Viikko on kulunut siitä, kun Kaarlo ja Maria keskustelivat Niemelän
rannassa. Koko viikon on Maria ollut mietiskelevä ja hiljainen. Pois
oli kadonnut hänen lapsellinen hilpeytensä. Usein oli isänsä häntä
silmäillyt kysyväisesti, ja vihdoin kysyikin mikä häntä vaivasi, sillä
hän luuli, ett'ei Maria vielä tiennyt, minkälaisen vastauksen hän oli
Kaarlolle antanut. Hän siis luuli, ett'ei tyttärensä vielä sitä
huolehtinut ... jos hänelle siitä huolta tulisikaan. Maria vakuutti
teeskennellen, ett'ei häntä muka mikään vaivannut. Ukko uskoi sen ja
sanoi: -- Ei nuorta tyttöä saakaan mikään vaivata... Sinun sopii
paremmin olla iloinen ... kohta tulee sinulle rikkaita kosioita.
Maria oli ällistyä, sillä hän arvasi, mitä kosioita isänsä tarkoitti,
mutta ei kuitenkaan ollut siitä tietävinään. Sen vuoksi hän kysyi:
keitähän nuo sitten ovat?
-- No tuohan Markkulan Juuse sitä on niin monasti minulta kysynyt ...
ja annoin kun annoinkin myöntävän vastauksen... Mitäpä syytä siinä on
kieltääkään... Juuse on moitteeton, ja talo on semmoinen, että niitä
saakin etsiä monesta pitäjästä... Ei mitään puutu... Se onkin onni ja
vieläpä suuri onni päästä semmoiselle tilalle...
-- Mutta isä ... antakaa anteeksi ... minä en koskaan aijo mennä
Juuselle puolisoksi.
-- Noh, noh, elähän nyt vastustamaan rupeakaan ... johan on aika, että
joudut naimisiin, ja mistä se sitten sen sopivampi tulisi ... sanoppas
mitä Juuselta puuttuu.
-- Rakkautta puuttuu... Juuse ei rakasta minua, enkä minä häntä...
-- Rakasta, matki ukko, jopa nyt puhut turhia ... vallan lapsellisia...
Sanoppas, minkä tähden hän sitten sinua pyytää ... jos hän ei sinusta
pitäisi?
-- Tietäähän Juuse teillä olevan rahoja kassassa ... ja arvelee
minunkin niistä osan saavani, vastasi Maria.
-- No, olisiko se sitten väärin, vaikka hänen entiset rikkautensa vielä
lisääntyisivätkin?
-- Ei olisikaan, isä hyvä, mutta vaikka hän olisi vielä äveriäämpi,
kuin onkaan ... en sittenkään voisi mennä hänelle.
Nyt loppui ukon maltti, ja hän sanoi kovalla äänellä: -- Sepä saadaan
nähdä!... Ensi lauantaina tulee sulhainen ... silloin päätetään
asiasta...
-- Päättäkää vain ... vaan en minä...
-- Sepähän nähdään! äyhkäsi ukko ja lähti ulos, paiskaten oven
jälkeensä.
Nämä isänsä viimeiset sanat säikäyttivät Mariaa niin, että hän hyrähti
katkeraan itkuun, aavistaen mitä pahinta, sillä ensi kerran sai hän
kokea isänsä kovuutta. Näin toteutui Kaarlon epäilys siihen nähden,
mitä hän oli Marialle rannalla arvellut. Elämä kävi entistä
ikävämmäksi. Maria vietti aikansa nöyränä ja pelkääväisenä, sitä
vastaan kun isänsä oli entistä harvapuheisempi ja äreämpi, ja eipä
ihme, jos ukko vähän tuskaantuikin siitä, kuin hänen tahtoaan ja
lupauksiaan vastaan taisteltiin, jota hän ei ollut oppinut vielä
elämässään suvaitsemaan. -- Ei kukaan muu kuin Markkulan Juuse tule
sinua saamaan, aprikoi ukko itsekseen ... hän ajatteli yli pitäjän,
vieläpä muistakin pitäjistä, eikä sittenkään löytänyt niin mahti taloa
ja kelpo poikaa kuin Markkulassa.
