KALLE. Olet sinä aika neropatti. Lasketat vaikka runomitalla.
SANTERI. No vaikka kerupimmien kielellä. Mutta kunnia sille Kelle
kunnia tulee, nerouteni siemen on sentään teidän kylvämänne.
KALLE. Niin, mutta sinapinsiemenestä on nyt kasvanut suuri puu. Saakeli
soikoon! En minä suotta pannut nimeksesi Aleksanteria.
SANTERI. Ei. Siinä teitte kerrassaan fiksusti. Kenen kantaa nimeä, sen
sitä on melkein housuissakin. Mutta käyttikö Aleksanteri Suuri housuja
vai hametta?
KALLE. Ehkä hän käytti housuhametta.
SANTERI. Jaa! Niin kai. Olihan hänellä persialaisia rouvia, joilta sai
lainata. — Terve! (Nauravat, kilistävät ja juovat.)
KALLE. Olet sinä aika vaarnaakeli. Minäkin voin hyvin sanoa sinusta
niinkuin Kalle Suurikin sanoi kerran pojastaan Santeri Suuresta —
SANTERI. Oho! Aleksanteri Suuren isän nimihän oli Filippos.
KALLE. Olkoon vaan. Mutta meidän Santerin isän nimi on Kalle. Ja kyllä
Kallekin voi sanoa pojastaan niin kuin Filipposkin, jotta »Ille pasiat».
SANTERI. »Ille faciet» se äännetään.
KALLE. Äännetään niinkuin väännetään. Minä äännän, niinkuin se
kirjoitetaan.
SANTERI. Mutta kuulkaahan. Ei suinkaan Filippos osannut latinaa.
KALLE. Mutta minä osaan. Filippos oli tyhmä mies, mutta minä osaan
vaikka kalmukkien kieltä. (Nousee seisomaan.) Hih! Minä puhun kaikilla
helluntaiepistolan kielillä.
SANTERI (Nousee myöskin.) So so so. Nyt sinäkin olet täynnä makeata
viinaa. — Anteeksi! Piti sanoa: te olette.
KALLE. Noo, ei se ole niin nuukaa. Ollaanhan me jo vanhoja tuttuja.
SANTERI. No niinhän se on. Lapsuudentuttuja.
KALLE. Sinäpä sen sanoit. Heitetään siis tittelit hiiteen.
SANTERI. Heitetään vaan ja ollaan tästedes besta bruureja. (Juovat
veljenmaljan ja kättelevät.) Minun nimeni on Santeri... Suuri.
KALLE. Ja minun Kalle Suuri. (SIINA ja MAIJU tulevat.) Ahaa!
Tervetuloa, rakkaat ystävät. Käykää tänne peremmälle. Ehkä minä saan
esittää teidätkin. Santeri, tuleva poikasi, ja tämä on tuleva äitisi
Siina — niin, mikä se sukunimi onkaan?
SIINA. Suonpäähän se on.
KALLE. Vai niin, vai Suonpää. No niin. Ja tässä on sinun tuleva
sisaresi Maiju — mikä sinun sukunimesi taas on?
MAIJU. Hyh! Tottakai minäkin olen Suonpää.
KALLE. Niin, aivan niin! Minä vain ajattelin, että jos sinä olet
jotakin vieläkin vanhempaa perua. Siis neiti Maiju Suonpää.
SANTERI. Erittäin hauska tutustua.
SIINA (Nauraa.) Niin. Sanokaas muuta.
KALLE. Tehkää hyvin ja istukaa ja olkaa niinkuin sukulaiset ainakin.
SIINA (Nauraa.) Kiitos, kyllähän me jo ollaankin. (Istuutuu MAIJUN
kanssa pöytään. MIINA tulee.)
KALLE. No emäntä. Eikö paisti jo ala kypsyä?
MIINA. Vai jo kypsyä! Eihän tässä jäniksen selässä olla.
SIINA. Miina on näet laittanut lihapullia. Sillä se vähän viipyy.
KALLE. Vai lihapullia. No koira vieköön, pitäisipä niitten maistua.
Sillä se oli vasta muhkea hirvi.
MIINA. Taisi olla sama, joka tästä on harva se päivä tuon ahon poikki
koikkiellut.
KALLE. En tiedä. Mutta mahdottoman suuri se vaan oli. Oikea elehvantti!
SANTERI. Oli. Suuri oli. Silmätkin kuin kahvikupin pohjat ja sarvet
kuin tervaskannon juuret ylösalaisin.
KALLE. Jaa-a. Semmoisen juupeluksen tämä Santeri sai kynityksi. Kyllä
kai te kuulitte pamauksen?
SIINA. Ooja. Meille kuului yksi.
SANTERI. Oli siinä jo yhdessäkin. Hullu paljon paukuttaa.
