestyksellä hän oli tointaan harjoittanut, ja se

olikin meidän -- hänen sairastensa -- mielestä paras valtuuskirja.

Minä olin ensiksi tulleita, mutta kun siellä rouvamme luona jo oli

ihmisiä, istuuduin odotushuoneesen aikaani odottamaan. Istahdin hänen

vastaanottohuoneensa oven viereen, ja toisella puolellani oli vilvakka

ikkuna, jonka koristeena oli kaksi riviä ruukkukasveja, korkeita ja

reheviä, sillä eukko oli aimo kukkienviljelijä.

Huone oli pitkä ja kapea, rivi tuoleja oli yhdellä seinällä ja toisella

vanhanaikuinen sohva. Vähitellen tulivat sairaat, yksi kerrallaan;

outoja he olivat täällä, sen näki heidän epäröivistä katseistaan, kun

he hiipien tulivat ovesta, hiljaisina ja juhlallisina kuin kirkkoon.

Jokainen istuutui odottamaan vuoroansa. Köyhiä raukkoja ne näkyivät

kaikki olevan, niin että maaseutulainen näytti koko mahtavalta tässä

seurassa. Tuo tuntui niin oudolta ja omituiselta. Luulenpa, että nautin

siitä.

Eräs maalaisukko tuli liikaten pöhöttyneellä jalallaan, ja

vanhanpuoleinen apumuija sormi siteessä, ja sitte eräs renki, ja sitte

poika ja sitte vielä vanha ämmä, käsivarrellaan kori, josta hän ei

näkynyt voivan luopua. Ja kaikki he istuivat pitkin seiniä anovaisen ja

alakuloisen näköisinä.

Sitte, hetken perästä, tuli keski-ikäinen mies. Hän ei ollut noiden

toisten näköinen. Vahva, leveäharteinen työmies, siististi ja

huolellisesti puettu. Koko hänen ulkomuotonsa ilmaisi hyvää

toimeentuloa. Hän tervehti, astui sitte yli lattian ja istuutui sohvaan

minua vastapäätä. Rehellisiltä näyttivät hänen kasvonsa ja lujuutta ne

myös ilmaisivat. Mutta näkyi, että hän tuskaa tunsi. Kasvot olivat

kalpeat, ankarat. Harvoin olen nähnyt sen selvempää tahdonvoiman ja

itsensähillitsemisen ilmettä. Yhä uudestaan katsahdin noihin kylmiin

kasvoihin, joissa näkyi sinervä parransänki. Tuossa miehessä näytti

luonnetta olevan. Sitte ovi taaskin avautui. Sisääntulija oli aivan

nuori tyttö, päällään muuttunut leninki ja ohut pieni saali.

Käsivarttaan hän siteessä kantoi. Mahtoi olla kuusitoistavuotias, iho

oli sileä ja kasvot soikeamuotoiset. Hän tervehti, istuutui sitte

työmiehen viereen sohvaan ja katseli ympärilleen läsnäolijoihin,

ikäänkuin säälimistä pyytäen, heiluttaen samalla kipeätä kättään

toisella, ikään kuin tuo kipeä käsi olisi ollut vaikeroiva lapsi.

Mutta itsekullakin näkyi olevan kylläksi omasta vaivastaan.

Tuska veti tytön otsalle hienoja ryppyjä, hän katseli taas ympärilleen

puoleksi arkana ja puoleksi halukkaana tuttavuutta tekemään. Ujolta hän

ei suinkaan näyttänyt, mutta sitä vaan näytti pelkäävän, ett'eivät

kenties hänestä välittäisi.

"Koskee niin käteeni", sanoi hän hiljaa, ikäänkuin ilmaan vaan, niin

että ken tahtoi, se sai tarttua hänen sanoihinsa ja siitä puhelun

alkaa.

Minun säälivä katseeni oli hänelle ainoa vastaukseni. Toiset eivät

näyttäneet kuulevan eikä näkevän. Hän istui hetkisen ääneti,

hermostuneena, levottomana. Tuo kaupunkilaislapsi ei ollut niitä, jotka

ovat tottuneet vaiti olemaan.

"Oletteko loukannut kätenne?" lausui hän yht'äkkiä työmiehen puoleen

kääntyen.

"Olen."

"Jossain koneessa?"

"Niin."

"Särkyikö pahasti?"

"Musertui."

"Nyt äskettäinkö?"

"Eilen."

Mies puhui lyhyesti, tylysti, kuten polisitutkinnossa. Hiki nousi hänen

otsaansa, hän otti taskustaan huolellisesti käärityn nenäliinan ja

pyyhkäsi sillä kasvojansa. Käsi, joka siniruutuista liinaa piteli, oli

leveä ja työhön tottunut, mutta ei karkea eikä rumamuotoinen, kuten

maatyön tekijällä.

Tyttö pudisti päätään, pehmeät huulet värähtelivät.

"Koskee niin käteeni", kuiskasi hän taas, hiljaa, valittaen, kuten

hemmoteltu, mutta kärsiväinen lapsi.

Hän ei ole kaunis, siksi eivät kasvonpiirteet ja värit ole kyllin

selvät. -- Ei mitään muuta kuin piirteiden pehmeys ja lisäksi jokin

omituinen viehätys!

Ne houkuttelevat ja vetävät puoleensa, nuo kalpea-ihoiset kasvot, ne

ovat kuin kirja, jota ei vielä ole lukenut, jota vasta arvaellen ja

oudoksuen ajattelee. Minä istun ja kuvittelen mielessäni hänen kotonsa,

tiedänhän niin hyvin, minkälainen se on, -- ja hänen elämänsä, hänen

tulevaisuutensa. Tuo vanha tavallinen kohtalo -- tietysti. Hän on yksi

tuhannesta.

Katselen hänen kättään, jolla hän toista tukee ja yhä vielä hiljaa

heiluttaa, kuten nukutettavaa, sairasta lasta. Tuo paljas käsi on

kaunismuotoinen, sormet hienot ja suippeat, sille on hansikas jäänyt

yhtä oudoksi kuin kova työkin, se ei milloinkaan vedessä huljuele, ei

pese astioita eikä lattioita, eikä vaatteita. Hänessä on jotain, mikä

muistuttaa villivarsaa, mutta sellaista, joka on säveä ja lauha

luonnoltaan. Kasvanti-aikanaan on hän juoksennellut kujilla ja

leikkinyt toisten lasten kanssa, ja ollut hiukan vallaton, mutta ei

koskaan paha. Äidiltään hän on saanut ruokaa, ja kakkuihin ja

karamelleihin on hän kerjäämällä rahaa hankkinut. Isää hän ei ole

koskaan ajatellut.

Mutta nyt hän on ripillä käynyt, ja hänen on täytynyt mennä tuota

tavallista tietä -- tehtaasen. Ja sitte yhä edelleen, myöskin

tavallista tietä, sillä hän on niin sievä ja pehmoinen ja hieno; ei hän

sitä voi mitenkään välttää. Kun kerran kuulee tuon mielittelevän pikku

äänen, niin ei voi olla huomiotaan häneen kiinnittämättä. "Iloista"

elämää -- siis -- muutamia vuosia, säädytöntä elämää, sitte hätää ja

kurjuutta, ja viimein hauta köyhien hautausmaalla. Siten on kaikki

loppunut, ja tuo elämä mennyt jälkeä jättämättä, kuten tuhannet muut.

Jospa tuohon ajatukseen toki vielä mahtuisi _kenties_!

Joku hieno, kaunispukuinen herra, hieno herra, johon hän katsoo kuin

mihin jumalaan vaan, -- se tulee aluksi. Hieno herra, jolla on varaa

viskaella pois leikkikalujaan...

Tyttö katsahtaa ympärilleen ikäänkuin rukoillen, ja silmät käyvät

kosteiksi.

"Voi, kun tahtoisin -- eivätkö ne jo voi mennä pois tuolta sisästä! --

voi kättäni, kättäni!" -- Sama pehmeä, valittava kuiskaus, minkä

kärsimättömyys tekee värähteleväksi.

Oi -- lapsi -- pelastusta ei sinulle ole! Koko sinun olennossasi on

jotain puoleensa vetävää, jotain säännötöntä oman onnensa nojaan

heitettyä, jotain omituisesti viehättävää löyhyyttä. Kuinka sinua vielä

kädestä käteen heitellään, kaarna parka!

"Mikä teidän kädessänne on?" kysäsin minä.

Oikein kiitolliselta hän näytti, kun ei tarvinnut enää vaitioloa

jatkaa, tuo pieni suu ei suinkaan ollut tottunut kiinni olemaan.

"Litistin sormeni poikki", hän vastasi.

"Poikki? -- aivan poikki?"

"Niin, se riippui irti, ja rouva sen sitte pois leikkasi heti kun tänne

tulin. Toiset sormet vahingoittuivat myös, mutta toivon saavani pitää

ne."

"Miten kauan siitä on?"

"Kuukausi. Minä käyn täällä joka päivä, mutta nyt koskee enemmän kuin

silloin alussa."

Taaskin hänen huulensa vapisivat valitusta pidättäessä.

"Mitenkä se niin kävi?"

"Pistin käteni liian kauas, ja siten se joutui koneesen."

"Missä se tapahtui? Jossain tehtaassa?"

"Kehruutehtaassa." -- Hän katsahti minuun melkein nuhtelevasti.

Olisihan minun pitänyt se tietää. Missä sitte, joll'ei kehruutehtaassa!

"Eikö hirveästi silloin koskenut?"

"Ei; ei se tuntunutkaan. Mutta minä vaan niin kauheasti säikähdin.

Tartuin vasemmalla kädelläni siihen ja tempasin sen irti. Kerrassaan

sen ulos kiskasin, ja jos en niin olisi tehnyt, niin olisi koko

käsivarteni voinut mennä, sillä konetta ei voi heti seisauttaa."

Hän oli hetkisen ääneti, mutta kun minä en mitään vastannut, jatkoi

hän:

"Kehruumestari torui minua siitä, ett'en paremmin itseäni varonut,

sillä nyt saa tehdas maksaa minun edestäni, kunnes paranen. Mutta

itsellenihän siitä suurin vahinko on, kun sormeni menetän."

Hän katsoi minuun ikäänkuin kysyen, eikö hän ollut oikeassa, ja minä

myönsin hänen olevan.

"Kehruumestari toruu aina, kun joku sattuu itseään loukkaamaan,

ikäänkuin se ei olisi itsekullekin parasta, jos vaan ymmärtäisi itseään

varoa."

Taas seurasi hetken äänettömyys, ennenkuin hän jatkoi:

"Hän luulee, että työväki on vaan jotain koneisiin kuuluvaa. Hän on

paha -- se kehruumestari -- ei kukaan työläisistä häntä kärsi. Kaikki

ne sanovat, että pois se on sieltä saatava ja kohta."

Syvällä tytön silmissä näkyi jotain synkkää ja uhkaavaa, jotain

vihamielistä ja kapinallista. Mutta sitte huulet taas värähtivät, ja

tuska voitti muut tunteet. "Voi kättäni, kättäni!" hän vaikeroi.

"Pakottaako sitä niin?"

"Niin, viime aikoina se on ollut niin pahana. Rouva jo on pelännyt,

että siihen tulisi kuolemanvihat. Hän melkein katui, että oli minut

hoidettavakseen ottanut, mutta nyt se toki taas on parempi."

Nyt aukesi vastaanottohuoneen ovi ja sairaat tulivat ulos. Oli minun

vuoroni. Mutta tehtaantyttö nousi ylös ja katsoi rukoillen minuun.

"Voi, jos saisin nyt mennä! Tahtoisin niin", hän sanoi ja lisäsi

tuttavallisemmin kuiskaten, kun hän jo vieressäni oven luona seisoi:

"tahtoisin, ja samalla pelkään, sillä kauheasti se koskee, kun hän sitä

liikuttaa."

Hän hymyili surumielisesti ja samalla kuitenkin niin veitikkamaisesti,

ja tuolla tavoin hymyillessään hän melkein älykkäältä näytti. Minä

aukasin oven ja laskin hänet sisään.

1886.

Cedergren pitää illallisen tänään.

Cedergren oli medikofiilari. Varsin nuorena oli hän siksi päässyt,

tuskin oli hän silloin vielä yksikolmatta vuotta täyttänyt, mutta

sittehän hänellä olikin aikaa hiukan hengähtää tuon rasituksen jälkeen,

niin arveli isä ja äitikin. Ja nyt hän oli ollut medikofiilarina

kymmenen vuotta.

Kauhea kiire oli hänellä aamusilla -- kello alkoi olla kymmenen.

Passarivaimo -- se ruoja -- oli vaan pannut vuoteen kokoon ja sitte

juossut tiehensä kaikesta; ja miltä siellä nyt näytti! Paksulti pölyä

huonekaluissa ja kirjoissa. Ja kirjapöly se se on pahinta, mitä olla

voi, sillä kun sitä vähänkin vaan liikuttaa, niin pistää se nenään kuin

pippuri. Cedergren ei sitä koskaan liikuttanutkaan, se oli hänen

perus-ohjeitaan, mutta tällä kertaa täytyi hänen tehdä poikkeus, sillä

hän odotti äitiään. Saattoihan eukko astua sisään minä hetkenä hyvänsä,

olihan juna jo tullut.

"Voi sitä akkaa, sitä akkaa!" -- passarivaimoa tietysti -- olisihan

tuolla voinut olla älyä pyyhkiä huonekalut, ennenkuin pökälti

Akselgreniin portteria hakemaan, eihän tässä vielä hengenhätää ollut.

Mutta minkä sille nyt mahtoi? Cedergren pyyhälti pölyt tuokiossa, sai

näet yöpaidan käsiinsä. Hyi hitto, tuota kirjapölyä! Aivan kuin

pippuri, hyi saakeli! Hänen täytyi aivastella. Ja kaikki tyhjät

putelit, eihän niitä voinut jättää tuohon esille kyltiksi, ei toki.

Hän katsoi neuvotonna ympärilleen. Sängyn alle, niin.

Kiireesti hän keräili pullot, se meni kuin tanssi. Olisi luullut hänen

olevan oikein emännöitsemistuulella, sellaista kiirettä hän piti.

Kasvot hehkuivat, ei ilosta -- ei vielä -- ei, voimienponnistuksen

tähden vaan, sillä Cedergren oli iso ja paksu, eikä se niinkään helppoa

ole, kun täytyy ryömiä polvillaan ja kyynäspäillään ja työnnellä

putelia sängyn alle.

"Katsoppas liittolaista", mutisi hän suureen partaansa, sillä sänky

olikin liian matala, niin ett'eivät putelit mahtuneet pystyyn sen alle,

ja kun hän ne pitkälleen pani, vierivät ne sieltä takaisin. Mutta

silloin sai hän sängyn alta käsiinsä parin vanhoja saappaita, jotka hän

pani putelien eteen; se keino auttoi.