Viikko oli vierinyt ja se pelätty lauvantai tuli. Maria katseli
alituisesti tielle päin ja toivoi, ettei Juuse tulisikaan; -- mutta
eipä aikaakaan, kun hevonen riensi täyttä ravia Niemelän pihaan, ja sen
perästä olevilta rattailta hyppäsi pönäkkä nuorukainen, joka tunsi
arvonsa, sillä sen huomasi heti hänen käytöksestään. Häntä
vastaanottamaan riensi isäntä ja vei hänen kamariin, jossa yhtä ja
toista puheltuaan vihdoinkin Juuse ilmoitti todellakin tulleensa
kosimaan entisen puheen mukaan.
-- Eihän sinulla ole puhemiestäkään, sanoi Niemeläinen.
-- Mitäpäs sillä vielä tehdään ... minä ajankin itse asiani, niinkuin
sanotaan herrassäätyläistenkin tekevän ... ja voidaanhan se puhemies
jäljestäpäinkin saada, vaikka sitte vasta, kun mennään kuulutusta
ottamaan.
-- Niinpä niinkin -- mutta sehän on ollut vanha talonpoikaiskansan
tapa, että sulhanen tulee puhemiehen kanssa, enkä minä tiedä syytä,
miksi sitä muuttaa tarvitsisi ... mutta olipa se meidän kesken miten
hyvänsä... Kyllä se sopii minun puolestani, ja saatpa puhua itse siitä
Mariallekin.
Näitä ukon sanoessa Maria astuikin kamariin kahvia tarjoomaan.
Isäntä lähti ulos, jättäen nuoret kahden kesken... Maria aikoi seurata
isänsä esimerkkiä, mutta Juuse sen huomattuaan sanoi: -- Elkääpäs menkö
... minulla on teille sanomista...
Maria pysähtyi. -- Juuse rohkaisi luontonsa ja kysyi: -- Ettekö, Maria,
tahtoisi tulla minulle ... isänne kanssa siitä olen keskustellut ja ...
hän lupasi puolestaa ... nyt pyytäisin tietää teiltä itseltänne,
tuletteko Markkulaan emännäksi, vai onko mitää vastaan sanomista?
Maria punastui, kuullessaan Juusen suoran ja totisen kysymyksen, mutta
kuitenkin ujostelematta vastasi: -- En koskaan ... etsikää vain muualta
emäntää Markkulaanne.
Tämä vastaus hämmästytti Juusea. -- Hiisi vieköön, eihän täällä taida
päästä mihinkään koko kosioimistoimessa, ajatteli hän itsekseen ja
hetken vaiti oltuaan kysyi: -- Miksi, Maria, ette voi minulle tulla?...
Talo on hyvä, sen tiedätte ilman kehumistanikin ... ei ole velkaa eikä
perintöosia maksettavia, koska olen talon ainoa perillinen ... eikä
liioin ole eläkettä maksettavana, että sen kanssa tarvitsisi räyskiä ja
sotia, niinkuin se tahtoo tavallisesti olla, milt'ei joka talossa...
Rahaa on säästössäkin ... mitäs puuttuu...?
-- Puuttuu sitä, etten voi tulla, oli vastaus.
-- Oletteko sitten muille morsianna, vai onko minun puolellani mitään
vikaa? Jos on, niin korjataan.
-- Ei, hyvä Juuse, se ole teidän korjattava ... se on mahtavamman asia,
sanoi Maria surullisesti.
-- Sepä ihmeellistä, -- joka ei korjatuksikaan tule. Mutta todellakin,
minä rakastan teitä ... minun pitäisi saada...
-- Minkätähden minua rakastatte?
-- Minkätähdenkö ... no kun olette kaunis ja ... änkytti Juuse.
-- Ja rikas, jatkoi Maria.
Jopa astui isäntäkin kamariin ja kysyi: -- Milläs kannalla on asiat?
-- Eihän siitä mitään valmista taida tulla... Maria kieltää suorastaan,
sanoi Juuse.
-- Kieltää? Oletko uskaltanut sen tehdä? äyhkäsi Niemeläinen.
