keskiluukkua, mutta ne olivat hänen vimmatuimmastakin rytyytyksestään
hievahtamattomia. Hän yritti kurkistella ylhäällä olevaan aukkoon,
mutta ei erottanut mitään, ja sitten hän jatkoi turhaa kävelyään
edestakaisin kuin häkkiin suljettu leijona ristikkonsa takana.
Tunnit kuluivat vitkallisesti. Hänen korvansa erottivat heikkoja ääniä,
ikäänkuin huikkauksia pitkän matkan päästä. Taistelu oli käynnissä. Hän
ihmetteli, pääsisikö Ja-don voittajaksi, ja jos niin tapahtuisi,
voisivatko hänen ystävänsä mitenkään löytää hänet tästä kallionsisuksen
salakammiosta. Hän epäili sitä.
Mutta kun hän taas vilkaisi kattoaukkoon, näkyi keskikohdalla riippuvan
jotakin. Hän meni lähemmäksi ja tähysi tiukemmin. Niin, siellä oli
jotakin. Se näkyi olevan köysi. Tarzan mietti, oliko se ollut siinä
kaiken aikaa. Kaiketikin, koska hän ei ollut kuullut mitään rasahdusta
ylhäältä -- ja olihan huoneessa niin pimeä, että köysi helposti oli
saattanut jäädä häneltä huomaamatta.
Hän kurotti kätensä sitä kohti. Pää oli juuri hänen ulottuvillaan. Hän
painausi sen varaan nähdäkseen, kestäisikö se hänet. Sitten hän laski
sen irti ja peräytyi, yhä katsellen sitä, niinkuin olette nähnyt
eläimen tekevän tutkiakseen jotakin outoa esinettä -- sellaiset pikku
piirteet erottivat Tarzanin muista ihmisistä, tehostaen hänen
yhtäläisyyttään kotiviidakkonsa petojen kanssa. Yhä uudelleen ja
uudelleen hän kosketti ja koetteli punottua nahkaköyttä, aina
kuunnellen, erottaisiko mitään varottavaa rasahdusta ylhäältä.
Hän varoi astumasta milloinkaan luukulle, ja kun hän vihdoin laskeutui
koko painollaan köyden varaan ja kohotti jalkansa permannosta, levitti
hän ne hyvin haralleen, jotta mahdollisesti pudotessaan jäisi
kahareisin luukun yli. Köysi kesti hänen painonsa. Ei kuulunut mitään
ääntä ylhäältä eikä permantoluukultakaan päin.
Hiljaa ja varovasti hän ote otteelta käsiänsä siirrellen kiskoutui
ylöspäin. Yhä lähemmäksi lakea hän nousi. Tuokion perästä hänen
silmänsä olisivat välikaton yläpuolella. Hänen molemmat kätensä
ulottuivat jo ylempään huoneeseen, kun äkkiä jokin puristui hänen
kyynärvarsiinsa, kytkien ne tiukasti ja jättäen hänet riippumaan ilmaan
kykenemättömänä etenemään tai peräytymään.
Heti ilmestyi valoa ylempään huoneeseen, ja hän näki kamalan
papinnaamion tuijottavan vastaansa. Papin käsissä oli nahkainen hihna,
ja sillä hän köytti Tarzanin käsivarret, kunnes ne olivat kiedotut
kireästi toisiinsa kyynärpäistä melkein sormiin asti. Tämän papin
takana Tarzan näki kohta toisia, ja sitten muutamat tarttuivat häneen
ja vetivät hänet aukosta sisälle.
Melkein heti, kun sai silmänsä permannon tasolle, käsitti hän kuinka he
olivat hänet pyydystäneet. Kaksi silmukkaa oli ollut aukon kehyksenä.