KALLE. Vähemmälläkin pääsee viisas. Niin se on. Ei tämä Santeri olekaan
mikään naukumamman poika, e-ei. Sillä on pappansa voimat ja mammansa
kuraasi.
SANTERI. Mitä? Pappansako voimat? Oho! Päin taivasta minä tuommoisen
papan töppöset milloin tahansa vilautan.
KALLE. No no, äläpäs livertele! Vai voitko näyttää sanasi toteen?
SANTERI. Sen teen vaikka paikalla. (Nousee ja heittää takin päältään.)
No, tuletko?
KALLE. Tietysti. Luuletko, että minä pelkään omaa lihaani ja vertani.
(Riisuu myös takin yltään.)
MIINA. Sus siunatkoon! Mitä te nyt aiotte?
SIINA. Älkää hyvät ihmiset ruvetko tappelemaan.
KALLE. Ei me tapella. Me vaan painitaan pikkuisen. (Levittää
käsivartensa.) No!
SANTERI. Ei. Sylipaini on moukkien ja katupoikain painia. Mennään
oikeata ranskalaista.
KALLE. No vaikka ameriikkaiaista, kun et vaan tee kravattia tai muuta
kokoniilssonia. (Kättelevät ja asettuvat alkuasentoihin.)
SANTERI. Ei muuta kuin hartiat mattoon vaan. (Painivat. Santeri paiskaa
Kallen pöytää vasten niin, että pöytä horjahtaa ja lasit putoavat
permannolle.)
SIINA (Koettaa estää laseja putoamasta.) So, so, so, so.
MIINA (Rientää Siinan avuksi.) Seis, seis te jumalattomat! Johan te
panette koko talon raunioiksi, mokomatkin urheilijat.
KALLE (Istuu ja pitelee selkäänsä, mutta sittenkin ylpeänä.) Kas
semmoisia poikia meillä kasvatellaan. Ja sitten puhutaan, että ihmisen
muka pitäisi voittaa oma lihansa.
MIINA. Voi surkeus! Nyt ovat taas kaikki paikat sekaisin ja tuolta
näkyy jo Isomaakin tulevan päivälliselle. (Ryhtyy siivoamaan.)
SANTERI. Laittautukaa, isä, kuntoon nyt. Appiukkoni tulee. (Pukevat
takit ylleen.) Hitto vieköön, kuinkas teidän kravattinne on? (Korjaa
Kallen kravattia.)
KALLE. Jaa, mutta sinä peijakas taisit sittenkin kuristaa minua
kravatilla.
SANTERI. Älkää höpsikö. Painikravatti on toista. — Harjatkaa
tukkannekin, sillä minun kihlajaisissani pitää joka hiuskarvankin
seisoa smirnaassa. (JOONAS tulee synkkänä VIHTON seuraamana.)
KALLE. Hei Joonas! Saipas Santeri hirven ja komean saikin.
JOONAS. Vähät minä hirvistä... Tuokaa minulle minun tyttäreni, antakaa
minun aarteeni takaisin. Vähät minä muusta.
KALLE. Mitä? Eikö Inkeriä ole vielä löydetty?
JOONAS. Ei jälkeäkään. Voi näitä päiviä! (Istuutuu murtuneena pöydän
ääreen.)
KALLE (Santerille.) Jokohan meni humalat hukkaan? (Joonakselle.) No
pelkäätkö, ettei hän löydykään?
JOONAS. Jos löytyykin, niin ties millaisena... Ah taivas, taivas.
KALLE. No viis siitä, millaisena. Pääasia, että löytyy. (Santerille.)
Ei hätää! Vielä on toiveita.
SANTERI. No Jumalan kiitos!
KALLE (Joonakselle.) Niin, Joonas rukka! Minä surkuttelen sinua.
JOONAS. Kiitos, veliseni. Minä olen murtunut mies.
KALLE. Minä tiedän sen. Minullakin on näet ainoa lapsi, tämä Santeri
tässä. Jos se minulta rosvottaisiin, en totta vieköön minäkään
tietäisi, menisinkö mereen vai hirteen, vaiko molempiin.
JOONAS. Niin, niin, Kalle kulta. Vain isät voivat tietää mitä
isän-rakkaus on. (MIINA vie lakaisemansa lasisirpaleet ulos.)
KALLE. Se on totinen tosi. Ja minäkin kun jo rakastin Inkeriä kuin omaa
lastani ainakin. Sillä minähän näin, että nuorilla oli joitakin helliä
tunteita toisiaan kohtaan.
JOONAS. Nyt siis ei siitäkään liitosta synny mitään.
KALLE. Mitä? Miksi ei syntyisi, jos vain Inkeri löytyy?
JOONAS. Kukapa huolisi enää turmellusta tyttärestäni.