Cedergren nousi ylös läähättäen ja pyyhki punaista naamaansa. Sitte hän

taas katsoi ympärilleen. No, nythän kaikki oli varsin hyvästi. Hän

viskasi yöpaidan sängynpeitteen alle. Mutta hiisi sentään, miten

alastomalta ja ikävältä huone sittenkin näytti, näin päiväsilmissä.

Se oli sitä harmillisempaa, kun hän juuri oli kotiin kirjoittanut ja

pyytänyt kassanlisäystä, sanoen syyksi sen, että hänen nyt, kun jo oli

kandidaatiksi pääsemäisillään, täytyi hiukan hienompaa asumusta pitää.

Niin paljon hienoja tovereja kävi hänen luonaan, eikähän sitä voinut

rentaleenkaan tavoin asua. Ja mitä se eukko sanoisi ukolle, jos hän

tämän huoneen näkisi? Sillä vakoilemaan hän oli tullut, se oli varmaa.

Yht'äkkiä pälkähti hänelle päähän uusi ajatus, ja hän juoksi

käytävän poikki vastapäätä asuvan naapurinsa luo. Tämä, noin

yhdenkolmattavuotias vaaleakiharainen nuorukainen, istui jo työssään.

"Kuuleppas, pikku klassiko, lainaapas minulle huonettasi tästä hetkestä

kello seitsemään saakka iltasella; se tahtoo sanoa: vaihda kanssani",

sanoi hän, kiireesti pannen kätensä kirjojen päälle, jotka hujan hajan

olivat pöydällä tuon nuoremman toverin edessä.

Tämä ei mitään vastannut, katsoi vaan häneen.

"Ymmärräthän, että minun huoneeni on niin hiivatin huonosti kalustettu,

ja sinähän asut kuin prinssi, niin ovat sisaresi sinusta huolta

pitäneet", hän loi katseen ympärilleen kaikkiin tyynyihin, liinoihin ja

päällystimiin, jotka huonetta somistivat. "Mutta kun antanet, niin anna

paikalla", lisäsi hän, "minä odotan vieraita."

Toinen katsoi häneen epäilevin, veitikkamaisin silmin.

"No, olkoon menneeksi!" huudahti hän iloisesti ja hyppäsi seisaalleen,

"mutta silloin saat auttaa minua näiden kampsujen kuletuksessa." Hän

osoitti kirjoja.

Tuokiossa medikofiilari ne kokoon hamuili, ja sitte mentiin aika kyytiä

hänen omaan huoneesensa, jossa lasti pöydälle purettiin.

"Muista nyt vaan, ett'et erehdy ja luule kotosi tuolla olevan,

ennenkuin kello seitsemän tänä iltana", varoitti vanhempi toveri.

"Oh, ole huoletta, Falstaff", vastasi toveri nauraen. Hän istui jo

pöydän ääressä ja järjesteli kirjojaan.

"Jopa oli aikakin", ajatteli Falstaff-Cedergren, sillä hän kuuli

hitaita, raskaita askelia rappusissa.

Hän avasi toverin hauskan pikku huoneen oven ja meni sitte edelleen

pitkin käytävää äitiään vastaanottamaan.

Eukko hengähti syvään, kun oli rappusista päässyt, ja poika meni

iloisesti häntä vastaan.

"Tervetultua, äitiseni", hän sanoi ja otti osan hänen matkakapineistaan

kannettavakseen, "suothan anteeksi, ett'en tullut junalle sinua

vastaanottamaan, minulla ei todellakaan ollut aikaa."

"Paljon enemmän minua ilahuttaa, että pidät huolen työstäsi", vastasi

äiti läähättäen kulkiessaan hänen jälessään pitkin käytävää. Ovella

Cedergren seisattui ja viittasi kädessään olevalla piratilla äitiä

sisään astumaan.

"Oi, miten hauskaa sulla täällä on!" huudahti äiti sisään tultuaan ja

katseli ympärilleen iloisesti hämmästyneenä; iloissaan hän ei muistanut

muhviakaan kädestään heittää.

Cedergren heitti äidin matkalaukun ja saalin tuolille ja sulki oven.

Sitte hän otti äidiltä muhvin ja alkoi auaista hänen vanhaa, kulunutta

talvikappaansa.

"Voi, älähän toki, älähän", sanoi eukko, aivan hämillään niin suuresta

kohteliaisuudesta.

Pieni tanakka mummo hän oli, kasvoiltaan lapsellisen lauhkea, yksi

noita hyvää suopia olentoja, jotka aina katselevat elämää sen

parhaimmalta puolelta, niin paljon kuin he sen surkeudesta puhuvatkin.

Poika hänestä todella pitikin -- _tavallaan_.

Hän auttoi äitiä kappaa riisuessa, ja paljon siinä olikin vaivaa, sillä

hihat olivat ahtaat.

"Tarvitseisitpa uuden", sanoi hän.

"Niin, arveleppas! isä tahtoo, että ostaisin itselleni kaikkein

pulskinta lajia", sanoi äiti riisuen päältään villaliivin ja virkatun

saalin, "sain häneltä viisikymmentä kruunua."

Hän kääntyi ja katsoi poikaa kasvoihin oikein nauttiakseen hänen

hämmästyksestään.

"No, ukkohan oli antelias", sanoi hän hymyillen ja vetäsi hiukan

pöytää, niin että äiti pääsi sohvaan.

"Oliko kylmä matkalla?" hän kysyi, kun äiti oli istuutunut.

"No, kyllähän tuo oli kylmä", äiti vastasi, "mutta siinäpä tuo meni.

Mutta menomatkallahan minulla jo on uusi, lämmin kappani." Hän iloitsi

kuin lapsi tuota ajatellessaan.

"Mutta, kultaseni, mistä olet tämän saanut?" huudahti hän ja katsoi

virkattua pöytäliinaa.

"Eräistä arpajaisista sen äskettäin voitin", vastasi poika, ja hänen

luontevasta äänestään huomasi, että hän oli harjaantunut

"veistelemään".

"Ja tämän hienon sohvatyynyn?"

"Sen eräältä tyttötuttavaltani sain."

Äiti vilkasi häneen.

"Tosiaankin komea lahja; on se maksamaan tullut, ja on siinä työtä

ollut."

Poika ei vastannut, seisoi vaan ääneti kirjoituspöydän luona ja

puhdisteli kynsiään kynäveitsellä.

"Mutta tarvitseehan äiti toki kahvikupin lämmikkeekseen", sanoi hän

äkkiä, "juoksen alas talonväen luo sitä pyytämään."

"Voi, kiitoksia", sanoi äiti ja näytti oikein kiitolliselta.

Kun Cedergren oli sulkenut oven jälkeensä, ei eukko voinut vastustaa

pientä naisellista uteliaisuuttaan; hän nousi ja meni pöydän luo

katsomaan hänen kirjoituskalujaan ja mitä muuta siellä oli. Hänestä

näytti siellä olevan niin paljon sieviä pikkukaluja, sellaisia, joita

ei koskaan tule itse ostaneeksi, ja sitte siellä oli -- muutamien

sanomalehtien alle pistettynä -- pieni korko-ompeluksella koristettu

kirjesalkku. Tuopa antoi eukolle miettimistä. Hän aukaisi sen. Toisen

kannen sisuspuoleen oli sirosti kirjoitettu:

"Oi, pikku Amor, mua auta,

Ja Hilma verkkoihini saata."

Aha! Nyt hän ymmärsi.

Askeleita kuului käytävästä, ja nopeasti hän heitti sanomalehdet

takaisin kirjesalkun päälle ja koetti näyttää niin viattomalta, kuin

suinkin mahdollista.

Poika tuli sisään. He istuutuivat taas sohvaan ja alkoivat puhella

kotiseudusta.

Äiti istui ja odotti vaan saadakseen kuulla jotain tuosta

salaisuudesta, mutta eipä siitä tullut sanaakaan, ja hän tunsi itsensä

hiukan pettyneeksi.

Tuotiinpa sitten kahvi, piikatyttö sen sisään kantoi, mutta Cedergren

hänet jo ovella käännytti ja otti itse tarjottimen. Hän pani sen

pöydälle ja alkoi tarjoella, hän osasi olla oivallinen isäntä, kun vaan

tahtoi, kohtelias ja huomaavainen. Äiti silmäili häntä äidillisellä

ylpeydellä ja ihastuksella. Pulskalta hän tosiaankin näytti, olisipa

häntä voinut luulla vallan valmiiksi tohtoriksi tai professoriksi.

Hän oli hyvin huolellisesti puettu, ja pulska vartalo hänellä oli:

pitkä, harteva ja lihavahko. Parta oli tuuhea, kiherä ja hyväksi

kammattu, tukka tumma ja kiiltävä, mutta niskapuolella jo näkyi nouseva

kuu. Kasvot olivat melkein kauniit, mutta silmät pienet ja hieman --

mitenkä sen sanoisikaan -- hieman liiaksi vapaat ilmeeltään eivätkä

kuitenkaan rehelliset; pistävän ruskeat ja kylmät. Nämät silmät ne

saattoivat ihmisiä siihen luuloon, että hän _voisi_ saada aikaan

suurtakin, jos hän vaan _tahtoisi_. Hänessä oli jotain mahtipontista,

mikä heti mieliin vaikutti, mutta olipa epäilijöitä, jotka vakuuttivat,

että tuo johtui vaan hänen ylenmääräisestä itsekkäisyydestään.

Isä oli värjärinä maalla. Omalla ja vaimonsa työllä oli hän hankkinut

itselleen varoja, jotka kuitenkin olivat melkoisesti vähenneet pojan

kallisten opintojen tähden. Ja nyt he alkoivat tulla vanhoiksi. Mutta

olihan hän heidän ylpeytensä, heidän ainoa suuri toivonsa. Kaikki

ihmiset sanoivat, että hänellä oli hyvä pää, ja kun niin paljon rahoja

hänen tähtensä kulutettiin, niin pitihän siitä aikanaan jotain tulla.

Tosinhan hänen tutkintonsa viipyi, mutta "Albert lukee _perinpohjin_

sen, minkä hän lukee", niin oli vanhuksilla tapana sanoa, kun tuo asia

puheeksi tuli, "eikä hän suinkaan mihinkään _tavalliseen_ tutkintoon

tyydy".

Kun he nyt siinä niin tuttavallisesti istuivat ja kahviaan

ryypiskelivät, ei äiti enää voinut malttaa mieltänsä, vaan uskalsi

tehdä pienen koetuksen.

"Se tyttö, jolta tyynyn sait, Hilmako se on nimeltään?" hän kysyi.

Poika näytti kummastuneelta.

"Mitenkä, äiti, sitä voit luulla?" kysyi hän tylysti; näytti siltä,

ett'ei äidin kysymys ollut hänelle mieleen.

"Tulin vaan niin ajatelleeksi", vastasi äiti hämillään.

"Mutta miten sinulle sellaista mieleen meni? Millä perusteella?"

"Voi, ei minkäänlaisella perusteella", vastasi hän pelästyneenä, sillä

hän tiesi, ett'ei Albert koskaan kärsinyt sitä, että hänen asioihinsa

sekaannuttiin. Tuo umpimielisyys loukkasi äitiä, mutta ei hän mitenkään

enää uskaltanut enempää kysellä. Sitä paitsi tuntui hänestä, ikäänkuin

hän olisi tehnyt pojalleen jotain vääryyttä sillä, että koetti hänen

salaisuuttaan urkkia ja hänet valtasi tuskallinen halu hyvittää häntä.

Kun he olivat kotvasen puhelleet joutavista asioista, kysyi hän, eikö

poika tahtoisi tulla hänen kanssaan kaupungille, hänellä oli pieniä

asioita toimitettavia, ja pitihän hänen myös ostaa tuo kappa.

Niin, saattoihan hän lähteä, tuumasi poika.

Hän meni päällystakkiaan noutamaan, ja sillä aikaa pani eukko

päällensä.

Kun poika tuli häntä noutamaan, pulskaan päällystakkiinsa puettuna ja

komeaa hienoa kävelykeppiään kädessään heilutellen, ei äiti voinut olla

heittämättä ihailevaa silmäystä häneen. Kuinka hienolta tuo kaikki

näytti, mustasta kiiltävästä hatusta aina pehmeisin hansikkoihin

saakka. Pulskalta hän sentään näytti, hänen poikansa.

"Hyvä isä, ethän, äiti, voi mennä kaupungille tuolla

päällysvaatteella?" sanoi poika äkkiä ja katseli eukkoa likemmältä.

"Uuttahan minä ostamaan menen", muistutti äiti hädissään ja punastui.

"No, kyllä jo olikin aika", vastasi poika. Häntä oikein ahdisti

ajatellessa, että joku hänen tovereistaan saattaisi kohdata häntä --

tuon kapan seurassa.

He menivät kuitenkin ulos ja astuivat pitkin katua; äiti edellä

jalkakadulla ja poika jälessä, molemmat jokseenkin harvapuheisina.

"Olenpa muutoin melkein arvellut, että -- -- --" sanoi äiti epäröiden,

ja kääntyi poikaansa päin, joka tuli lähemmä voidakseen kuulla, mitä

äiti aikoi sanoa.

"Mitä?" sanoi hän, voimatta arvata hänen ajatuksenjuoksuaan. "Tässähän

on päällysvaatemakasiini."

Äiti seisahtui, katsoi häneen ja sanoi:

"Arvelin, että jos päällysvaatteeni ei olisi niin huono, ett'ei sitä

enää jonkun aikaa voisi pitää, niin voisit sinä saada rahat; sanoithan,

että -- -- --"

"Tietysti sinun pitää ostaa uusi kappa, äiti, kun rahat olet sitä

varten saanut", sanoi hän laimeasti.

"Niin, mutta jos nyt -- -- -- Katsohan, enkö todellakaan voi tätä

pitää?"

Eukko katsoi poikaan niin luottavaisesti ja lämpimästi, ikäänkuin se

olisi hänelle suuri palvelus, jos poika myöntäisi, että kappaa saattoi

vielä pitää.

"Kyllähän se on vanhan näköinen", sanoi hän vitkastellen, "mutta

muutoinhan tuollaisissa asioissa itsekukin voi tehdä oman mielensä

mukaan."

"Niin, mutta sinun mielestäsi?"

"Sinun pitää tehdä aivan oman mielesi mukaan", vastasi hän; mutta

sydämmessään hän häpesi hirveästi.

"No, sitte annan sinulle rahat", sanoi äiti, tehden nopean päätöksen ja

vanhat kasvot kirkastuivat sydämmellisestä ilosta.