Pappi oli odottanut kummankin köyden päässä eri puolilla huonetta. Kun
vanki oli kiivennyt kyllin korkealle koppiinsa solutettua köyttä
pitkin, jotta käsivarret olivat kohonneet paulojen sisäpuolelle, olivat
papit nopeasti nykäisseet köysistä ja uhri oli helposti kytketty,
jättämättä hänelle mitään tilaisuutta puolustautua tai iskeä
vangitsijoitaan.
Ja nyt he sitoivat hänen säärensä nilkoista polviin asti, nostivat
hänet ylös ja kantoivat ulos huoneesta. He eivät virkkaneet hänelle
sanaakaan, raahatessaan häntä ylöspäin temppelin pihaan.
Taistelun pauhu oli taas yltynyt, kun Ja-don oli kehoittanut joukkojaan
uusiin ponnistuksiin. Ta-den ei ollut saapunut, ja vanhan päällikön
väen lisääntyvä kurittomuus ilmeni vähentyneissä ponnistuksissa. Juuri
silloin kantoivat papit temppelin katolle Tarzan-jad-gurun, näyttäen
hänet kummankin puolueen sotilaille.
"Tässä on väärä Dor-ul-Otho!" kirkaisi Lu-don.
Obergatz, jonka hämmentynyt järki ei koskaan ollut täysin tajunnut
kaikkea, mitä hänen ympärillään tapahtui, sattui vilkaisemaan
köytettyyn ja avuttomaan vankiin, ja kun hänen silmänsä osuivat
apinamiehen yleviin piirteisiin, remahtivat ne suuriksi kummastuksesta
ja pelosta, ja hänen vaaleanharmaat kasvonsa saivat sairaloisen
sinerryksen. Kerran ennen hän oli todellisuudessa nähnyt Apinain
Tarzanin, mutta monet kerrat unessa, ja aina oli jättiläiskokoinen
apinamies kostamassa sodan kommelluksia kolmelle saksalaiselle
upseerille, jotka johtivat alkuasukasjoukkojaan Tarzanin rauhallisen
kodin hävityksessä.
Kapteeni Fritz Schneider oli siten joutunut yksityisen koston
tavoittamaksi, luutnantti von Goss samaten; ja nyt seisoi Obergatz
katsellen kasvoista kasvoihin Nemesistä, joka oli ollut hänen untensa
painajaisena pitkät, ilottomat kuukaudet. Että Tarzan oli köytetty ja
avuton, se ei vähentänyt riutuneen saksalaisen kauhua -- hän ei näkynyt
tajuavankaan, että mies ei kyennyt tekemään hänelle pahaa. Hän vain
kyyristeli äännähdellen jotakin, ja sen huomatessaan Lu-don pelkäsi
muidenkin voivan oivaltaa, että tämä poskiltaan parroittunut idiootti
ei ollut jumala ja että noista kahdesta Tarzan-jad-guru oli
jumalallisempi ilmestys. Ylimmäinen pappi näkikin jo muutamien lähellä
seisovien sotilaiden kuiskailevan ja viittovan toisilleen. Hän astui
lähemmäksi Obergatzia.
"Sinä olet Jad-ben-Otho", kuiskasi hän, "kiellä hänet!"
Saksalainen pudistausi. Hänen aivonsa selkenivät hiukan, ylimmäisen
papin sanat tarjosivat hänelle ohjausta pelastukseen.
"Minä olen Jad-ben-Otho!" kirkaisi hän.
Tarzan katsoi häntä suoraan silmiin.
"Te olette luutnantti Obergatz Preussin armeijasta", sanoi hän
sujuvalla saksankielellä. "Te olette viimeinen niistä kolmesta, joita
olen kauan etsinyt; Jumala ei ole meitä suotta osuttanut yhteen nyt
lopultakin."