KALLE. Voi, voi, rakas veliseni. Etkö sinä enää muista nuoruuttasi.
Nuorten rakkaus se on... se on jotakin käsittämätöntä. Se antaa
empimättä anteeksi, vaikka sen eteen saapuisi raadeltuna, häväistynä ja
kurjana tuhlaajamorsiamena. Katsohan tuota Santeria. (Nykäisee Santeria
takista.) Eikö hän ole mielestäsi juuri sellaisen rakkauden ilmestys?
SANTERI. Älkää puhuko, isä. Minun rakkauttani ei voida sanoin selittää.
KALLE. Poika raiska! Jos minulla olisi tytär, niin minä antaisin vaikka
henkeni saadakseni sille tuollaisen miehen. — Vai mitä, veliseni?
Hennoisitko sinäkään sammuttaa tuota ikuista lieskaa?
JOONAS. Voi, ystäväni. Minä olen aivan päästäni sekaisin.
MIINA (Tulee ulkoa.) No sieltähän se Inkeri nyt tulee nimismiehen
kanssa.
JOONAS (Hypähtää pystyyn.) Kuinka? Inkerikö? (Katsahtaa ulos
ikkunasta.) Totta tosiaan se on hän, minun lapseni... (Juoksee ulos
tulijoita vastaan.)
KALLE. No siinä paha, missä panetellaan. (Menee myöskin ulos. SANTERI,
SIINA ja MAIJU seuraavat.)
MIINA. Missähän sinäkin taas olet koko päivän loiraillut?
VIHTO (Istuu sängyn laidalla ja tupakoi.) Siitä ei minun tarvitse
sinulle tiliä tehdä.
MIINA. Mitä sinä sanot?
VIHTO (Itsetietoisesti.) Höh, sitä, että, tuota, tilitätkös sinä itse
kaikki ulos- ja sisällekäymisesi?
MIINA (Yrittää luimistaa.) Mutta nyt en minä käsitä. Mikä meininki
sinulla on oikein?
VIHTO. Onpahan vain, tuota, semmoinen meininki, että vielä muistat,
ketä olet pistänyt.
MIINA (Lauhtuneemmin.) Ole nyt vaiti, äläkä hae riitaa.
VIHTO (Mahtavasti.) Höh. Milloinka minä olen ennen riitaa hakenut?
Mutta lakia ja oikeutta minä olen hakenut, tuota, ja niillä minä
pärjään. (MIINA katsoo Vihtoa epätietoisena.)
KALLE (Tulee sisälle käsiään hykertäen.) No emäntä. Paisti pöytään nyt.
Suuri kunnia tapahtuu teidän huoneellenne. (INKERI ja SANTERI, JOONAS,
NIMISMIES y.m. tulevat jäljessä.)
JOONAS. Niin, lapset. Tosin käy kaksiteräinen miekka sydämeni läpi,
mutta pääasia on, eläkää te onnellisina.
KALLE. Juuri niin. Kasvakaa ja lisääntykää ja täyttäkää maa, niin
kehoitetaan sanassakin.
JOONAS. Santeri, rakas vävypoikani, anna kun minä nyt rutistelen
sinuakin. (Syleilevät.)
KALLE (Yrittää syleillä Inkeriä.) Ja minä kallista miniääni. Inkeri!
(INKERI väistää nauraen.) Olethan sinäkin nyt minun lapseni.
JOONAS. No mitä sinä konstailet, Inkeri?
KALLE. Se on kai sitä hääilon aavistelua. Sekin juutas on semmoista
ainetta, että se panee hyppäämään vaikka harakkaa.
SANTERI. Mutta, hyvät vieraat, käydäänpä nyt istumaan.
KALLE. Niin. Pöytään nyt, ystävät ja kylänmiehet. Ja olkaa niinkuin
kotonanne vaan. Herra nimismies, olkaa hyvä! Ja missä konstaapeli on?
NIMISMIES. Konstaapelilla on vielä eräs ikävä asia selvitettävänä.
KALLE. Mitä ikäviä asioita hänellä nyt vielä on?
NIMISMIES. Onpa hyvinkin ikäviä. Eräs aviorikosjuttu, josta voi olla
seurauksena avioero.
JOONAS. Ohhoh! Jopa jotakin!
KALLE. No mutta tämähän on vallan mielenkiintoista. Voisitteko kertoa
siitä jotakin enemmänkin, herra nimismies?
NIMISMIES. Juttu on pian kerrottu. Muudan mies sai tuolla metsässä
vaimonsa kiinni luvattomasta rakkaudesta. Rikolliset pääsivät kyllä
livahtamaan tiehensä, mutta onneksi sattui vaimo pudottamaan huivinsa.
No, tämähän on tietysti erinomainen todistuskappale.