Hän meni päällysvaatemakasiinin ohitse, ja poika seurasi jälissä kuin

märkä koira.

"Se on kerrassaan liian paljon", mutisi hän, "ja mitä isä sanoo?"

Mutta äiti vaan nauroi, raikkaasti ja herttaisesti. Hän tunsi itsensä

niin onnelliseksi, kuin hänellä oli jotain, mitä antaa poika

armaalleen. Voiko mikään olla liian paljon _hänelle_!

"Älä siitä ole milläsikään, poikaseni", sanoi hän iloisesti, "kyllä

minä isälle puhun; luota vaan minuun." Hänen käyntinsä oli yht'äkkiä

käynyt reippaammaksi. Poika astui hänen jälessään puhelematta, ja kun

äiti kävi ostamassa pienet ostoksensa, astuskeli hän ulkona ja odotti.

Sitte he kävelivät yliopistotalon ympäri; eihän sitä mitenkään voinut

kotiin matkustaa sitä näkemättä. Tuon kierroksen tehtyään he kääntyivät

takaisin, ja kun he jälleen olivat tuossa pienessä lainatussa

huoneessa, päästi poika salaa helpoituksen huokauksen. Se kappa, se

kappa!

"Luulenpa, että tuotamme tänne päivällistä", hän sanoi, "niin en mene

muuanne syömään tänään."

"Voi, miten olet kiltti!" sanoi äiti kiitollisena, "siten on paljon

kodikkaampaa, ja saammepa vielä olla aivan yksin."

Poika lainasi pöytäkalut isäntäväeltä, ja sitte he yhdessä kattoivat

pöydän.

"Kuten konsanaankin poikamiehen luona", sanoi poika hilpeästi, sillä

häneen oli tarttunut äidin päiväpaistemieliala, ja hän oli mitä

herttaisimmalla tuulella. Ja hänpä olikin herra, joka saattoi olla

herttainen, kun vaan milloin tahtoi.

Päivällisen jälkeen hän loikoi sohvalla ja poltteli sikaria, sitten he

taas kahvikupin ääressä juttelivat, ja ennenkuin he kerkisivät sitä

ajatellakaan, oli jo aika mennä asemalle.

Kun eukko nousi jäähyväisiä sanomaan, täytyi hänen oikein taistella

liikutustaan vastaan. "Ken tietää, milloin vasta näemme toisemme!"

aatteli hän itsekseen, ja hän tuli arvelleeksi, että tämä kenties oli

viimeinen kerta. Se niin usein johtuu mieleen sille, joka on vanha.

Hän pudisti kovasti poikansa kättä, mutta ei sanonut mitään. Suudella

häntä hän ei uskaltanut; se ei olisi ollut hänelle mieleen.

"Jumala sinua suojatkoon ja kaikkia töitäsi", sanoi hän ja kääntyi

nopeasti ottaakseen päällysvaatteensa. Tuo vanha kappa oli varsin

vaikea päälle saada, varsinkin liivin ja saalin päälle, mutta poika

häntä auttoi.

"Oletpa käynyt lihavaksi", virkkoi hän.

"Olenpa tainnut käydä", vastasi äiti, kääntyi sitte ja pisti

viisikymmenkruunuisen pojan povitaskuun, ystävällisesti päätään

nyökäyttäen.

"Kiitoksia, äiti, kiitoksia", sanoi poika, ja jotain tosi hellyyden

tapaista välähti hänen silmissään.

Jo alkoi hyvin hämärtää, kun he asemalle menivät.

"Pistäydyn ostamassa muutamia sikareja", sanoi poika kiireesti, kun he

kääntyivät eräässä kulmassa, "osta piletti ja mitä tarvitset, minä

tulen perästä."

Hän juoksi sikarimyymälään, ja samassa kulki kolme herraa äidin sivu

jalkakadulla, puhellen ja nauraen aivan ääneen. Ne nähtävästi myös

olivat asemalle menossa.

Kun eukko oli saanut paikkansa kolmannen luokan vaunussa korien ja

myttyjen väliin, tuli poika juosten häntä etsimään. Hän löysikin, sillä

äiti istui oven luona ja tähysteli häntä. He puristivat toistensa

kättä, konduktöri tuli ja merkitsi piletit, ja sitte ovi paiskattiin

kiinni. Vielä saattoi äiti nähdä poikansa, hän seisoi juuri erään

lyhdyn kohdalla, kädet päällystakin taskuissa, ja hieno kävelykeppi

pisti esiin suoraan pitkin käsivartta. Hän puistalti itseään; ilma oli

kylmä ja hän toivoi, että juna lähtisi.

Ja heti se lähtikin liikkeelle.

Juna ratisi ja tärisi, kynttilöiden liekit lipisivät puolihämärässä

vaunussa. Eukko pani kätensä ristiin muhvin sisässä ja ajatteli armasta

poikaansa. Nyt hänellä oli sydämmensalaisuus, nyt hän ajatteli omaa

kotia ja nyt hän varmaankin tulisi tutkintonsa suorittamaan. Ja sitte

hän rukoili Jumalalta hänelle onnea, muisti myös rukouksessaan hänen

valittuansa, tuota tuntematonta Hilmaa -- tuon vastaleivotun

ylioppilaan pikku kuusitoistavuotiasta mielitiettyä.

Mutta myöhemmin iltasella seisoi kaksi ylioppilasta

rautatienhotellin käytävässä päällystakkeja päällensä panemassa, pois

lähtemäisillään. Viereisestä huoneesta kuului lasien kilinää ja kovia

naurunpurskahduksia. Toinen nuorista miehistä rupesi kuuntelemaan. Hän

tunsi yhden noista äänistä; se oli erään ylioppilaspiireissä hyvin

tunnetun "virujan" ja huvitusministerin.

"Mikä niillä siellä on?" sanoi hän toverilleen, "kuuluu, että Pelle

Ström on elementissään."

"Cedergrenhän se pitää illallisen tänään", vastasi toinen ja sytytti

sikarinsa.

1885.

Kolho.

Jos milloin sattuu näkemään oikein hullunkurisen, oikein omituisen

vanhan herran, jota muistellessa sitte aina suu hymyyn vetäytyy, niin

saa olla jokseenkin varma siitä, että se on joku vanhapoika. Tällainen

vanhapoika on myös lehtori Darell. Ja jos kerran on hänet nähnyt, ei

häntä hevillä unhota.

Aivan maksun edestä kannattaisi häntä katsella, kun hän tallustelee

Isoakatua alaspäin leveillä nelikulmaisilla jaloillaan, joka askeleella

jalkapohjaansa näyttäen. Aina on sama vauhti hänen kulussaan, aina

keppi oikeassa kädessään ja vasen käsi selän päällä juuri vyötäyksen

kohdalla, peukalo piilossa toisten sormien alla. Tuo käsi on näöltään

kuin kurikka. Kun sen näkee kaukana kadun alapäässä hiljakseen

eteenpäin keinuvan omistajansa selkälaudalla, ei tarvitse koskaan

pelätä erehtyvänsä henkilön suhteen, ja huoletta saa ruveta huutamaan

"herra lehtori, herra lehtori".

Jos niin huudetaan, niin hän seisattuu, tekee koko käännöksen isolla

ruumiillaan ja katsoo, kuka häntä huusi. Joko hän kuvittelee

mielessään, ett'ei hänellä ole niveltä kaulassa, taikka hänellä ei

todellakaan ole, sillä hän kääntää aina koko ruumiinsa, kun hän tahtoo

jotain katsoa. Että huuto "herra lehtori" voisi tarkoittaa jotain

toista henkilöä, se ei hänelle koskaan päähän pälkähdä. Hän on

kaupungin omaisuutta yhtä paljon kuin raatihuone, suuri kävelypaikka ja

harmaiden munkkien mäki. Tervehtiä hän saa alinomaa, ja siitä hän

suoriutuu kohottamalla keppinsä nupin hattunsa laitaan. Nähdä sen

enempää vaivaa tervehdyksen tähden, se ei hänelle olisi soveliasta,

sillä hän on kolho. Ja siitä hän on ylpeä.

Ukko on pulskan näköinen, luultavasti kymmenen prosenttia paremman

näköinen kuin nuorena ollessaan, mutta kauniista hän on kaukana. Nuoret

tytöt nimittävät häntä keskenään "babiaaniksi", ennenkun ovat tulleet

tuttavaksi hänen kanssaan; sitten he sanovat aina "Hampus sedäksi".

Joskus epäillään hänellä kosintatuumia olevan, mutta luultavasti

silloin erehdytään. Sattuupa, että joku rohkeimmista tytöistä kysäsee

häneltä, miksi hän ei ole mennyt naimisiin. Silloin hän tyttöä korvasta

nipistää -- ei suinkaan hellästi -- ja sanoo julman näköisenä: "ei ne

asiat ole tällaista vanhaa kolhoa varten, ymmärrätkö -- tyttölepakko".

Jos sanotaan jotain, mikä ei häntä miellytä tahi mikä hänestä on tyhmää

ja typerää, silloin hänellä on aivan oma tapansa, jolla hän

paheksumisensa tahi halveksimisensa ilmaisee. "Höh!" hän vaan sanoo. Se

on jotain naurun, rykäisemisen ja värveitten sekaista. Hänen koko

ruumiinsa silloin nytkähtää, ikäänkuin jotain salaista rihmaa

vetäistäisi; suu irvistää pilkallisesti ja toinen olkapää kohoaa

pystyyn. Sitte ukko taas on aivan entisen näköinen.

Hänen kasvonsa ovat pitkähköt. Nenästä ylähuuleen on hirmuinen matka.

Näyttää siltä, kuin suu olisi saanut paikkansa aivan leuvan alapäässä.

Ja hiukset on vedetty esiin korvallisille kahdeksi sileäksi kammatuksi

koukuksi; ne ovat vaaleat, eivätkä vielä ole harmaantuneet.

Silinterihattu on aina niskassa. Ei kukaan ihminen ole koskaan nähnyt

sen kohdallaan olevan.

Lehtori on niin säntillinen ja säännöllinen tavoissaan, että hän on

sananlaskuksi tullut. Kello yhdeksän hän lähtee aamukävelylleen; aina

samaa tietä, ulos Itäisen tullin sivu ja sitte takaisin. Kello viisi

hän menee sisarensa luo, joka on leski ja laajalti kuulu hyvästä

kahvistaan. Hän viipyy siellä aina tunnin, ei enempää eikä vähempää.

Illoin on hän useimmiten kutsuttu jonnekin viiraansa pelaamaan. Hän on

mainio viiranpelaaja.

Isollakadulla on eräässä vanhassa talossa pieni hauska myymälä, jossa

yhä on huoneen täydeltä ihmisiä. Siellä vasta puhelua ja hälinää on,

sillä kaikki ovat vanhoja tuttuja: ostajat ja kauppias, puotipalvelijat

ja nuoret tytöt, jotka tulevat ostamaan sieltä virkkuuneulan ja

rupattelemaan hetkisen talon tyttärien kanssa. Se on kodikas puoti,

joka näkyy kaikkia ihmisiä puoleensa vetävän.

Siellä on aina tapana kello viiden aikaan katsoa kadulle ja sanoa: "nyt

lehtori meni". Se merkitsee: nyt on kahvinjuontiaika. Ja toinen

toisensa perästä hiipivät myöjät puodista saadakseen kahvia pieneltä

ämmätylleröltä, joka pöydän ääressä sitä tarjoilee. Jos puodissa sattuu

kiire olemaan niin että mummo odotella saa, niin saattaa tapahtua, että

hän itse pilkistää puodin ovelta ja sanoo varovasti ryäisten: "kuulkaa

-- eikö kenkään teistä ole nähnyt lehtorin sivu astuvan?"

Koko kaupunki on ruvennut käyttämään tuota sukkeluutta ja sanomaan "nyt

lehtori meni" silloin, kuin tarkoittavat, että "nyt on kahvi pöydässä".

Lehtorilla on paljon omaisuutta, ja kauan siitä jo on, kuin hän

koulussa virkaansa toimitti. Pojat häntä nimittävät milloin oinaaksi,

milloin gorillaksi, milloin möröksi.

Nyt hän elää koroistaan ja panee rahoja säästöön joka vuosi. "Ei kukaan

tarvitse niitä odotella", hän sanoo, "koulu tulee ne saamaan kaikki".

Hänen kirjastonsa on kerrassaan oivallinen: kirjakauppiaalla ei ole

koko kaupungissa sellaista ostajaa kuin hän. Nuoruutensa aikoina on hän

runoja kirjoitellut ja onpa kerran saanut kehoitusta Ruotsin

akademialtakin; mutta siitä hän ei koskaan puhu. Hän lukee kaikki,

mitä vaan tulee uutta painosta, ja säälimättä hän arvostelee.

Kirjallisuudesta puhuminen on hauskinta, mitä hän tietää, kun vaan ei

ole viiranpeluuaika. Koko kaupunki pitää häntä orakelina. Silloin

tällöin hän istuutuu kirjoittamaan jonkun arvostelun kaupungin enimmän

arvossa pidettyyn sanomalehteen. -- Kaupungissa on kolme sanomalehteä.

Tämän saattaa mainita, niinkuin ennen maailmassa annettiin tieto

väkiluvusta.

Kun lehtori istuutuu kirjoittamaan, siirrältää hän ensin ylös _toisen_

takinhihansa ja sitte toisen; sitte ojentaa hän käsivarsiaan,

koukistetuin kyynäspäin, ikäänkuin tunnustellakseen, olisiko

mahdollista, että takki repeäisi selkäpuolelta, sillä siinä

tapauksessahan olisi sama, repesipä se ennemmin tahi myöhemmin. Kun

lehtori huomaa, että hän saa tuon asian suhteen huoletta olla, kastaa

hän kynän ja alkaa kirjoittaa -- ilman silmälasia. Niitä hän ei koskaan

käytä, "_ei koskaan_", sanoo hän painolla. Siinä väitöksessään hän

pysyy. "Sisareni on seitsentä vuotta nuorempi minua ja on pitänyt

silmälasia kymmenen vuotta." Aina hän sanoo nämä samat sanat,

vuosinumeron vaan joka uutenavuotena muuttaa.

Lehtori istuu suorana kirjoittaessaan, -- hyvin suorana ja nokka

pystyssä, ikäänkuin paperi häntä inhottaisi. Katse kulkee suoraan nenää

pitkin ja kohtaa musertavan halveksivasti tuota onnetonta paperia,

samalla kuin lehtorin suuri käsi kiireesti sitä täyttää terävillä

kirjaimilla, jotka tekevät rivit tulitikuilla piirrettyjen risuaitojen

näköisiksi.