Luutnantti Obergatzin aivot toimivat melkoisesti selinneinä. Hänkin
huomasi kysyvän ilmeen muutamien lähelläolijain katseissa. Hän näki
molempien kaupunkien toisilleen vihamieliset sotilaat toimettomina
portilla ja jokaisen silmän kääntyneenä häneen ja köytettyyn
apinamieheen. Hän käsitti, että epäröiminen nyt tietäisi häviötä ja
häviö kuolemaa. Hän korotti äänensä ja puhui preussilaisen upseerin
terävästi korostettuun tapaan, joka kuulosti niin erilaiselta kuin
hänen aikaisempi mielipuolinen kirkunansa, että se sai jokaisen korvan
tarkkaavaiseksi ja tuotti hämmennyksen ilmeen Lu-donin viekkaille
kasvoille.
"Minä olen Jad-ben-Otho", lausui Obergatz jämerästi. "Tuo olento ei ole
minun poikani. Varoituksena kaikille herjaajille hän saa palkkansa
alttarilla sen jumalan kädestä, jota hän on häväissyt. Viekää hänet
pois näkyvistäni, mutta kun aurinko kohoaa korkeimmilleen, kokoontukoot
uskolliset temppelipihaan tämän jumalallisen käden vihan todistajiksi."
Ja hän kohotti oikean kämmenensä.
Ne, jotka olivat tuoneet Tarzanin, veivät hänet siis pois, kuten
Obergatz oli käskenyt. Ja saksalainen kääntyi vielä kerran portilla
seisovien sotilaiden puoleen: "Laskekaa aseenne, Ja-donin soturit,
jotta minä en kutsu alas salamaa tuhoamaan teitä paikkaan, missä
seisotte. Ne, jotka tottelevat minua, saavat anteeksiannon. No,
heittäkää pois aseenne!"
Ja-donin sotilaat liikehtivät levottomasti, luoden vetoavia silmäyksiä
johtajaansa ja pelokkaita katseita katolla seisoviin pappeihin. Ja-don
riensi miestensä luo. "Heittäkööt pelkurit ja lurjukset aseensa ja
astukoot palatsiin", huusi hän, "mutta Ja-don ja Ja-lurin sotilaat
eivät milloinkaan kosketa otsallaan Lu-donin ja hänen epäjumalansa
jalkoja. Tehkää nyt päätöksenne!" huudahti hän seuraajilleen.
Muutamat heittivät pois aseensa ja hiipivät häpeissään porttikäytävän
läpi palatsiin; ja heidän esimerkkinsä vaikutuksesta luikki toisiakin
tiehensä pohjoisen päällikön riveistä; mutta enemmistö pysyi vankkana
ja uskollisena hänen ympärillään, ja kun viimeinen arkalainen oli
poistunut, kajahdutti Ja-don hurjan sotahuudon, johtaen seuralaisensa
hyökkäykseen, ja jälleen riehui taistelu palatsin portilla.
Ajoittain Ja-donin joukot työnsivät vastustajansa temppelialueelle, ja
sitten tyrskähti taistelun aalto kaupunkiin jälleen. Eikä Ta-denia
apujoukkoineen vieläkään kuulunut. Puolipäivä läheni. Lu-don oli
kutsunut jokaisen käytettävissä olevan miehen, jota ei ehdottomasti
tarvittu temppelinportin puolustukseen, ja nämä hän lähetti Pan-satin
johdolla salakäytävän läpi kaupunkiin, mistä he hyökkäisivät takaapäin
Ja-donin joukkojen kimppuun, portille jääneiden nuijiessa näitä edestä.
Suuren ylivoiman ahdistaessa kahdelta puolen oli seuraus välttämätön,
ja vihdoin Ja-donin pienen armeijan jäännökset antautuivat. Vanha
päällikkö raahattiin Lu-donin eteen.
"Viekää hänet temppelipihaan", huusi ylimmäinen pappi. "Hän saa olla
rikostoverinsa kuoleman todistajana, ja kenties Jad-ben-Otho langettaa
samanlaisen tuomion hänelle itselleen."
Sisempi temppelipiha oli sulloutunut täyteen kansaa. Läntisen alttarin
eri puolilla seisovat Tarzan ja hänen puolisonsa sidottuina ja
avuttomina. Taistelun melu oli tauonnut, ja nyt apinamies näki Ja-donia
tuotavan sisäpihaan, ranteet tiukasti sidottuina yhteen rinnan eteen.
