SANTERI. Sst! Isä pitää puheen. Pankaa ovi kiinni!
MIINA. Kyllä minä — (Sulkee oven.) Panenko kiinni pellitkin?
KALLE. Ei, antaa olla vaan — (Rykäisee.) Arvoisat naiset ja
kunnioitettavat herrat! On olemassa eräs tapa, hyvin vanha tapa, että
nimittäin paistia syötäessä pidetään juhlapuheita. Minä en suinkaan voi
vannoa mistä tämä omituinen tapa johtuu. Mutta minä luulisin, että se
on ainakin yhtä vanha kuin itse paistikin. On siis hyvin mahdollista,
että jo meidän kunnianarvoisa esi-isämme Aatami, viettäessään —
sanokaamme — hopeahäitänsä sukulais- ja tuttavapiirinsä keskuudessa,
kun Aapeli toi lammaspaistinsa pöytään, että — sanon — Aatami silloin
kalisti peukalonsa kynnellä puukuppiaan ja piti pienen juhlapuheen. No
niin. Kiittipä hän siinä muijaansa tai haukkui, tarkoitukseni oli vain
todistaa, että paistipuheet ovat ikivanhaa alkuperää. Ne ovat siis yhtä
vanhaa alkuperää kuin eräs toinenkin hyvin piintynyt tapa, nimittäin
akanotto. Ja niillä molemmilla on vielä yhteistä se, että kummassakin
toimitaan vastoin parempaa tietoa, puhutaan toista ja meinataan toista.
Tämä ei tietenkään missään nimessä koske meitä. Niinkuin kuulette, niin
pulppuavat sanani vilpittömästä sydämestä ja samaa voin ehdottomasti
vakuuttaa myöskin rakkaudestani. (Korottaa ääntään voittaakseen
keskustelun.) Sillä en suinkaan minä vanha mies menisi toista kertaa
eläissäni tekemään tällaista tyhmyyttä, ellei minulla olisi siihen
sisällistä — huomatkaa: sisällistä pakkoa (SIINA pyyhkii silmiään.) Ja
varsinkin minä tahtoisin tällä hetkellä viitata parilla sanalla niihin
suuriin, puhtaisiin, jaloihin ja yleviin tunteisiin, jotka myllertävät
minun rakkaan poikani Santerin povessa. (SANTERI nousee seisomaan.) Hän
on kantanut päivän helteen ja kuorman lempensä alttarille. (Keskustelu
ja puhe ovat paisuneet yhä äännekkäämmiksi.) Hän on —
SANTERI (Lyöden nyrkkinsä pöytään.) Sst! Olkaa nyt hiidessä hiljaa.
KALLE. Hän on hiihtänyt hiiden hirven, niinkuin kerran vanha
Väinämöinen —
SANTERI. Lemminkäinen.
KALLE. Mitä?
SANTERI. Niinkuin Lemminkäinen.
KALLE. — niinkuin vanha Lemminkäinen meidän kauniissa Kalevalassa.
Siis arvoisat naiset ja herrat, pyytäisin teitä kohottamaan
kolminkertaisen eläköönhuudon nuoren päivänsankarimme ja hänen tulevan
eläniänsulostuttajansa kunniaksi. (Huutaa eläköötä, johon toiset
yhtyvät. Istuutuu; SANTERI kumartelee ja taputtaa käsiään; myöskin
toiset rupeavat taputtamaan.)
[Keskustelua puheen aikana.]
JOONAS (Nauraa.) Sehän onkin aika pappa puhumaan pehmosia.
NIMISMIES. On kerrassaan jumalainen.
SANTERI. Sst.
JOONAS (Ryhtyy syömään, hetken päästä matalammalla äänellä.) Kas! Johan
Vihtollakin on uutisleipää.
VIHTO. Kyllä. Miina leipoa sipaisi eilen.
JOONAS. No kuinka on tullut rukiita tänä vuonna?
VIHTO. No onhan noita, tuota, olkia varsinkin.
JOONAS. Niin on meilläkin. Mutta tähkät ovat laihanpuoleisia.
VIHTO. Jaa mitä ovat?
JOONAS. Laihoja tähkät.
VIHTO. Joo, on ne. On ollut, tuota, vähän semmoinen kalsea kesä.
NIMISMIES. Ja eikö korjuuaikakin ole ollut liian sateinen?
JOONAS. Mitä vallesmanni sanoi?
NIMISMIES. Korjuuaika on kai ollut liian märkä, vai?
JOONAS. Likomärkä. Meilläkin on vielä kuhilaita pellolla likoamassa.
NIMISMIES. En kuullut.