Nämä arvostelut pitää lehtori velvollisuutenaan. Jospa nuo nuoret

kirjailijat vaan ottaisivat opikseen viisaan sanan, niin saisivathan

nähdä! Mutta jos eivät tahdo, niin eihän siihen mitä voi. Ovathan

ainakin saaneet kuulla.

Hän vetää leukansa sisäänpäin ja työntää huulensa pitkälle. Ken hänet

näkee, sen täytyy luulla, että hän katsoo omaa suutansa eikä paperia.

"Sisareni" ei saa koskaan lukea hänen teoksiaan käsikirjoituksina. Se

olisi liian suuri kunnia; olisihan se melkein kuin neuvon kysymystä.

Mutta jokaisen sanomalehdennumeron, jossa on jotain hänen kädestään

lähtenyttä, ottaa hän taskuunsa, kun hän sisarensa luo menee. --

Sisarella itsellään on tuo sanomalehti, mutta se ei haittaa; ja hän

lukee sen aina aamukahvia juodessaan, mutta sekään ei haittaa. -- "Luen

sinulle tämän", hän sanoo ja vetää sanomalehden taskustaan, "ethän sinä

voi itse silmälasitta lukea", ja sitte hän lukee. Sanomalehden hän

pitää etäällä itsestään, niin etäällä kuin vaan saattaa. Hän lukee

kovalla äänellä. vakavana ja erehtymättä ainoassakaan sanassa. Kuuluisi

se vaikka kirkossa, kun hän lukee.

"Sisareni" häntä ihailee aivan hirveästi. Hän luulee, että hän olisi

voinut olla yhtenä "niistä kahdeksastatoista", _jos hän vaan olisi

tahtonut_. Mutta sitä hän ei koskaan uskalla veljen kuullen sanoa.

Veli myös ihailee häntä. "Hän on viisain ja parhain nainen koko

maailmassa", selittää hän -- kun sisar ei ole sitä kuulemassa.

Sisarelle itselleen hän sanoo: "höh! -- sinä olet niin tyhmä,

Kristina".

Kristina on raatimiehen leski, lapseton ja hyvin varakas. Hän tahtoisi

mielellään testamentata omaisuutensa johonkin, kuten "Hampus veli",

mutta hän ei tiedä oikein mihinkä, ja Hampus veli ei tahdo kuulla

puhuttavan koko asiasta.

"Seitsemän vuotta nuorempi kuin minä! -- sinä olet niin tyhmä,

Kristina."

* * * * *

Joulu oli aivan lähellä. Päivät olivat lyhyet, ja kun ilma oli

pilvinen, saattoi hämärä tulla jo kolmen seudussa...

Kristina rouvan isossa arkihuoneessa oli kahvi pöydällä -- pyylevä

pullo, joka oli huolellisesti kopsaansa peitetty pienellä virkatulla,

koruompeluksilla ja punaisilla tupsuilla koristetulla peitteellä.

Pieni kahvipöytä näytti niin kodikkaalta valkeine liinoineen,

hopea-astioineen ja vastaleivottuine, kiiltävine vaaleanruskeine

kakkuineen. Lamppu oli jo sytytetty, ja Kristina rouva istui isossa

nojatuolissaan, jalat jakkaralla, sukankudin kädessään ja pienoinen

koira polvillaan. Siitä koirasta oli suurta harmia lehtorille. Ei hän

milloinkaan sitä muuksi nimittänyt kuin "sen vietäväksi elukaksi" tahi

"rakiksi" -- mikä tietysti ei voinut muuta kuin loukata mainitun rakin

emäntää. Mutta koiralla itsellään oli niin vähän hienotuntoisuutta,

että se tuosta kaikesta huolimatta varsin mielellään oleskeli lehtorin

jaloissa kahvinjuontiaikana, koska tuolla ankaralla herralla oli tapana

salaa pistää sokeripaloja hänelle. Ennenkuin eteisen ovikello

helähtikään, istui rakki jo korvat pystyssä, sillä se tunsi askeleet,

jotka kuuluivat rappusista. Mutta kello oli tuskin sivu puoli viidestä,

siksi makasi pikku Pyre aivan levollisena.

Nuori tyttö seisoi kahvipöydän ääressä, jolle nyt oli pantu kolme

kuppia kahden asemesta.

"Kyllä, täti, sitä ei voi auttaa", sanoi hän innokkaasti, "teidän

täytyy antaa minun tehdä se."

"Ei, lapseni, se ei käy laatuun."

"Käypi, jos vaan ette estä minua."

"Mutta voithan ymmärtää, että..."

"Ei, minä tahdon kuulla sen itse."

"Sinä olet pieni itsepäinen kummitus."

"Sen minä tiedän."

"Mutta kuinka minä voin?"

"Kunhan vaan unhotatte, että minä olen täällä."

"Mutta Hampus veli suuttuu, kun hän saa sen tietää."

"Emme toki ole niin tyhmiä, että menisimme siitä puhumaan." Hän näytti

niin houkuttelevalta kuin pikku noita.

"Mutta minusta se ei ole oikein."

"Oikein? Miten tuo pikku täti sanoo! Lieneehän toki oikein ottaa selko

totuudesta."

"Eikä myöskään ole hyvä tietää, mitä Hampus veljelle johtuu mieleen

sanoa. Hän kenties saattaa sinut pahoille mielin."

"Niin, siinäpä se on! Olittepa, täti, kuitenkin aikonut peittelemällä

hänen sanansa mulle kertoa. Ettekä ole niin aivan varma siitä, että hän

minulle samat sanat vasten naamaa sanoisi. Siitähän näkyy, että olen

aivan oikeassa. Voi -- rakas, kiltti, kulta täti!"

"Mutta..."

"Kas niin. Nyt se on päätetty." Hän otti kerkeästi yhden

kahvikuppipareista, ja vei sen lähimmäiseen huoneesen, jossa oli pimeä.

"Aivan onnettomaksi tulen Hampuksen tähden", vaikeroi rouva.

"Vielä mitä! Hän ei saa koskaan tästä mitään tietää."

"Mutta minä joudun niin hämilleni, ett'en voi puhua."

"Kyllä, alottakaa vaan, niin kyllä se menee", kehoitti kiusanhenki ja

pisti päänsä ovesta nähdäkseen, miten paljon kello oli. Tytöllä oli

hienohipiäiset kasvot, terävä nenä, pieni suu, naurunhaluiset silmät ja

lyhyeksi leikattu kastanjanruskea tukka.

"Pysykäähän nyt lujana, täti", kuului viimeinen varoitus, ja tyttö veti

hiljaa oven kiinni jälkeensä.

Vanha rouva huokasi ja Pyre alkoi heristää korviansa.

Kristina rouva oli hämmästyttävässä määrin veljensä näköinen. Mutta jos

veli oli kolho, niin oli sisar itse sirous. Hänen myssynsä näytti

siltä, kuin se olisi vasta ompelijalta tuotu, hänen kätensä olivat

pienet ja sormuksilla koristetut, liikkeensä sirosti tasaiset,

puhetapansa hiljainen, pehmeä ja hieman teeskennelty.

Juuri kuin helähdys kuului eteisestä, hyppäsi Pyre lattialle, ja

Kristina rouva meni avaamaan ovea vieraalleen.

Pyre juoksenteli kahvipöydän ja oven välillä, nuuskien ilmaa ja korvat

pystyssä. Hänestä oli joutavaa mennä eteiseen, kun hän kuitenkin tiesi,

ken siellä oli. Sisään saattoi kuulla, kuinka lehtori pyyhki jalkojaan

mattoon ja hieroi käsiään. Sitten ovi aukeni ja veli ja sisar astuivat

sisään.

Aluksi tuli tavalliset puheet ilmasta ja tuulesta. Pyre juoksenteli

vieraan jalkojen ympärillä ja katsoi häneen ystävällisin katsein,

samoin kuin me muut kuolevaiset saatamme katsella tuttavaa vanhaa

tornia, jonka jälleen näkeminen meitä ilahuttaa.

Istuuduttiin ja juotiin kahvi. Keskusteltiin minkä mistäkin joutavista

asioista, jotka Kristina rouva aina puheeksi otti.

"Hampus, minulla on jotain, jota tahtoisin kysyä sinulta", sanoi hän

vihdoin, kun he olivat nousseet kahvipöydästä ja asettuneet

tavallisille paikoilleen.

"Mitä se olisi?"

"Niin, se on eräästä nuoresta tytöstä."

"Mikäs sillä on?"

"Hänellä on sellainen taipumus tulla kirjailijaksi."

"Kirjailijaksi! Tähän päivään saakka olemme tässä kaupungissa toki

naiskirjailijoista säästyneet."

"Hän ei olekaan kaupungista, hän vaan talveksi tänne jää. Se on Sonja

Högberg, sinä tunnet kyllä hänen isänsä, kapteenin."

"Anna hänen matkustaa kotiinsa takaisin, mitä pikemmin sen parempi."

"Kas niin, älähän nyt ole tuommoinen. Hänellä tosiaankin on taipumusta,

sen sanovat kaikki ihmiset. Mutta nyt on hän vielä liian nuori; hänellä

ei ole aineita."

"Taipumusta kirjailemiseen, vaan ei aineita. Miten hiton tavalla sitte

hänen taipumuksensa näyttäytyy. Sinä tarkoitat, että hän osaa

kirjoittaa ruotsia. Mutta siitä, sen sanon sulle, siitä hänen on koulua

kiittäminen. Siinä on koko asia. Te vanhemmat, jotka olitte ylpeät, jos

kykenitte kyhäämään kirjeen sulhasellenne, te pidätte sitä kauheana

ihmetyönä, kun tuollainen tytöntolvana voi lasketella paperille sivun

toisensa perästä. Mutta, näetkös, ei siihen muu ole syynä kuin

ainekirjoitus. Sen verran taipumusta kirjailemiseen on jok'ikisellä

koulupojalla ollut aina maailman luomisesta asti, ymmärrätkö. Mutta

_ne_ voivat sen kestää, vaan sitä eivät voi naiset. Siinä on koko

erotus. Heti kun naiset vaan saavat rahtusenkaan tietää, pitää niiden

saada se näkyisälle, muuten niiltä henki lähtee... Taipumusta, mutta ei

aineita? Enpä, hitto vieköön, ole moista ennen kuullut. Missä sitte

taipumus ilmaantuu, joll'ei juuri siinä, että on aineita?"

Lehtori oli hypännyt seisaalleen. Viimeisiä sanoja sanoessaan hän

niiasi ja ojensi kätensä, polvet koukussa. Sitte hän teki koko

käännöksen ja alkoi kävellä edestakaisin.

"Saattaahan olla kuvailukykyä", muistutti sisar.

"Höh! -- kun ei ole mitä kuvailla."

Kristina sisko ei ollut huomaavinaankaan tuota tokaisua.

"Tässä olisi pari pätkää, jotka hän on kirjoittanut ja joiden

lukemiseen sinulta ei mene pitkää aikaa", hän siirsi pöydän yli häntä

kohden muutamia paperilehtiä, "lue nämä ja sano sitte, mitä arvelet;

hän panee niin paljon arvoa sinun arvosteluusi."

"Arvoa? Vai niin, tietysti! Mutta vaikka Jumala itse astuisi alas ja

pyytäisi hänen tekemään hyvin ja jättämään moiset hommat, niin

kirjoittaisi hän sittenkin. Panee arvoa? Höh!"

"Hampus kulta, älä nyt noin kiivastu. Hänhän vaan tahtoo kuulla sinun

neuvoasi."

"Se on: että hän tulee järkeensä ja hoitaa jotain -- käsillään,

ymmärräthän." Hän pani pöydälle kaksi tavattoman suurta kämmentä,

ikäänkuin selvemmäksi tehdäkseen, mitä hän tarkotti. Hän oli istuutunut

kahdenreisin tuolille sisartaan vastapäätä ja täysin valmiina

taisteluun kaiken maailman sinisukkia vastaan, jos niin tarvittaisiin.

"Mutta Hampus!" Se kuului lempeästi nuhtelevalta ja tarkoitti herättää

hänessä hänen parempaa luontoansa. Mutta se ei ollut enää mahdollista;

hän oli kerrassaan raivotuulelle tullut.

"Enkö minä itsekin seiso sorvauspöytäni ääressä jok'ikinen päivä! Ja

enkö ole tehnyt tuoleja ja jakkaroita, ja voilusikoita ja

lihakurikoita, ja kerinpuita ja keräkuppeja, ja puuhuhmareita ja

kipsiteosten jalanteita kaikille kaupungin naisille?"

Hänen naamansa punotti aivan hiusmartoon saakka ja hän huusi, niin että

olisi voinut unikeotkin herättää.

"Mutta ethän vaatine, että hänenlaisensa hieno tyttö rupeaisi

nikkariksi tai sorvariksi?" Tämä sanottiin lempeällä äänellä, mutta

niin pidättävin katsein, että niiden olisi pitänyt leijonaakin hillitä.

Mutta tässä meni kaikki turhaan.

"Vai niin! hän on liian hieno kajotakseen mihinkään, luulen ma. Muutoin

on maailmassa sellaistakin, jota nimitetään sukkien parsimiseksi ja

hutun keittämiseksi, ja jota pidetään hyvin soveliaana naistyönä. Miksi

hän ei koeta hyödyksi olla?"

"Voi, tiedätkö, hän niin mielellään tahtoisi työtä, mutta hänen

vanhempansa..." Kristina rouva siirrälti salaa paperiarkit vieläkin

likemmä tuota julmistunutta tiikeriä. Tämä ei niihin katsahtanutkaan.

"Meidän kirjallisuutemmeko on velvollinen siitä kärsimään, että hänen

vanhempansa ovat sikoja ja hän itse hanhi?"

Lehtori asettui seisomaan hajalle säärin sisarensa eteen ja vetosi

hänen oikeudentuntoonsa.

"Niin, hänen hermostonsa on -- kuinka sanoisinkaan? -- niin, hiukan

ärtynyt. Hän luulee itse, että ajatustyö olisi hyödyllistä."

"Vai niin, onko hän heikkohermoinenkin? Sitä vaan puuttui! Ja kaiken

tuon siunatun heikkohermoisuutensa hän sitte aikoo purkaa

kirjallisuuteemme? Mutta se on -- kaikella kunnioituksella sanoen --

valhe, jos vaan haukkumiset häneen pystyvät. Annahan vaan saan hänet

käsiini, niin kyllä minä hänelle totuuden sanon, sanon sen sillä

lailla, ett'eivät hänen herttaiset pikku hermonsa koskaan ole moista

kuulleet. Heikkohermoinen? Seitsentoistavuotias tyttö. Hyi saakeli!"

Hän meni ja sylkäs; sylkiastiaan.

"Mutta, Hampus, minä oikein häpeän sinun tähtesi." -- Se oli tosiaankin

totta, tällä kertaa, mutta hän oli kuullut sen niin monesti muulloin,

jolloin se ei ollut niin puustavin mukaan tarkoitettu.