Tarzan käänsi silmänsä Janeen ja nyökkäsi Ja-doniin päin.
"Tämä näyttää lopulta", sanoi hän tyynesti. "Hänessä oli meidän
viimeinen ja ainoa toivomme."
"Olemme vihdoinkin löytäneet toisemme, John", vastasi puoliso. "Ja
viimeiset päivämme olemme viettäneet yhdessä. Ainoa rukoukseni on, että
he, jos ottavat sinut, eivät jättäisi minuakaan."
Tarzan ei vastannut, sillä hänen sydämessään oli sama katkera ajatus
kuin toisellakin -- hän ei pelännyt kuolemaansa, vaan pelkäsi Janen
jäävän eloon. Apinamies riuhtaisi siteitään, mutta ne olivat liian
monet ja liian vahvat. Lähellä seisova pappi näki sen ja läimäytti
pilkallisesti nauraen avutonta vankia kasvoihin.
"Heittiö", huudahti Jane Clayton.
Tarzan hymyili. "On minua ennenkin näin lyöty, Jane", sanoi hän, "eikä
lyöjä ole koskaan jäänyt henkiin."
"Onko sinulla siis yhä toivoa?" kysyi vaimo.
"Olen vielä elossa", virkkoi apinamies, ikäänkuin se olisi ollut
riittävä vastaus. Jane oli nainen, eikä hänellä ollut miehensä
täydellistä lujamielisyyttä. Sisimmässään hän tiesi, että Tarzan
kuolisi alttarilla keskipäivän aikaan, sillä tämä oli sisäpihaan
tuotuna hänelle maininnut Obergatzin langettaman tuomion; ja hän tiesi
Tarzaninkin tietävän kohtalonsa ehdottomuuden, vaikka viidakkomies oli
liian uljas sitä edes itselleen myöntämään.
Katsellessaan häntä seisomassa siinä niin suorana, ihmeellisenä ja
rohkeana villien vangitsijain keskellä, valitti Jane katkeroituneessa
sydämessään kohtalon julmuutta.
Ja nyt tulivat Lu-don ja alaston Obergatz, ja ylimmäinen pappi vei
saksalaisen paikalleen alttarin taakse, asettuen itse hänen vasemmalle
puolelleen. Lu-don kuiskasi sanan Obergatzin korvaan, samalla nyökäten
Ja-doniin päin. Sairasmielinen mies loi synkän silmäyksen vanhaan
soturiin.
"Ja valejumalan jälkeen väärä profeetta", huudahti hän, osoittaen
syyttävällä sormellaan Ja-donia. Sitten hänen katseensa kääntyi Jane
Claytoniin.
"Entä nainen?" kysyi Lu-don.
"Naisesta minä päätän myöhemmin", vastasi Obergatz. "Minä puhun hänen
kanssaan illalla, sitten kun hän on ehtinyt miettiä, mitkä ovat
seuraukset Jad-ben-Othon vihan herättämisestä."
Hän kohotti silmänsä aurinkoa kohti. "Aika lähenee", sanoi hän
Lu-donille. "Valmista uhri."
Lu-don nyökkäsi Tarzanin ympärille kerääntyneille papeille. Nämä
tarttuivat apinamieheen; miesvoimin he nostivat hänet yhdestä
kivimöhkäleestä hakatulle alttarille selälleen, pää eteläiseen suuntaan
käännettynä, vain muutaman askeleen verran Jane Claytonista.
Vaistomaisesti ja ennenkuin he ehtivät häntä siitä ehkäistä syöksyi
nainen eteenpäin ja kumartui suutelemaan nopeasti puolisonsa otsaa.
"Hyvästi, John!" kuiskasi hän.
"Hyvästi", vastasi toinen hymyillen.