-- Olen, rakas isäni ... ja tiesittehän sen jo ennenkin, vastasi Maria
rukoilevasti.
-- Tiesin kyllä... Mutta se ei auta... Eläkä, Juuse huoli olla
pahoillasi... Semmoisiahan ne naiset aina ovat ... niin kauvan ne
vastaan pitävät, kun kaupat valmiiksi tulevat ... mutta kyllä he siitä
tasaantuvat -- jahka kerran puolisoksi tulevat. Niinhän se kävi
vaimovainajanikin kanssa ... hänpä vastusti oikeen vesissä silmin ...
mutta eipä meillä, Jumalan kiitos, sittemmin riitaa ollut, ja taisipa
olla onneensa hyvinkin tyytyväinen. -- Eikä tässäkään muuta tarvitse,
kuin että tehdään kaupat ... suostukoon Maria mielellään taikka
väkisin. Isäthän ovat velvolliset lastensa onnesta huolta pitämään ...
eihän nuoret ja kokemattomat sitä itse ymmärrä ... niin minäkin tahdon
nyt Mariani onnen perustaa, koska siihen on hyvä tilaisuus. -- Mitä
lienee tuo Ojalan Kaarlo hölissyt Marialle lemmestä ja rakkaudesta ...
sen tähden tämä on ruvennut vastustelemaan muille kosioille. Mikä
lemmen ja rakkauden aarre niillä köyhillä lienee paremmin kuin
rikkaillakaan ... sitä minä en ota ymmärtääkseni.
Maria keskeytti isänsä puheen, sanoen Kaarloa rakastavansa, eikä ketään
muita.
-- Ei se tarvitse puhuakaan, ärjäsi isäntä ... enkö minä sitä jo ole
kerrassaan sanonut, ettei siitä mitään tule... Kuinka minä kehtaisin
vävynäni nähdä semmoista köyhää retua. Eikä tässä nyt koko päivää
jaaritella, vaan päätetään, että kahden viikon päästä teidät
kuulutetaan. Käske sinäkin Juuse, ystäviäsi silloin meille ... onhan se
tapana, että silloin aina pidetään kestit ... enkä minä siinäkään tahdo
olla miestä turhempi.
Tämän kaiken kuultuaan Maria tuskin voi kyyneleitään pidättää, mutta
vastusteleminen ei tällä kertaa auttanut. Sen tiesi Maria ja lähti
murtuneella mielellä kamarista ulos. Pian oli Juusekin rattaillaan ...
huimasi hevostaan ja ajoi kosintaonneaan mietiskellen, kotiaan.
Maria huokasi vapaammin, nähdessään hänen menneen, -- mutta kuitenkin,
ajatellessaan sitä, mitä isänsä sanoi kahden viikon päästä tapahtuvan,
oli hänen sydämmensä pakahtua. -- Tämän Marian surun ja vetistyneet
silmät huomasi hänen nuorin veljensä, Heikki, ja kysyi: Mitä sinä,
siskoni, itket? Tahtooko Markkulan Juuse sinut väkisin viedä?
-- Melkeinpä kyllä, vastasi Maria.
-- Älä sentään sure ... koetetaan sitä joukolla estää. Eihän isäkään
niin kova liene, että sinua mihinkään väkisin ahdistaa.
-- Kunhan siinä jokin auttaisi, huokasi Maria, silittäen pojan päätä.
Tämän keskustelun keskeytti väki, tullessaan metsästä kotia,
omituisella hälinällä. -- Nyt astui isäntäkin tupaan ja ilmoitti
juhlallisella äänellä, kuinka muka Maria on onnellinen, ollessaan
Markkulan Juusen morsian.
Enempää ei ennättänyt isäntä puhua, kun poikansa Heikki sanoi: -- Jos
Juuse vielä kerran tulee sitävarten meille, niin otan rautapellin ja
sillä rumputan hänet koko talosta pois, jos ei vähempi auta. Mitä hänen
tarvitsee Mariaa väkisin kosia!
Kaikki purskahtivat nauramaan pojan omituiselle puheelle. -- Isäntä
yksin pysyi vakaana ja sanoi: -- Lapsilla on lasten mieli, mennessään
tuvasta ulos.