"Niin, vähemmästäkin voi hulluksi tulla", jatkoi hän; "siinä on yksi

hermoineen, ja siinä on toinen, ja kaikki paneutuvat ne sitte ulvomaan

ihmisten korvat lumeesen. Siten ne sanovat maailman asemilleen

vääntävänsä. _Minä_ tahtoisin heidät _asemilleen_ vääntää, ja sillä

tavalla, että kyllä muistaisivat."

"Mitä tähän tyttöön tulee, niin hän juuri tahtoisi saada opetusta

sinulta, ja sinä mainioine opetustapoinesi..."

"Opetusta?" huudahti Hampus ja syöksähti ylös, ikäänkuin hän olisi

käärmeenpesään polaissut.

"Niin, ruotsinkielessä", kuului varsin tyyni vastaus.

"Ei, _siihen_ kauppaan tässä ei ruveta! Juoskoon ja koivetkoon niin

kauas, kuin tietä..."

Lehtori vaikeni äkisti. Sisemmän huoneen ovesta tuli masentunut olento,

nyyhkien ja nenäliina silmillä. Lehtori hämmästyi ja oli hiljaa kuin

hiiri. Olento seisoi ja nojautui ovea vasten; hienona, haprakkana ja

kauniina kuin oikea posliini.

"Se on kaikki aivan oikein, minkä lehtori sanoi -- minä tunnen sen niin

selvästi. -- Vo-o-o-i! -- Minusta itsestänikin on niin hirveätä, kun

minun pitää olla sellainen hyödytön olento... Tahtoisin niin mielelläni

tehdä työtä, mutta en tiedä minne kääntyä. -- Tahtoisin niin mielelläni

tehdä jotain hyötyä maailmassa, -- vo-o-o-i -- kun puhun siitä isälle

ja äidille, sanovat he, että ne ovat vaan tyhjiä houreita ja että minä

vaan olen olevinani. Mutta tuntuu niin kauhealta, kun näkee kaikilla

muilla ihmisillä olevan tekemistä kylläkseen, ja kun itsellään ei ole

vähintäkään, minkä vuoksi eläisi. -- Minne vaan joutunenkin, kaikkialla

olen liikaa... Miksikä sitte tällainen onneton olento on syntynytkään

maailmaan?"

Tyttö heittäysi tuolille oven viereen, peitti kasvonsa käsiinsä ja

nyyhkytti, niin että luuli hänen siihen katkeavan. Hän oli puhunut

pehmeällä ja murtuneella äänellä, joka olisi saanut kivisydämmenkin

heltymään.

"Sinä olet aina niin kova." Vanha rouva loi hyvin moittivan katseen

veljeensä ja meni noutamaan lasillista vettä.

Lehtorista tuntui, kuin olisi hän ollut pahin pahantekijä; mutta

sellainen, jonka katumus on aivan murtanut. Hän ei ollut milloinkaan

voinut katsella kyyneleitä. Tuntui, kuin joka pisara olisi pudonnut

hänen omalletunnolleen, polttaen kuin sula vaha.

Hän ei mitään virkkanut, käveli vaan edestakaisin lattialla.

Rouva viipyi kauan, tyttö yhä vaan istui kumarruksissaan tuolillaan ja

nyyhkytti sydäntä vihlovasti. Vihdoin lehtori otti muutamia pitkiä

päättäväisiä askeleita lattian poikki ja seisattui tytön eteen. Hän

rykäsi pari kertaa, mutta tyttö ei katsahtanut ylös.

"Minä -- hm -- minä" --

Enempää ei tuntunut tulevan. Pahoin kohdellulla lapsella vavahteli koko

ruumis nyyhkytyksiä pidättäessä, ikäänkuin tuo kovasydämminen hirviö

olisi tahtonut lyödä häntä.

"En juuri niin pahoin tarkoittanut, kuin sanoin -- hm" -- sai hän

vihdoin kiireesti sanotuksi. Ja heti hän taas rupesi kävelemään,

odottamatta, minkä vaikutuksen hänen sanansa voisivat tehdä, ja

ikäänkuin peloissaan siitä, mitä oli sanonut.

Mutta mitään vaikutusta ei ollut huomattavissa. Kristina rouva tuli

sisään vesilasineen, kohotti tyttöä kummarruksista ja antoi hänen

juoda. Veljeensä hän heitti musertavan halveksivan katseen.

Lehtori koetti olla tuiman näköinen ja käveli edestakaisin kovin

askelin. Ei hän niitä ollut, jotka ensi hädässä antautuvat!

"Olenhan aina sanonut, että sinun onneton kiivautesi ikävyyksiä

tuottaisi. Katso nyt, mitä olet aikaan saanut."

"Mistä hiidestä minä tiesin, että..."

"Lopeta nyt jo kiroukset ja karkeat puheesi", sanoi Kristina rouva

erinomaisen arvokkaasti. Hän seisoi ja silitteli nuoren tytön hiuksia

niin suojelevaisen näköisenä, kuin olisi hän ajatellut: minun ruumiini

yli on sen astuttava, joka mielii sinua vahingoittaa.

Lehtori näytti julmistuneelta.

Ja näin julman näköisenä hän seisattui molempain naisten eteen. Tyttö

ei uskaltanut silmiään nostaa tuota suurta raudankovaa miestä kohti.

Mies katsoi hänen kyyneleisiä kasvojaan ja rypisti kulmakarvojaan,

pullisti huulensa ja väänteli naamaansa milloin minkin näköiseksi.

"Minä olen vanha kolho", sanoi hän.

"E-e-ei, sitä te ette suinkaan ole", kuului nyyhkytysten välistä

samalla kun asianomainen pyyhki kasvojansa hyvin huolellisesti,

"aivanhan se oli oma syyni. Minä pidän niin paljon to-o-o-hotuudesta."

Näytti jo tulevaa uusi rankkasade, sillä tyttö nosti taas nenäliinan

silmilleen, mutia lehtori pidätti häntä tavattoman ystävällisen

näköisenä; hän taputti tyttöä olalle, ja kasvonsa kirkastuivat äkkiä.

"Odottakaa, odottakaahan, -- aivan varmaan minä keinon keksin", sanoi

hän ja pani suuren etusormensa suurelle nenälleen.

Sonja katsoi häneen iloisesti odottaen, ja kyyneleet lakkasivat aivan

itsestään. Jos lehtori vaan keinon keksisi, niin kyllä hän silloin

suoriutuisi kertoelmineen! Lehtori katsoi häneen ikäänkuin nauttiakseen

hänen ilostaan, kun tuo suuri keksintö tulisi ilmoitetuksi.

"Olen ajatellut ... olen ajatellut, että", sanoi hän hiljaa ja

salamielisesti, ikäänkuin olisi ollut puhe jostain salaliitosta, "minun

puunsahaajallani on viisi lasta ja akka -- niin köyhiä, että tuskin

kuulevat -- ja ne ne vasta vaatteenkuluttajia ovat, ne lapset;

ruvetkaapas neulomaan sukkia niille. Ja ommelkaa niille myös, kyllä ne

jaksavat vaatetta kuluttaa."

1886.

Toivomus.

Sisemmässä huoneessa istui kamreeri selkä kenossa nahkalla

päällystetyssä ruuvituolissaan ja silmäili Berlingsken aamunumeroa;

ulommassa istua kökötti konttoristi kolmijalallaan sääret allaan ja

kyynäspäät pöydällä. Selkä kyyryssä, melkein menehtymäisillään ikävään,

hän siinä istui ja pureskeli alakuloisesti kynsiään.

Ei ollut mitään tehtävää tänään muuta kuin pysyä paikallaan ja odottaa.

Sisemmästä huoneesta kuului seinäkellon tikitys sekä silloin tällöin

sanomalehden rapina, kun sitä käännettiin; muuta ei mitään.

Mutta nyt kuului koputus. Konttoristi ojensi selkänsä, kastoi nopeasti

kynän ja katsoi oveen päin. joka aukeni hiljaa ja sieltä pisti pää

esiin.

"Anteeksi", sanoi välttelijäs ääni kummallisella murteella, johon

kätkeytyi muistoja kaikista kolmesta skandinaavilaisesta kielestä ja

parista muusta lisäksi.

"Käykää sisään."

Vieras oli avannut oven niin varovasti, kuin olisi huone ollut täynnä

pikku porsaita, jotka joka hetki olisivat valmiit ulos livahtamaan --

ja konttoristin kehoittaessa hyppäsi tulokas sisään niin ketterästi,

kuin olisi hän karttanut potkua ulkoa päin. Hän sulki oven jälkeensä

niin kiiruusti, ett'ei pieninkään hiiri olisi voinut päästä läpi.

Sitten seisoi hän hetken paikallaan, katseli ympärilleen ja hipasi

kädellään päälakeaan, joka oli jokseenkin kalju.

Toisessa kädessään hänellä oli pehmeä huopahattu. Hän oli puettu

vanhaan ympyriäiseksi leikattuun viittaan, joka italialaiseen tai

espanjalaiseen tapaan oli heitetty vartalon ympäri ja yli olkapään.

Hänen ikänsä suhteen ei ulkomuodosta voinut mitään päättää tahi ainakin

sai arvaella sekä sinne että tänne, sillä noissa kasvoissa oli jotain,

joka ei koskaan ollut nuorta eikä koskaan voinut vanheta, jotain

vilkasta, valpasta, uteliasta ja viatonta kuni lapsen kasvoissa. Otsa

oli leveä ja korkea, tasainen ja kiiltävä, kuin olisi sitä rasvalla

hierottu. Pieni hiustukku kasvoi päälaella, keskellä kiiltävää

paljautta. Muutamia harvoja partakarvoja oli leukaa peittämässä ja

ujoudesta vinoksi venynyt hymyily paljasti rivin tasaisia

vahankeltaisia hampaita.

"Sallitaanko?" sanoi hän kummallisella sekamurteellaan ja sivautti

hattuaan toiseen huoneesen päin.

"Tehkää hyvin", vastasi konttoristi kastaen kynänsä vielä kerran ja

kiinnitti vakavana katseensa tyhjään paperiarkkiin, joka oli hänen

edessään. -- Hän oli nuori mies, pystytukkainen ja muljosilmäinen,

hiukset olivat vaaleanharmaat väriltään ja silmät muistuttivat

linnunsilmiä, suu oli sinertävä ja näytti valmiilta salaa irvistelemään

kaikelle, mikä oli ulkopuolella noiden pienten numeroarvojen

jokapäiväistä näköpiiriä. Hän istua kyyrötti pulpetin takana ja myhäili

sillä aikaa, kun tuo kummallinen olento kulki huoneen läpi, ja hän

heitti kieron silmäyksen ovesta voidakseen nähdä, kuinka esimies

ottaisi vastaan tuommoista.

"Hyvää päivää, Keippel", sanoi kamreeri, ja ojensi kapean, luisen

kätensä sisääntulijaa kohden. Esimiehen kasvoja ei nuori konttoristi

voinut nähdä, mutta ääni kuului ystävälliseltä.

Muukalaisen kiiltävä naama kirkastui ja siinä kuvastui jotain koiran

kysyväisestä älykkäisyydestä, kun hän katseli ystäväänsä, tilimiestä.

"Häiritsenkö sinua?" sanoi hän, luiskahtaen "sinä" sanan yli niin

keveästi kuin mahdollista, jonkinmoisella kunnioittavalla

varovaisuudella.

"Et vähintäkään. Käy istumaan tuonne sohvaan." Isäntä osoitti kädellään

vanhaa nahkalla päällystettyä huonekalua vastakkaisella seinällä,

melkein hänen selkänsä takana. Ja vieras seurasi neuvoa, heitti

espanjalaisen viittansa sohvan käsinojalle, pani hattunsa päälle ja

istuutui itse kulmaan niiden viereen, hykertäen pieniä harmaanruskeita

käsiään niin sanomattoman tyytyväisen ja nauttivaisen näköisenä.

"Täällä on lämmin ja hyvä", sanoi hän.

"Niin. Mitenkä sinä elelet nykyään?" kysyi kamreeri vanhan tuttavan

tavalla.

"Kiitoksia. No -- niinkuin tavallisesti."

"Aina vaan asiat entisellään?"

"Nii-in -- -- -- ei suinkaan ne muuksi muutu."

"Et mahda saada mitään myydyksi -- kuten tavallisesti?"

"Ee-en, sellaista kuin minä maalaan, ei kukaan tahdo ostaa."

Kamreeri naurahti kuullessaan tuon huolettoman tunnustuksen.

"Näytätpä olevan iloinen ja tyytyväinen kuitenkin."

"Niin. Ei _minulla_ ole mitään huolehtimista."

"Eikö silloinkaan, kun hyyry on maksettava? Asutko vielä entisessä

paikassasi?"

"A-sun", kasvoista välähti leikillisyys -- "enhän minä siitä pääse."

"Miksi et?"

"Olenhan hänelle velkaa -- isännälle."

"Oletko hänelle velkaa?"

"Niin, katsos se oli sillä lailla, että minä olin velkaa hänelle

kuusikymmentä kruunua, tiedäthän, minä olin ollut sairas ja silloin oli

hän antanut rahoja puolestani, ja vähitellen oli niitä kertynyt

kuusikymmentä kruunua."

"Oliko niitä kertynyt niin paljon", sanoi pankkimies, kätkien

veitikkamaisen hyväluontoisen hymyn vaaleisiin viiksiinsä.

"Niin niitä oli", vastasi vieras, ollen niin huvitettu siitä, että sai

puhua jonkun kanssa omista asioistaan, ett'ei tullut epäilleeksikään,

että toinen saattoi ivalla kummastella tuon summan suuruutta. "Minä

olin tullut hänelle velkaa kuusikymmentä kruunua, mutta sitten

piirustelin minä muutamia pölkkyjä ja sain rahat kokoon; ja kun minä ne

sitte toin, sanoi hän: kiitos! Tässä on kolmekymmentä kruunua hyyryä

edelliseltä kuukaudelta ja kolmekymmentä kruunua edeltäkäsin tältä.

Sillä toisella velalla ei ole kiirettä."

"Maksatko sinä kolmekymmentä kruunua siitä hökkelistä?"

"Maksan."

"Sehän on kerrassaan liian kallista?"

"Niin se onkin."

"Mutta minkä ihmeen tähden sinä et muuta pois?"

"Enhän minä miten voi hänen luotaan muuttaa, kun aina olen maksanut

hyyryn edeltäkäsin", sanoi hän sellaisella äänellä, kuin olisi kamreeri

ottanut puheeksi hulluimman mahdottomuuden.