Papit tarttuivat häneen ja laahasivat hänet pois. Lu-don ojensi
uhriveitsen Obergatzille. "Minä olen voimallinen jumala", huusi
saksalainen; "näin lankee jumalallinen viha kaikkien vihollisteni
päälle!" Hän silmäsi aurinkoa ja kohotti veitsen korkealle päänsä yli.
"Näin kuolevat jumalan herjaajat!" hän kiljaisi. Ja samassa kajahti
äänettömän, hiiskumattoman väkijoukon yli lyhyt räiskähtävä sävel.
Samassa viuhahti viheltävä ääni, ja Jad-ben-Otho lysähti aikomansa
uhrin yli. Taas sama pelottava ääni, Lu-don kaatui. Jälleen kuului
räiskähdys, hervottomana Mo-sar tuupertui tantereelle. Ja nyt
kääntyivät soturit ja kansa -- tämän uuden tuntemattoman äänen suuntaa
etsien -- pihan länsipäätä kohti.
Temppelin ympärysmuurin harjalla he näkivät kaksi olentoa --
ho-donilaisen soturin ja hänen vieressään melkein alastoman olennon,
joka ilmeisesti kuului Tarzan-jad-gurun rotuun. Hänen hartioillaan ja
lanteillaan oli kummallisia leveitä, kauneilla keskipäivän auringossa
välkkyvillä taajaan rivitetyillä lieriöillä koristettuja vöitä, ja
hänen käsissään kiiltävä, puusta ja metallista tehty esine, jonka
päästä nousi siniharmaa savukiemura.
Sitten kajahti ho-donilaissoturin ääni kirkkaana mykän kansanjoukon
korviin. "Näin puhuu oikea Jad-ben-Otho tämän kuolonairuensa
välityksellä!" huusi hän. "Katkaiskaa vankien siteet. Katkaiskaa siteet
Dor-ul-Otholta ja Ja-donilta, Pal-ul-donin kuninkaalta, ja siltä
naiselta, joka on jumalan pojan puoliso."
Kiihkomielisyyden raivon täyttämä Pan-sat näki tähän asti palvelemansa
järjestelmän voiman ja kunnian murtuneen ja hävinneen. Yhtä ja
ainoastaan yhtä hän syytti onnettomuudesta, joka nyt oli hänet
yllättänyt. Uhrialttarilla viruva olento oli tuottanut Lu-donille
kuoleman ja tehnyt tyhjiksi alipapin aivoissa heränneet ja päivä
päivältä kehittyneet vallanhaaveet.
Uhriveitsi oli pudonnut alttarille Obergatzin hervonneista sormista.
Pan-sat hiipi lähemmäksi, ja sitten hän yhtäkkiä syöksähti eteenpäin
tarttuakseen veitsen kahvaan. Mutta juuri kun hänen sormensa
puristuivat sen ympärille, räiskäytti temppelipihan muurilla seisovan
kummallisen olennon käsittelemä outo kapine murskaavan tuomionsanan, ja
alipappi Pan-sat horjahti kiljahtaen mestarinsa ruumiin päälle.
"Vangitkaa papit", huusi Ta-den sotureille, "älköönkä kukaan empikö,
jottei Jad-ben-Othon airut lähetä vielä toisia ukkosenvaajoja."
Soturit ja kansa olivat nyt nähneet sellaisen todistuksen
jumalallisesta voimasta, että se olisi saanut vähemmänkin taikauskoiset
ja valistuneemmat ihmiset vakuutetuiksi; ja kun monet heistä olivat
vielä vast'ikään horjuneet Lu-donin, Jad-ben-Othon ja Ja-donin
Dor-ul-Othon välillä, ei heidän ollut vaikea nopeasti keikahtaa
takaisin jälkimmäisen puolelle, varsinkin sen eittämättömän todisteen
lumoissa, joka oli käsissään suuren jumalan airueella, kuten Ta-den oli
häntä nimittänyt.