SIINA (Äkkiä.) Voi hyvä Jumala. Kukahan tuo oli?
NIMISMIES. Se saadaan kyllä pian selville. Huivi annettiin
poliisikoiran haistettavaksi, koira syöksyi nuolena jäljille ja
konstaapeli perässä. Kunpa hän voisi hillitä sitä edes sen verran,
ettei se repisi sitä akkaa kappaleiksi.
KALLE. Kyllä se sen pian tekeekin, jos se vaan on vähänkin
vanhempiinsa, joista nimismies aamulla kertoi.
SIINA (Hieman rauhattomana.) No olikohan tuo vaimo vaan varmasti
naimisissa?
NIMISMIES. Onpa sekin kysymys. Johan minä sanoin, että mieshän se juuri
saikin vaimonsa kiinni.
VIHTO. Mies sai, niin...
SIINA. Mutta jospa hän ehkä sattui jotenkin erehtymään?
VIHTO. Eikös pikiä!
MIINA. Suusi kiinni! Mistä sinä sen tiedät?
VIHTO. Höh. Tiedän vaan. Ja jollen minä tiedä, niin, tuota, tietää
poliisikoira ainakin.
SANTERI (Vilkaistuaan ulos ikkunasta.) Tuollahan konstaapeli nyt tulee
koirineen.
JOONAS. Niin näkyy. Ja aika hamppua tuleekin.
MIINA. Mutta mitä ihmettä ne nyt tänne sitten?
NIMISMIES. Jälkiä, emäntä hyvä, jälkiä ne pojat seuraa.
SIINA (Vapisevalla äänellä.) Mutta herra nimismies, eikö koitakin voi
sentään erehtyä? Onhan ihminenkin erehtyväinen.
NIMISMIES. Erehtyy mikä erehtyy, mutta ei poliisikoira milloinkaan. —
(Eteisestä kuuluu melua ja haukuntaa.)
JANNE (Oven raosta.) Herra nimismies, päästänkö minä tämän pedon
sisälle, muuten se syö minutkin? (Melu kasvaa eteisessä.)
NIMISMIES. Älkää vielä päästäkö. — (Uhkaavasti.) Siis jäljet toi tänne.
Nyt olisi syyllisen hyvä tunnustaa ajoissa, ennenkuin peto hyökkää
hänen helmuksensa kiinni.
SIINA (Tuskissaan.) Voi Herra Jumala kuitenkin! Joko se olen minä tai
Miina.
MIINA. Jumaliste! Minäkö? Ettet sinä häpeä!
NIMISMIES. Mutta, hyvä emäntä, eihän täällä ole muita epäiltäviä.
SIINA. Enkä minä ole edes naimisissakaan. En ainakaan vielä.
MIINA. Mutta minä olen viaton niin totta kuin minä elän ja hengitän.
NIMISMIES. Älkää vannoko. (Rykäisee, jolloin JANNE taas ryhtyy oven
takana haukkumaan.) Kuulkaa. Se vainuaa väärän valankin.
VIHTO. Höh! Se onkin Sipyllan penikka. Voi Miina, Miina!
MIINA (Pillahtaa itkemään.) Voi minua onnetonta... Taivas yksin tietää,
että minä olen syytön... että minä olen elänyt koko elämänikäni
siveellisesti ja nuhteettomasti.
NIMISMIES. Mutta taivas tietää kai myöskin, millä tavalla te olette
kohdellut miestänne. Onko se ollut rakkautta se?
MIINA. Se on kyllä totta, ja antakoon sen taivas minulle syntiselle
anteeksi... Ja Vihto kanssa. Mutta sen minä vannon sinulle, Vihto
kulta, että minä en ole milloinkaan maailmassa muita miehiä rakastanut
enkä tule ikinä rakastamaan... (NIMISMIES rykäisee ja haukunta
kiihtyy.) Usko minua, rakas Vihto...
VIHTO. Höh. Ettäkö sitten omat silmäni, tuota, ja Sipylla
valehtelisivat?
MIINA (Raivostuen.) Jumalauta! Vaikka siinä nyt olisi itse paha henki,
niin näytän minä kuka meistä on oikeassa. (Tempoa nurkasta leipälapion
ja survaissee oven auki. JANNE koirineen seisoo hämillään kynnyksellä.)
No, tulkaa nyt Sipyllojenne kanssa, jos teillä on sisua.
NIMISMIES (Vihtolle.) Hitto vieköön! Vaimonne näyttää olevan viaton.
VIHTO. Höh. Mutta kyllä se, tuota, oli varmasti sen huivi.
NIMISMIES (Jannelle.) Näyttäkääpäs vähän sitä huivia. — Eikö tämä ole
emännän huivi?
MIINA. Tuoko? On se kyllä ollut, mutta minä annoin sen aamulla Siinalle.