"Mutta jos sinä maksat kolmekymmentä kruunua sellaisesta huoneesta,

jollaisen voit muualta saada viidellätoista yhtä hyvin -- tuleehan se

sinulle liian kalliiksi ajan pitkään."

"Niin, mutta jos minä muutan, niin pitää hän minun tavarani."

"Mitä tavaroita sinulla on?"

"Näithän sinä, kun olit luonani", vastasi maalari, liikuttavan

hämillään hellyydestään, jota häpesi näyttää.

"Nuo vanhat romut! Joka paikkaanko sinä ne mukanasi kuletat?"

"Ne ovat oikein harvinaisia kaluja -- ja aivan alkuperäisiä. Se vanha

madonnankuva esim. -- muistatko sitä? Minä vakuutan, että se on

viidenneltätoista vuosisadalta."

"Niin, ei suinkaan voi kuljetella mukanaan kaikkia vanhoja madonnia

viidenneltätoista vuosisadalta. Niistähän on hirveä haitta..."

Puhelu keskeytyi tähän, sillä kaksi vanhaa invaliidia, joilla oli

sotilaan ryhti, ilmestyi konttorin ovelle.

Kamreeri katsoi kelloaan.

"Niin, nyt tänne tulee ihmisiä. Meillä on eläkkeenjakelu tänään."

"Ehkä minä menen?"

Viidenneltätoista vuosisadalta olevan madonnankuvan omistaja nousi

seisaalleen näyttääkseen, kuinka valmis hän oli pois lähtemään.

"Ei, jää vaan, jos sinua haluttaa."

Kyllä, kyllä häntä halutti, mutta hän pelkäsi, että hän näyttäisi

jollain lailla hullunkuriselta.

"Voinko istua tässä?" kysyi hän varmuuden vuoksi.

"Voit, aivan ujostelematta."

"Kiitos, kiitos."

Näiden sanojen aikana oli saapunut vielä pari vanhaa invaliidia; ja

konttorikoneisto pääsi liikkeeseen. Kamreeri laski ja maksoi,

konttoristi kirjoitti ja vanhat ruutiukot ottivat jokainen summansa,

kiittivät sotilasomaisella arvokkaisuudella ja menivät tiehensä

katsomatta oikealle tai vasemmalle. Vastatulleet istuivat tuoleilla

ympäri seiniä, jäykkinä ja liikahtamatta, tuijottaen suoraan eteensä ja

odottaen vuoroansa.

Ei kukaan uskaltanut mennä nahkasohvaan istumaan, jossa tuo kummallinen

vekkuli istui yksin ja nautti. Hänen silmänsä seurasivat ahnaalla

tarkkaavaisuudella noita enemmän tai vähemmän raajarikkoisia ukkoja ja

ajatuksissaan piirusti hän heidän kuvansa joka ikisen. Ne olivat niin

soveliaita kuvattaviksi. Ja mitä enemmän laastaroituja, vinoja ja

rujoja he olivat, sitä enemmän kiihtyi Keippelin ihastus.

Hän istui siinä koko ajan hiljaa kuin hiiri, ja nautti. Ja kun

senpäiväinen maksuaika oli loppunut ja kirjat olivat päätettävät, ei

hän voinut kauemmin hillitä ihastustaan. Hän nousi paikaltaan, tuli

pulpetin luo pienin, varovaisin askelin ja seisahtui, nojaten sen

toiseen kulmaan.

"Kuuleppas -- mikä joukko! Kaikkein oivallisimmat lajiansa. Saan

todellakin kiittää sinua paljon, niin, saanpa toden perästä."

"Oh, ei mitään kiittämistä", hymyili kamreeri suopeasti.

"Kyllä! On kauan siitä, kuin olen nähnyt jotain niin -- niin todellakin

sopivaa kuvattavaksi!"

"Vai niin,"

"Niin. Sellaiset ukot! Sellaiset ukot! Näitkö sen, jolla ei ollut

jalkoja ja jota toisten täytyi auttaa?"

"Näin."

"Niin. Ne vasta ovat ihmisiä! -- Mutta nyt kai minun pitää lähteä?"

"Täällä ei suljeta, ennenkuin kello 3, ja jos sinua huvittaa

pakinoiminen, niin..."

"Huvittaa kyllä. Olen tullut niin hyvälle tuulelle."

"Pelkästään noiden katselemisesta?"

"Niin. Harvoin tosiaan saa sellaista nykyään nähdä. Mutta sellaista

minä tahtoisin maalata."

"Niin, vanhoja ne ovat, mutta ei kukaan heistä ole viidenneltätoista

vuosisadalta", suottaili kamreeri.

"Häh!" -- Vieraalla oli vaikea saada selville, minkälaista muotoa hänen

oli pidettävä.

"Ja sinähän ihailet vaan vanhoja madonnia ja pyhimyksiä?"

"Niin -- hä -- se on tietty -- -- etupäässä..."

Hän meni takaisin ja istuutui paikalleen nahkasohvan toiseen nurkkaan,

jonka jälkeen hän jatkoi:

"Ikävää on, kun ei ole voinut syntyä oikealla ajalla."

"Milloinka oli oikea aika? Viidennellätoista vuosisadalla?"

"Niin. Kun oli oikeita, todellisia munkkeja, jotka voivat istua

rauhassa, ja maalailla luostareissaan."

Kamreeri illisteli veitikkamaisesti silmillään: "Ei suinkaan _sinulla_

olisi ollut halua tulla munkiksi?"

"Olisi, Jumala sen tietää, että minulla olisi ollut!" -- Hän sanoi sen

niin tuntehikkaasti ja niin vakuutettuna, että se tuntui kerrassaan

hullunkuriselta. "Minä kerran koetinkin -- tuolla alhaalla Italiassa."

"Munkiksiko ruveta?"

"Niin. Mutta ne eivät minusta huolineet."

"Eivätkö?"

"Eivät. Mutta minä kadun, ett'en kysynyt, saisinko ruveta sellaiseksi

-- -- miksi sitä nyt taas sanotaan -- -- maallikkoveljeksi, minä

luulen, ne sitä sanovat."

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Niin, sellaista, joka kynii kanoja ja lakaisee lattioita ja harjaa

saappaita ja pesee astioita."

"Sittenhän et koskaan saisi aikaa maalaamiseen."

"Ee-en, mutta sitte _olisi_ elatus!"

"Luuletko, että olisit siihen tyytyväinen?"

"Josko olisin! -- -- Ja sitte voisi kenties saada maalata heille jonkun

alttaritaulun silloin tällöin. -- Sen olen kerran tehnyt -- -- siitä

hyvästä, että elättivät minua ilmaiseksi jonkun ajan."

"Ilmaiseksi? No niin; ei se tainnut heille niin kauhean kalliiksi

tulla. Kuinka paljon sinä oikeastaan tarvitset elääksesi?"

"Niin, jos minulla vaan olisi kaksisataa kruunua vuodessa -- oikein

varmaa, noin vaan ilman mutkitta, ikäänkuin jonkinmoisena eläkkeenä,

ymmärräthän. Ajatteleppas, kuinka silloin voisi elää!"

Hänen silmänsä saivat vilkkaamman loisteen, kun hän puhui tuosta

unelmasta, ja silminnähtävästi hän nautti kuvaillessaan sitä

mielessään, antautumatta siltä turhaan toivoon sen toteuttamisesta.

"Luuletko todellakin, että voisit elää kahdellasadalla kruunulla

vuodessa?"

Kamreeri oli juuri päästämäisillään ilmoille suopean hilpeytensä, jonka

hänessä ehdottomasti herätti ajatus siitä, miltä tuntuisi elää kahdella

sadalla kruunulla vuodessa, kun hän tuli luoneeksi silmäyksen ulompaan

huoneeseen ja sai nähdä konttoristin kasvot, jotka kurkistivat pulpetin

takaa vallan niskantaittavassa asennossa ja punaisina ponnistuksista ja

irvistelemisestä. -- Kamreeri kävi äkkiä vakavaksi. Konttoristi oli

äskettäin pyytänyt palkankoroitusta, ja hänellä oli 1,000 kruunua

vuodessa.

Sillä välin oli Keippel jo vastaamassa hänen kysymykseensä:

"Maalla, kyllä! Etkö luule, että olen saanut elää paljon vähemmälläkin

välistä. -- Tietysti voisi _jonkun_ kerran saada maksun jostain

taulusta... Mutta aatteleppas! Jos nyt tietäisi olevan jotain aivan

varmaa, tekipä sitte työtä taikka ei -- vallan ilmaiseksi...

Ajatteleppas vaan sitä!"

"Eikö sinulla koskaan ole ollut mitään apua?"

"On, on kyllä, mutta siitä on niin monta vuotta, että minä tuskin sitä

muistan. Oli minulla, kun kävin akademian läpi -- -- ja sehän meni

vauhdilla. Ei siellä tarvitse ikuisesti istua! Ja minä olin vasta

seitsentoistavuotinen, kun pääsin läpi. Ja näetkös, kun pääsee ulos ja

pääsee katselemaan kaikkea tuota vanhaa, niin tuntuu, kuin pääsisi

suorastaan taivaanvaltakuntaan... En minä _tahtonut_ kotiin enkä minä

_voinutkaan_ tulla kotiin, sillä rahaahan minulla ei ole koskaan

ollut ... ja kun minä olin ollut poissa niin monta monituista vuotta,

niin olivathan ne unohtaneet minut kerrassaan siellä kotona."

"No niin -- tulithan sinä kuitenkin lopulta kotiin."

"Tulin", sanoi maalari: suopea hymy levisi hänen kasvoilleen, "mutta

siihenhän olivat erityiset syyt."

"Mitkä sitte?"

Maalari näytti yhä edelleen yhtä teeskentelemättömän iloiselta, kun hän

jatkoi:

"Niin, näet sen, minun piti tulla hulluinhuoneeseen; ja siksi minut

lähetettiin kotiin."

"Hulluinhuoneeseen?"

"Niin kyllä. Kalloni ei ollut oikein selvä, sanottiin. Ja minulla on

veli -- jota minä muutoin en tunne -- mutta hän oli kustantanut minut

sinne -- kolmeksi kuukaudeksi."

Kamreerin ääni kuului syvästi vakavalta, kun hän kysyi: "Kuinka se oli

mahdollista, että sinä tulit mielenvikaiseksi?"

Mutta toinen piti yhä edelleen koko asiaa hyvin vähäpätöisenä.

"Oh, sade kai siihen syynä oli ja vilustuminen ja nälkä ja muu

sellainen -- ja sitäpaitsi on se suvussa. Ja kyllä minä hiukan

hassahtanut olinkin, sillä minä en ollenkaan muista, kuinka tulin

kotiin."

"Olitko kauan parannuslaitoksessa?"

"Kolme kuukautta vaan. Sen pitemmältä ei minun puolestani oltu

maksettu. Ja sitte sanottiin, ett'en juuri ollut muita ihmisiä

hullumpi. Ja niin minut kirjoitettiin ulos siitä laitoksesta."

"Noo-o, miltä se tuntui?"

"Ikävältä!"

"Kuinka niin? Etkö ollut iloinen siitä, että pääsit vapaaksi?"

"Mitä siitä oli iloitsemista? Sellaista aikaa en koskaan enää saa. Oh,

muistan, kun heräsin siellä kopissa -- tuntui, kuin olisin maannut sata

vuotta... Katselin ympärilleni... Huone oli pieni ja seinät olivat

matrasseilla peitetyt ja ikkuna oli korkealla, ja ristikot edessä --

sinne ei voinut päästä sisään sadepisarakaan, taikka kylmä

tuulenhengähdys -- ja siellä oli ruokaa, ajatteleppas! -- ruokaa oli

siellä, kun heräsin -- tarvitsin vaan ojentaa käteni ja ottaa... Niin,

sellaista aikaa en koskaan enää saa!"

"Istuitko koko ajan siinä kopissa?"

"En toki! Sain käyskennellä huoneissa ja ulkona puutarhassakin, jossa

oli vanhoja saksanpähkinäpuita ja korkea lauta-aita ympärillä. Ja

siellä oli muita hulluja, joiden kanssa saattoi seurustella, oikein

oivallisia ja hauskoja ihmisiä, aivan hyvin mukiin meneviä, kun vaan

saivat olla rauhassa, mutta siellä se tohtori vaan puuhaili -- tietysti

-- lämpimiä kylpyjä ja suihkukylpyä ja muuta semmoista... No, eipä

sillä, että se olisi minua harmittanut; minulla oli mainio olo kaikin

puolin, mutta sitte hän alkoi hokea, että minä olin terve ja että minun

ei tarvinnut olla siellä kauempaa. -- Minä tietysti tekeydyin vähän

nurinpäiseksi välistä, mutta se ei auttanut. Ulos heidän piti minut

saada... Ei, se se vasta oli laitos, sanon minä", jatkoi hän, ikäänkuin

hän ei koskaan voisi saada kylläänsä sen paikan ylistelemisestä.

"Tuskin oli kello kerinnyt lyödä, kun jo ruoka oli pöydällä -- ei siinä

tarvinnut huolehtia eikä tehdä hituistakaan työtä sen tähden. Ja minä

tiesin, että veljeni oli maksanut minun puolestani kolmelta

kuukaudelta, ja tiesin, että siihen asti ne eivät voineet sitä minulta

ottaa."

Hän vaikeni, vaipuen noihin suloisiin muistoihinsa.

"Sitte olen pari kertaa koettanut uudestaan päästä sinne", jatkoi hän

hetken päästä, "mutta se on ollut vallan mahdotonta. Sanovat, että en

ole kylliksi hupsu ~~ en likimainkaan."

Hän nauroi viekkaasti ja leikillisesti, hyvin huomattavasti itseään

ivaten.

"Koettaisit sen sijaan päästä jonkin kuvalehden toimitukseen -- sinä,

joka piirrät niin hyvin."

"Äh", sanoi hän irvistäen, "sinne ei koskaan mahdu. Sieltä aina pois

laitetaan. Ei, jos vaan olisi kaksisataa kruunua vuodessa, niin saisi

asua maalla ja maalata, mitä tahtoisi... Niin, se tahtoo sanoa ei

_täällä_", lisäsi hän, varovaisesti rajottaen lausettaan.

"Eikö Tanska sinua miellytä?"

"Ei. Nyt minä tunnen itseni vieraaksi täällä. Ja sitäpaitsihan täällä

ei koskaan oikein lämpene..."

Tässä hän taas pysähtyi, ikäänkuin hän olisi sanonut jotain liian

sopimatonta ja rohkeata. Näytti siltä, kuin olisi hänen mielensä tehnyt

lisäämään: "Mutta täällä sisällä on muuten oikein hyvä ja lämmin."

Hän alkoi asettaa päällensä vanhaa viittaansa ja otti hatun käteensä.