Ja niin riensivät sotilaat reippaasti esille, saartaen papit; ja
vilkaistessaan sitten temppelipihan läntiselle muurille he näkivät
suuren sotilasjoukon parveilevan sen yli. Ja heitä hämmästytti ja
säikähdytti erityisesti se huomio, että monet näistä olivat mustia ja
karvaisia waz-doneja.
Etunenässä saapui välkkyväaseinen muukalainen, oikealla puolellaan
ho-donilainen Ta-den ja vasemmallaan Om-at, Kor-ul-jan musta gund.
Muuan alttarin lähellä seissyt soturi oli tarttunut uhriveitseen ja
sillä katkaissut Tarzanin, Ja-donin ja Jane Claytonin siteet, ja nyt
seisoivat kaikki kolme vieretysten alttarin ääressä. Kun tulokkaat
tunkeutuivat temppelin länsipäästä väkijoukon läpi heitä kohti,
laajenivat Janen silmät kummastuksesta ja toivosta, vaikka hänen oli
vaikea uskoa silmiään. Ja heilauttaen aseen nahkahihnassa selkäänsä
syöksyi muukalainen eteenpäin ja otti hänet syliinsä.
"Jack!" huudahti Jane, nyyhkyttäen hänen olkaansa vasten. "Jack,
poikani!"
Ja sitten tuli Apinain Tarzan, kietoen käsivartensa heidän molempain
ympäri; ja Pal-ul-donin soturit ja kansa polvistuivat temppelipihassa,
koskettaen otsallaan maata alttarin juurella, missä nuo kolme
seisoivat.
VIIDESKOLMATTA LUKU
Kotia kohti
Oli tuskin kulunut tuntia Lu-donin ja Mo-sarin kukistumisesta, kun
Pal-ul-donin päälliköt ja arvokkaimmat soturit keräytyivät A-lurin
palatsin suureen valtaistuinsaliin korkean pyramiidin askelmille,
asettivat Ja-donin sen laelle ja julistivat hänet kuninkaaksi. Vanhan
päällikön toisella puolella seisoi Apinain Tarzan ja toisella Korak,
Tappaja, mahtavan apinamiehen kunnokas poika.
Kun lyhyt juhlallisuus oli ohi ja sotilaat kohotetuin nuijin vannoneet
uskollisuutta uudelle hallitsijalleen, lähetti Ja-don luotettavan
joukon noutamaan O-lo-aa, Pan-sat-lia ja oman huonekuntansa naisia
Ja-lurista.
Ja sitten soturit pohtivat Pal-ul-donin tulevaisuutta. Tuli kysymys
temppelin johdosta ja pappien kohtalosta, jotka jokseenkin
poikkeuksetta olivat olleet uskottomia kuninkaan hallitukselle, aina
koettaen vahvistaa omaa valtaansa ja huolehtia omasta mukavuudestaan
ja vaurastumisestaan. Silloin kääntyi Ja-don Tarzanin puoleen.
"Julistakoon Dor-ul-Otho kansalleen isänsä toivomukset", sanoi hän.
"Asia on hyvin yksinkertainen", vastasi apinamies, "kunhan vain
haluatte tehdä, mikä on Jumalan silmissä otollista. Pappinne ovat
valtaansa lisätäkseen opettaneet teille, että Jad-ben-Otho on julma
jumala, että hänen silmiään viehättää veri ja kärsimykset. Mutta
papiston perinpohjainen tappio on osoittanut teille, että sellaiset
opit ovat vääriä.
"-- Ottakaa siis temppelit miesten hoivasta ja antakaa ne sensijaan
naisille, jotta niissä hallittaisiin lempeydellä ja ihmisrakkaudella.
Huuhdelkaa veri itäisestä alttaristanne ja kuivatkaa iäksi läntinen
vesiallas.
"-- Kerran annoin Lu-donille tilaisuuden tähän, mutta hän ei totellut
käskyjäni, ja taaskin ovat uhrikopit täytetyt onnettomilla. Päästäkää
ne vapaiksi kaikista Pal-ul-donin temppeleistä., Uhratkaa sellaisia
lahjoja, jotka ovat kansallenne mieluisia, ja laskekaa ne jumalanne
alttarille. Siellä hän ne siunaa, ja Jad-ben-Othon papittaret jakelevat
ne niille, jotka niitä enimmin tarvitsevat."
Kun hän lakkasi puhumasta, kuului väkijoukosta ilmeisen hyväksymisen
sorinaa. Jo kauan sitten olivat asukkaat kyllästyneet pappien ahneuteen
ja julmuuteen, ja nyt, kun valtuutus saapui korkeuksista ja tarjosi
käytännöllisen keinon vapautua vanhasta uskonnollisesta järjestelmästä,
silti vaatimatta mitään muutosta kansan vakaumukseen, tervehtivät he
sitä ilomielin.
"Entä papit?" kysyi eräs. "Me surmaamme heidät omalla alttarillaan, jos
Dor-ul-Otho suvaitsee niin käskeä."
"Ei", sanoi Tarzan. "Älkää vuodattako enempää verta. Antakaa heille
vapautensa ja oikeus valita itselleen joku sopiva toimi."
Sinä iltana katettiin upea pitopöytä _pal-e-don-sossa_, ja ensi kertaa
vanhan Pal-ul-donin historiassa istuivat mustat soturit rauhassa ja
ystävyydessä valkoihoisten seurassa. Ja-donin ja Om-atin kesken
vahvistettiin sopimus, että hänen heimonsa ja ho-donit olisivat iäti
liittolaisia ja ystäviä.
Täällä kuuli Tarzan myöskin syyn; miksi Ta-den ei ollut hyökännyt
määräaikana. Ja-donilta oli lähetti tuonut määräyksen siirtää
hyökkäyksen puolipäivään. Vasta miltei liian myöhään olivat he saaneet
selville, että hän olikin Lu-donin valepukuinen pappi. Sitten he olivat
hänet surmanneet, kiivenneet muureille ja rynnänneet temppelin
sisäpihaan aivan viimeisessä silmänräpäyksessä.
Seuraavana päivänä saapuivat O-lo-a, Pan-at-li ja Ja-donin huonekunnan
naiset A-lurin palatsiin, jonka suuressa valtaistuinsalissa O-lo-a
naitettiin Ta-denille ja Pan-at-li Om-atille.
Viikon viipyivät Tarzan, Jane ja Korak Ja-donin vieraina, samoin kuin
Om-at mustine sotureineen. Ja sitten apinamies ilmoitti lähtevänsä
Pal-ul-donista. Hämärät olivat heidän isäntäinsä käsitykset
siitä, missä taivas sijaitsi, kuten keinoistakin, joilla jumalat
matkustaisivat taivaallisten kotiensa ja ihmisten asumusten väliä, eikä
siis tehty mitään kysymyksiä, kun saatiin kuulla, että Dor-ul-Otho
puolisonsa ja poikansa kanssa vaeltaisi maitse vuorten yli
Pal-ul-donista pohjoiseen päin.
He samosivat Kor-ul-jan kautta sen heimon soturien ja Ta-denin johtaman
suuren ho-donilaisen sotaväenosaston saattamana. Joukko kansaa seurasi
heitä A-lurin ulkopuolelle, ja kun he olivat sanoneet hyvästi ja Tarzan
rukoillut heille Jumalan siunausta, näkivät nuo kolme eurooppalaista
yksinkertaisten, uskollisten ystäviensä lankeavan maahan heidän
jälkeensä, kunnes matkue oli ehtinyt loitos kaupungin lähistöltä ja
hävinnyt metsään.