"Paljon kiitoksia tästä." Hän pudisti kamreerin kättä ja meni pois

ulomman huoneen kautta, kumartaen kohtelijaasti konttoristille.

Kohta sen jälkeen tuli tämä sisään kamreerin luo, muutamia paperia

kädessään.

"Onko tämä oikein?" kysyi hän.

Kamreeri silmäili paperit läpi.

"On kyllä. Aivan oikein."

Nuori mies viipyi vielä, ikäänkuin epäillen, uskaltaisiko hän vaiko ei.

"Oliko se herra hupsu", sai hän vihdoin sanotuksi.

"Ei, sitä hän ei suinkaan ole. Hiukan kummallinen hän on. Se on

taidokas mies, mutta yksi niitä, jotka eivät koskaan pääse eteenpäin

maailmassa."

"Onko hänellä..." Konttoristi oli vallan ladattu kysymyksillä, mutta ei

uskaltanut päästää niitä esiin.

"Niin hänellä on kykyä, mutta se on aivan yksipuolista. Hän on

syventynyt _omaansa_, joka kuuluu toiseen aikaan eikä meidän. Vanhoihin

Rafaelin aikaisempiin aikoihin ja muuhun semmoiseen. Häntä pidettiin

kerran lupaavana, mutta sitte hänet unohdettiin, ja nyt ei kukaan häntä

kysy."

Konttoristi meni ulos huoneesta miettiväisen näköisenä. Hän ei ollut

käsittänyt hitustakaan.

1888.

Rautatievaunussa.

Pehmeänä peitti lumipeite maata, tiheitä hiuteita tuli tanssien

alas, ja välistä kiiti tuuliaispää ketojen yli tuprutellen lunta

mennessään. Junat liukuivat hiljaa asemalle, vilkas oli liike

sähkösanomatoimistossa, ja kiiruhtavia ratapalvelijoita kiiteli edes ja

takaisin kiskojen yli. Jokaisen kasvoista saattoi huomata, että jotain

tavatonta oli tapahtumaisillaan: näytti tulevan lunta esteeksi asti, ja

nyt oli joulunaatto.

Nuori, komeaan talvipukuun puettu tyttö kiiruhti eräälle sivuratojen

junista. Hänellä oli pieni matkalaukku kädessään ja hän näytti hyvin

levottomalta.

"Neiden olisi parempi jäädä tänne yöksi", sanoi konduktöri, joka jo oli

tarttunut oveen sitä sulkeakseen.

"Se on mahdotonta, olen aivan yksin, enkä tunne ainoatakaan ihmistä

täällä." Hän hyppäsi ylös vaunuun ja konduktöri paiskasi oven kiinni.

Neliskulmaisessa, pehmeäsohvaisessa vaunussa, joka oli näöltään kuin

pienoissalonki, istui yksinäinen herra. Hän nousi ja tervehti iloisesti

ja tuttavasti. Nuori tyttö punastui kovin, vastasi mitättömillä

puheenparsilla hänen vilkkaisiin sanoihinsa, koetti salata

hämmennystään teeskennellyllä luontevuudella ja vetäytyi sitte pieneen

tyhjään naisten vaunuun, syyttäen väsymystään. Oikean syyn saattoi

kuitenkin liiankin hyvin huomata: hänestä tuntui tukalalta tuo

välttämätön kahdenkeskenolo, ja helpoittavalta tuntui saada sulkea ovi

ja jäädä yksin sydämmentykytyksineen. Herra heittäytyi sohvalle

harmistuneen näköisenä, juna vihelsi ja pääsi muutamien nytkäyksien

perästä liikkeelle.

Kello ei ollut paljoa yli neljän, mutta hämärässä vaunussa oli jo

täytynyt sytyttää lamppu, ja sen häälyvässä valossa vaipui nuori mies

noihin tylsiin mietteisiin, jotka tuntuvat olevan omituisia

rautatiematkoille.

Koko matkan oli hän pysynyt iloisena, mutta nyt oli hän yht'äkkiä

joutunut pahalle tuulelle.

Odotellessaan hän oli uneksinut tuosta notkeasta, hentojäsenisestä

pikku olennosta, hän oli ikävöinyt niin kiihkeästi, että pikajuna oli

hänestä tuntunut matelevan kuin simpukka, ja nyt, kuin tyttö oli häntä

niin lähellä, nyt oli tuo äskeinen mieli-ala kuni pois puhallettu. Hän

oli Tukholmasta lähtiessään varmasti päättänyt, että nyt sen piti

tapahtua, mutta hän ei ollut ajatellutkaan, että heidän kesken

tarvittaisiin kosimista tai muita mutkia. Sormusten vaihtamiset ja muut

semmoiset, senhän he tekisivät ainoastaan muiden ihmisten tähden. Mutta

ei sitävarten sanoja tarvittu, että he toisensa ymmärtäisivät. Senhän

he jo olivat tehneet aikoja, aikoja sitten. -- Niin, siten hänestä oli

tuntunut tunti sitte, ja nyt -- nyt tuntui siltä, kuin kaikki maailman

sanat eivät riittäisi poistamaan sitä vieraantumisen tunnetta, minkä

sekunnin ajan teeskentely oli heidän välilleen synnyttänyt.

Ja tuolla sisällä istui tyttö, ja kaikki hänen ajatuksensa kiertelivät

yhtenä ainoana hurjana sekasotkuna. Hänen ainoa selvä ajatuksensa oli

hätä siitä, mitä ihmiset sanoisivat, jos näkisivät, että hän ja tuo

herra koko illan olivat matkustaneet yksin tyhjässä rautatievaunussa.

Joka asemalla vapisi hän, peläten, että siellä sattuisi olemaan joku

tuttu, sillä hän tunsi, että koko hänen ulkomuodossaan oli jotain, joka

häntä syyttäisi, poskilla hehkui punaisia täpliä, ja jos hänen tänä

hetkenä olisi täytynyt puhua, niin olisi hänen äänensä ollut puoleksi

tukehtunut ja hengästynyt.

Myrsky oli kiihtynyt. Näytti siltä, kuin juna tunkeutuisi eteenpäin

paksun, valkean savun läpi. Hän oli vallan epätoivoissaan siitä, ett'ei

ollut joutunut ensimäiseen junaan.

Aamusella oli ollut oikein kaunis ilma, ja lumi, joka nyt tuprueli kuin

hietapilvi erämaassa, oli silloin kepeänä ja tasaisena tasankoa

peittänyt. Hän kuuli höyryhevon läähättävän ja maata polkevan, tultiin

pehmeään luminietokseen, se kävi yhä pehmeämmäksi ja pehmeämmäksi,

lumiaura ei enää voinut pyyhkästä tieltä lumiläjiä. Pelko pani hänen

sydämmensä yhä kovemmin sykkimään. Ulkona ei näkynyt muuta kuin tuo

tupruava hieno lumipilvi. Nyt juna peräytyi, kimeä vihellys ja sitte

eteenpäin taas! Luonnottomasti kiihottunein henkäyksin läähätti höyry,

se kuului hermostuneelta, rasitetulta, sitte laimenivat nuo

hengähdykset, ja pitenivät pitkiksi huokauksiksi. Yht'äkkiä kaikki

hiljeni -- aivan haudanhiljaiseksi. Ei nytkähdystäkään enää, ei

ääntäkään; joku vihuri vaan välistä lennätti lunta ikkunaruutuja

vastaan, niin että ne karahtivat. Hän alkoi pelätä. Tämä ei ollut

leikkiä, tämä oli pahinta kaikesta.

Pitemmälti miettimättä tempasi hän oven auki. Hän seisoi sen kapeassa

aukeamassa, aivan kalmankalpeana.

"Lumeen tartuttu?" Se oli kaikki, minkä hän sai sanotuksi.

"Siltä näyttää." Nuori mies pamautti ikkunan alas ja huusi konduktöriä.

"Luminietoksessa ollaan", vastasi tämä kysymykseen.

"Saanko tulla ulos?"

Ovi avattiin ja matkustaja tuli ulos tarkastelemaan paikkaa. Vähän ajan

päästä tuli hän takaisin.

"Emme pääse hievahtamaankaan paikaltamme", sanoi hän, "veturi on mennyt

rikki, mies lähetetään jalkaisin takaisin asemalle, josta lähetetään

sähkösanoma Eslöfiin, että lähettäisivät sieltä toisen veturin. Saamme

luultavasti istua tässä koko yön, kello on nyt seitsemän."

"Koko yön!" toisti tyttö kauhistuen.

Matkatoveri pyysi, ett'ei hän olisi pahoillaan, sanoi tahtovansa mennä

etsimään jotain talonpoikaistaloa, ja lupasi koettaa saada kaikki asiat

niin hyvälle kannalle, kuin mahdollista, kunhan vaan hän ei olisi

pahoillaan. Oltuaan poissa jokseenkin kauan, tuli hän takaisin. Hän

tapasi tytön istumassa sohvannurkassa, hattunsa oli hän pannut ylös

verkolle, ja oli niin kalpea, että hän melkein pelkäsi raukan

pyörtyvän.

"Pimeä siellä on, ja tuulee kauheasti, ja lumikinokset ovat niin syvät,

että polviin asti niihin uppoaa", kertoi hän; "on täällä talo lähellä,

mutta sinne ette voi mennä, sillä lumi on liian syvä, ja sitäpaitsi

istuu muutamia miehiä siellä tuvassa korttia pelaamassa. Te vaan

säikähtyisitte. Ei siis jää muuta neuvoksi, kuin jäädä vaunuun

istumaan, niin tekevät toiset. Onhan täällä rauhaisaa ja lämmintä, ei

meillä mitään hätää ole."

"Sitten ei muuta neuvoa ole, kuin tyytyä kohtaloonsa", sanoi tyttö

soinnuttomalla äänellä. Hän painoi ristiinliitetyt kätensä toista

polveansa vasten, asento ja kasvojenilme osoittivat jähmettynyttä

epätoivoa, ja hän ei voinut edes itkeä. Sen, joka hänet sellaisena

näki, täytyi luulla raskaan, auttamattoman onnettomuuden häntä

kohdanneen.

Nuori mies katsahti ympärilleen, pitkä oli väli toiseen sohvaan, ja hän

tunsi aivan selvästi, että hänen pitäisi istua vastapäätä häntä ja

jokseenkin lähellä. Hän vetäisi sentähden esiin matkalaukkunsa, asetti

sen pystyyn ja istuutui sen päälle.

"Onko tämä' todellakin niin vaarallista?" sanoi hän. "Saattaa kyllä

tuntua kuivalta viettää joulunaattoa täällä salolla, mutta luulenpa,

että voimme tehdä olomme varsin siedettäväksi, jos vaan otamme asiat

sellaisina, kuin ne ovat, emmekä siitä huoli, minkälaisia niiden

pitäisi olla. Emme parhaalla tahdollammekaan voi täältä päästä. Ja

sillä hyvä."

"Mutta mitä ne siellä kotona arvelevat?" Hänen pelästynyt katseensa

lisäsi: "ja mitä ihmiset sanovat?"

Mies ymmärsi. Mutta jos maailmassa oli jotain, jota hän kaikesta

sielustaan inhosi, niin se oli orjallinen tavan noudattaminen;

sentähden kävi hänen mielensä tuskallisen katkeraksi nähdessään

tuollaista tuskaa hänen mielestään niin mitättömän asian tähden. Hän

tiesi, että tyttö lupautuisi hänelle vaimoksi, minä hetkenä hän vaan

sitä pyytäisi, ja tuossa hän nyt istui murtuneena, ikäänkuin tyhjäksi

rauenneena ainoastaan sentähden, että hänet oli jätetty hänen kanssaan

kahden kesken, ilman tavanmukaisia seurakumppaneja. Hän tiesi, että

tytössä oli luonnetta, tiesi, että hän ei ollut tyhjä, eikä

pintapuolinen, tiesi, että hänellä oli sellainen pieni rehellinen,

rohkea tahto -- kaikessa, mikä ei tähän kuulunut. Mutta mitä se auttoi,

ett'ei hänellä ollut tuota pelkurimaisuutta luonnostaan, vaan että se

oli häneen juurtunut turhantarkan kasvatuksen kautta, kun tuo

pelkurimaisuus saattoi levitä hänen sisälliseen olentoonsa, kuten

öljytahra leviää kallisarvoiseen vaatteeseen. Tuo vilkuileminen muiden

arvosteluun, tuo sairaanomainen pelko se vaikuttaisi turmelevasti koko

hänen yksilöisyyteensä, se tukahduttaisi heidän yhdyselämänsä onnen,

tulisi heille alituiseksi kiistanaineeksi; niin se saattaisi hänet

vielä häntä halveksimaan, sen hän nyt tunsi. Ja kuinka heikko olikaan

tuo rakkaus, joka niin vallan vastustelematta antoi tavanmukaisen

sopivaisuuden sääntöjen itseään vallita! Tuhannet pienet taimet, jotka

turhaan olivat koettaneet tunkeutua päivänpaisteeseen ja keväimeen,

kylmäisivät kuoliaaksi.

Surumielisesti ihaillen hän istui ja katsoi noita pyöreähköjä pieniä

kasvoja, tuota notkeaa vartaloa, noita käsiä, joiden pehmeät, veltot

liikkeet saattoivat kerrassaan hurmata hänet, ainoat kädet maailmassa,

joita hänen oli haluttanut suudella, ainoat kädet, joita hän ei ollut

voinut koskaan nähdä, tuntematta aavistuksessa niiden hentoja

hyväilyjä. Hän tunsi taikauskoisen varmasti, että nämä tunnit

langettaisivat tuomion koko heidän tulevan elämänsä yli. Ja tyttö, hän

ei voinut mitään muuta ajatella, kuin tuon kahdenkesken olon

sopimattomuutta!

Mies kumartui eteenpäin, silmissään lämpimämpi loiste:

"Eikö se sitte ole minkään arvoista, että me niin pitkän ajan päästä

taas näemme toisemme, että vihdoinkin olemme saaneet häiritsemättä

puhua, vihdoinkin saamme olla aivan kahden, aivan vapaat -- me kaksi,

ilman mitään häiritsemistä ulkoapäin? Eikö se ole mitään, että on näin

kauan ikävöinyt ja niin kiihkeästi, ja että sitte vihdoinkin -- --"

Hän pysähtyi. Taas oli tytön kasvoissa jotain, joka jäähdytti häntä,

synnyttäen hänessä omituisen pistävän vastenmielisyyden tunteen. Tyttö

istui ja katsoi alaspäin. Hänestä tuntui, että hän istui ja odotti

varsinaista kosintaa -- kylmänä ja teeskentelevänä vielä odottaen

jonkinmoista velkasitoumusta häneltä. Niin pian kun hän olisi sanonut

tuon sitovan sanan, olisi tyttö muuttunut, kuni taikasauvan

kosketuksesta, mutta ei ennen. Sillä hän oli liian hyvin kasvatettu

antaakseen sanaakaan, silmäystäkään, ilman täydellistä vakuutta. Taas

oli mies näkevinään kuvan heidän tulevasta avioliitostaan. Hän,

vaimona, tulisi aina olemaan vastaanottava, passiivinen. Tyynesti -- ja

kuten oikeudenmukaista omaisuuttaan -- ottaisi hän vastaan hänen

työnsä, hänen huolenpitonsa, hänen lämpimimmät tunteensa, koko hänen

pyrintönsä. Ja mitä hän vastalahjaksi antaisi? Laimean rakkautensa,

jota aina olisi rajoittamassa se, mikä "on tapana". Heidän välillään ei

olisi mitään heille omituista, mitään vapaata -- ainoastaan tuo kulunut

jokapäiväisyys. Ei! Hän ei olisi sanova sitä sanaa, jota hän odotti.