He levähtivät päivän Kor-ul-jassa, jolloin Jane tarkasteli näiden
omituisten ihmisten vanhoja luolia, ja sitten he liikkuivat eteenpäin,
välttäen Pastar-ul-vedin ryhmyistä hartiaa ja kaartaen vastapäistä
rinnettä pitkin suurta rämettä kohden. He matkasivat mukavasti ja
turvallisesti ho-donilais- ja waz-donilaissaattueen ympäröiminä,
Monet miettivät epäilemättä kysymystä, kuinka nämä kolme pääsisivät
suuren rämeen poikki, mutta kaikkein vähimmin se asia vaivasi Tarzania.
Hän oli elämässään kohdannut monia esteitä vain havaitakseen, että
lujalla tahdolla saattoi niistä aina selviytyä. Hänen mielessään
väikkyi helppo ratkaisu, mutta se oli kokonaan sattumasta riippuvainen.
Oli viimeisen päivän aamu, kun heidän purkaessaan leiriään kohosi kumea
mylvähdys läheisestä lehdosta. Apinamies hymyili. Sattuma oli tullut.
Arvolleen sopivalla tavalla lähtisi siis Dor-ul-Otho puolisonsa ja
poikansa kanssa kartoittamattomasta Pal-ul-donista.
Hän kantoi yhä kädessään keihästä, jonka Jane oli tehnyt ja jota hän
juuri siksi oli pitänyt niin suuressa arvossa, että oli vapaaksi
päästyään etsittänyt sitä kautta A-lurin temppelin. Se olikin löydetty
ja tuotu hänelle.
Mylvähdyksen kuullessaan ho-donilaiset soturit, joista oli osa
seurannut Tarzanin mukana Ja-donin leiristä Ja-luriin, katsahtivat
kysyvästi apinamieheen, kun taas Om-atin waz-donit etsivät puita; sillä
gryf oli Pal-ul-donissa ainoa eläin, jota ei suuren sotilasjoukonkaan
ollut hyvä kohdata. Sen sitkeätä, panssaroitua nahkaa eivät heidän
heittopuukkonsa voineet lävistää, ja nuijat poukkosivat siitä
tehottomina kuin Pastar-ul-vedin kalliohartiasta.
"Odottakaa", sanoi apinamies ja astui keihäs kädessä gryfiä kohti,
hihkaisten tor-o-donien kaamean huudon. Mylvinä taukosi, muuttuen
matalaksi mörinäksi, ja pian tuli jättiläiselukka näkyviin. Nyt seurasi
vain toisintaa apinamiehen aikaisemmasta kokemuksesta näiden isojen ja
hurjien eläinten parissa.
Niin ratsastivat Jane, Korak ja Tarzan Pal-ul-donia reunustavan rämeen
yli esihistoriallisen triceratopsin selässä, suon pienempien matelijain
paetessa kauhusta sihisten. Vastapäisellä rannalla he kääntyivät
huutamaan hyvästinsä Ta-denille, Om-atille ja niille uljaille
sotureille, joita olivat oppineet ihailemaan ja kunnioittamaan. Ja
sitten Tarzan kannusti jättiläisratsuaan eteenpäin pohjoista kohti,
jättäen sen vasta kun oli varma, että waz-donit ja ho-donit olivat
ehtineet jokseenkin hyvään turvaan etuvuorten rosoisiin rotkoihin.
Käännettyään eläimen pään jälleen Pal-ul-donia kohti laskeutuivat nuo
kolme maahan, ja navakka läimäys sen paksuun nahkaan lähetti sen
majesteetillisesti löntystämään takaisin syntymäseutuaan kohti.
Hetkiseksi he pysähtyivät katselemaan maata, josta olivat juuri
poistuneet -- tor-o-donien ja gryfien, _jan ja jaton_, waz-donien ja
ho-donien maata, alkuperäistä tienoota, kauhun ja äkkikuoleman, rauhan
ja kauneuden maata, jota he kaikin olivat joutuneet rakastamaan.
Ja sitten he vielä kerran kääntyivät pohjoiseen ja lähtivät kevein ja
uljain sydämin pitkälle matkalleen maiden parasta -- kotiseutua --
kohti.