"Anna", hän sanoi päättävästi ja nousi seisaalleen, "nyt sinun on

valitseminen joko se, mikä on ulkopuolella sinua, tai se, joka kuuluu

omaan olentoosi. Minun ei sovi jäädä tänne, siksi menen. Niinhän sinä

tahdot? Eikö ole mitään enempää, jota tahtoisit sanoa ennenkuin

erotaan, kuin se, mikä nyt on sanottu?"

Tytön katse pysyi maahan luotuna, ja puna nousi hitaasti hänen

poskilleen. Mies oli puhunut niin omituisella äänellä, ja sitte oli

tuo pieni _sinä_, joka ei perustunut molemminpuoliseen sopimukseen.

Tytön suonet tykkivät hurjimmalla vauhdilla, samalla kuin mitä

turhanpäiväisimmät varovaisuuden ajatukset kiitivät hänen aivojensa

läpi. Saattoiko tätä pitää kosintana? Olikohan liian pitkälle mentyä,

jos hänkin puolestaan sinuttelisi? jokohan hän sillä liian selvästi

tunteensa näyttäisi?

Mies naurahti, kovasti ja katkerasti. "Olkoon vaali eduksenne", sanoi

hän, "minä lähden vaihtamaan paikkaa jonkun kolmannessa luokassa

matkustavan naishenkilön kanssa, niin että voitte toivoa häneltä

todistusta siitä, ett'ette ole käyttäytynyt millään lailla

sopimattomasti."

Hän kumarsi poislähteäkseen, ja tyttö tunsi veren sydämmeensä

syöksähtävän, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Salaman

kirkkaudella selvisi hänelle, että tämä oli koetus, jossa hänen täytyi

kestää taikka sortua -- että tämä oli eroaminen, ja ainiaaksi. Tätä

ajatellessa tuntui hänestä, kuin maailma olisi murskaksi mennyt hänen

jalkojensa alla.

"Birger!"

Miten kiihkeän hellältä kuuluikaan tuo epävarma, tukahdutettu

huudahdus! Mies kääntyi ovella. Tyttö oli noussut seisoalleen, silmät

suurina ja tuijottavina, ja koko hänen ruumiinsa ja sielunsa näytti

yhtyneen tuohon ainoaan katseeseen; kaikki, mikä oli ollut sidottuna,

virtasi vapautettuna ja lämpimänä häntä vastaan.

Mies seisoi aivan hiljaa. Ainoastaan hänen kasvojensa ilme muuttui,

loisti äärettömästä helpoituksesta, säteili sisällisestä valosta --

tuosta entisestä luottavaisesta rakkaudesta. Siis oli tytön

persoonallisuus ollut kyllin vahva murtautumaan luonnottomuuden ja

teeskentelyn läpi, siis oli se tullut, jota hän oli uneksinut -- ilman

sanoitta!

Tyttö astui häntä kohden hänen vielä hiljaa seisoessaan, ja kun hän oli

tullut häntä aivan lähelle, nosti hän kätensä tuolla pehmeällä,

veltolla tavalla, jota hän niin rakasti; ja hän laski ne hänen

olkapäilleen.

"Tahdotko antaa minulle anteeksi?" Se oli kaikki, mitä hän sanoi. Ja

mies ei vastannut. Hän otti tytön molemmat kädet, nosti ne olkapäiltään

ja pani ne vastakkain, hän puristi ne omien käsiensä väliin, ikäänkuin

olisi tahtonut puristaa ne vallan olemattomiksi; ja kääntämättä

rakastunutta katsettaan hänen katseestaan, nosti hän nuo kädet

huulilleen ja suuteli niitä juuri niin, kuin hän aina oli toivonut.

1885.

Kolme.

Tuolla ulkona vinkui tuuli nurkissa, tuprahutti silloin tällöin lunta

ylös ja löi sitä ruutua vasten niin, että kurahti kuten heittäessä

pieniä kiviä tahi hiekkaa.

Turvevasussa istui Lalla, vanha katekismo polvillaan, mutta hän ei

lukenut, istui vaan ja tuijotti hiilokseen, joka kyti suuren

perunapadan alla, silloin tällöin työnnältäen sinertävän liekin, joka

pehmeänä ja herkkänä kierteli mustissa turpeissa. Niukka oli valo, mikä

lähti varjoksettomasta seinälampusta, jonka liian korkealle väännetystä

sydämmestä lakkaamatta kohosi kiemurteleva savujuova ylös lakea kohti,

mutta etäämpänä varjossa liikkui punaisia heijastuksia kirkkaiksi

hangatuissa kupariastioissa.

Lalla oli noin kymmenvuotinen pentu, laiharuumiinen, -- pelkkää luuta

ja nahkaa.

Hänellä oli kesakoita naamassa, suuri suu ja posket kuopalla. Kasvot

olivat vakavat, näytti siltä, kuin ne eivät koskaan voisi nauraa,

vanhat ämmänkasvot, jotka tekivät hänet vaihdokkaan näköiseksi. Kaikki

tässä liian väleen kasvaneessa olennossa oli rumaa, paitsi pari

läpikuultavan harmaata silmää suurine terineen ja mustat kulmakarvat,

jotka näyttivät niin oudoilta, kuin olisivat ne olleet hiilellä

vedetyt. Mikä nämä peikonkasvot teki vielä kummemman näköisiksi, oli

suorrukkeinen tuhkanharmaa tukka, joka ainoastaan latvoissaan oli

hiukan kellertävä, ja joka oli epätasaista ja lyhyttä, kuin vanhan

mummon, ja sidottu niskaan pieneksi palmikoksi mustalla

villalanganpätkällä.

Lalla oli niitä, joiden syntymisen voisi lukea "kovan onnen

kohtauksiin", ja hänestä oli aina tuntunut siltä, kuin hänellä ei olisi

ollut oikeutta olla olemassa maailmassa. Hän tiesi, että hän aina oli

tiellä, mutta hän koetti sovittaa sen sillä, että oli hiljaa ja ääneti

eikä koskaan mitään melua pitänyt.

Leikkitovereja hänellä ei ollut ketään siinä pihassa, työtä hänellä

myöskään ei ollut mitään, hän kun oli vielä niin pieni. Ja kouluun

oli liian pitkä matka. Mutta piiat opettivat häntä lukemaan

piplianhistoriaa ja katekismoa. Muuten hän sai lukea, mitä vaan tahtoi:

sanomalehdenpalasia, joita hän löysi, tahi lauluja ja tarinoita, joita

palvelusväki toi mukanaan toripäiviltä. Ja kun sadut olivat lopussa,

sepitteli hän ne uudestaan omassa päässään; se saattoi tapahtua niin

hiljaa, siitä ei kenellekään ihmiselle ollut haittaa.

Siinä hän nyt istui katekismo polvillaan, heilutellen kapeita sääriään,

kuluneet puutallukat jalassa, ja katsoa tuijotti tuleen tahi mustaan

seinään perunapadan taa. Siitä padasta saattoi, samoin kuin höyrykin,

nousta mitä kauniin prinssessa, ja sillä saattoi olla sauva kädessä,

jolla se löisi kolmasti tuohon mustaan takanaan olevaan seinään, ja

seinä avautuisi, ja siellä sisällä olisi suuri linna valoisine

saleineen, ja Lalla näkisi, kuinka siellä sisällä hohtaisi hopeat ja

sametit ja kallisarvoiset kynttilät, ja prinssessa saattoi ottaa häntä

kädestä, ja he astuisivat linnaan, ja musta seinä sulkeutuisi heidän

jälkeensä, ja -- -- --

Askeleita kuului etehisestä ja joku kopisteli lunta jaloistaan.

Tietysti se oli Niilo, joka tuli kotiin metsänhakkuulta salolta. Lalla

kuuli hänen puhuvan siellä ulkona Bertan kanssa, ja nyt hän tulisi

sisään.

Lalla piti Niitosta. Ensiksikin sen tähden, että Berta hänestä piti ja

tuli vielä ystävällisemmäksi ja kiltimmäksi, kun Niilo oli saapuvilla.

Ja sitte piti hän hänestä sen vuoksi, että hän aina oli iloinen. Kun ei

isäntä eikä emäntä olleet tuvassa, saattoi hän keksiä kaikenmoisia

ilveitä, tehdä kaksi ukkoa päähineestä, pistää sormensa niihin ja pitää

niitä siten pystyssä, kumarrutella niitä vastakkain, saada ne

nyökkäilemään ja tekemään kaikenmoisia lystiä temppuja, ja hän osasi

puhua niiden molempien puolesta, eri äänellä kumpaisenkin, ja hän osasi

riidellä ja laulella ja minkä mitäkin, aivan niinkuin ukot olisivat

sitä tehneet, ja sekä rengit että piiat nauroivat niin, että olivat

tikehtyä. Kylkiin koski niin kummallisesti, kun täytyi koettaa olla

hiljaa, niin, niitä pakotti niin, että aivan teki mieli huutamaan, eikä

ollut muuta neuvoa kuin painaa suutaan molemmin käsin; mutta silloin

oli kaikista lystin.

Toripäiviltä toi Niilo aina jotain tuomisia Bertalle, ja usein sai

Lalla karamellin tai uuden tarinan. Aina tultiin iloiseksi, kun Niilo

palasi; tuntui, kuin olisi ollut tiesi mitä hyvää odotettavissa.

Nyt hän tuli ovesta sisään ja piti sitä auki Bertalle, joka tuli

jälestä molempine maitokiuluineen, jotka hän kolisten pani kyökin

pöydälle. Hän katsahti Lallaan ja myhäili; ja Niilo katsoi myös

Lallaan. Hänellä oli pieni voipytty kainalossa; siinä pytyssä oli

hänellä ollut eväsruokansa.

Mitähän heillä oli mielessä? He näyttivät niin veitikkamaisilta

molemmat, kyllä niillä jotain oli tekeillä. Olikohan niillä mitä

pytyssä?

Lalla tunsi, kuinka hänen korvansa ympäryksiä alkoi varistaa, ja hän ei

tiennyt, minne katsoi. Oli niin hauskaa, niin jännittävää, niin

hätäisen hauskaa.

Jos hänellä oli pytyssä jotain hänelle! Ei -- se ei ollut mahdollista.

Hän häpesi omaa ajatustaan, sitte hän tuli yhä punaisemmaksi, ja hän

huomasi että he iskivät silmää ja nauroivat hänelle. Siksi hän otti

katekismon käteensä ja oli lukevinaan.

Berta varustautui maitoa siivilöimään, mutta katsahteli yhä vaan

Lallaan.

Niilo läjähytti toisella kädellään pyttyä.

"Mitä luulet mulla täällä olevan?"

Nyt tunsi Lalla punastuvansa aivan tummanpunaiseksi, ja poskissa tuntui

tykyttävän. hän vaan loi silmänsä maahan, ikäänkuin häpeissään eikä

vastannut.

"No?" kehoitti Niilo.

"En tiedä."

Lalla kuiskasi sen hyvin hiljaa, ja ohut pieni ruumis kääntelihe ja

vääntelihe neuvottomasti.

"Luuletko, että se voi olla sinulle?"

Nyt katsoi tyttö ylös, ja noita silmiä nähdessä ei tiennyt, nauraisiko

vai itkisi, ne olivat niin juhlallisen vakavat, niin vanhamaisen

epäilevät, ja kuitenkin niissä kuvastui kokonainen maailma lapsellisia

odotuksia.

Hän näki, että pytyn yli oli sidottu vanha esiliina. Sen sisässä siis

täytyi olla jotain. Mutta hän oli vielä vaiti. Se _saattoi_ olla pilaa.

"Niin, sinulle se on. Mutta arvaappas, mitä?"

Harmaat silmät välähtivät ilosta, mutta kasvot pysyivät yhä vakavina.

Hän sujuttautui ylös turvevasusta, mutta jäi seisomaan lieden ääreen.

Berta oli alkanut siivilöidä maitoa. Niilo meni pitkän kyökinpöydän luo

ja asetti pytyn sinne.

"No -- etkö tahdo tulla katsomaan?"

Lalla viskasi katekismon turvekopsaan ja tuli pöydän luo.

"Ei, arvaahan ensin!"

Niilo piti molemmilla käsillään kiinni esiliinaa, joka kupsahteli ylös

ja alas mitä kummallisimmalla tavalla.

"En voi," vastasi kuiskaava ääni, joka värähteli mielenliikutuksesta.

Mustavarjoiset silmät kyyneltyivät, kyyneltyivät odotuksesta, ilosta --

pelosta, että hänestä kenties pilkkaa tehtiin.

Renki katsoi alas noihin juhlallisiin kasvoihin sydämmellisesti

hymyillen. Hän oli nauttinut kyllikseen tuosta sieluntaistelusta ja

päästi esiliinan pytystä.

Lalla ei tiennyt, mitä hän teki, mutta hän pani kätensä ristiin, kuten

ruokalukua lukiessa.

Pytyn pohjassa istui olento, jonka näkeminen täytti tämän yksinäisen

pikku sydämmen sanomattomimmalla hellyydellä ja ilolla. Hän seisoi yhä

kädet ristissä ja katsoi vaan. Ei hän koskaan ollut voinut ajatellakaan

sellaista! Se oli niin ihmeellistä, ett'ei hän koskaan ollut moista

mielessäänkään kuvaillut.

Tuo hieno pieni pää, leveä otsa ja sametinsileä turpa. Nuo suuret

silmät, mustat kuin katajan-marjat ja kiiltävämmät niitä -- suuret ja

kiiltävät -- ja tuo tuuhea häntä, pehmeämpi kuin kaikkein

pitkäkarvaisimman koiran; ja nuo pienet korvat, joihin tupsut eivät

vielä olleet kasvaneet.

Hänen ristiin liittyneet kätensä puristuivat kovasti toisiaan vasten.