Junnilan tupa. Päivä. MIINA on päivällishommissa.
SIINA (Tulee MAIJUN kanssa.) Päivää taas. Joko sinä nyt päivällistä
värkkäät?
MIINA. Johan tässä on aikakin kohta käsissä.
SIINA. Voi voi, kun en minä huomannut ennen tulla.
MIINA. No kyllähän sitä nyt vielä ehditään.
SIINA. Mitä herkkuja sinulla onkaan tekeillä?
MIINA. Ei minulla erikoisia. Tapoin vain yhden kanan ja laitoin siitä
ja kukosta lihapullia.
SIINA. Älä. Vai kananlihapullia. En minä ole semmoisista kuullutkaan.
MIINA. En minäkään. Mutta mitä niille nyt muutakaan keksi. Eikä niitä
voi silakalla ja piimälläkään semmoisia vieraita pitää.
SIINA. Ei, hyvänen aika, jotka on ikänsä herkkujen varassa eläneet!
(Istuutuu jäykkänä pöydän ääreen, MAIJU samoin perälle.)
MIINA. Kuulehan, Siina hyvä, viitsitkö — Tai en minä tiedä, voiko sinua
enää vaivatakaan, kun sinä olet niin upporikkaaksi tullut.
SIINA. No voinhan minä nyt sentään jotakin tehdä, vaikka se jo alkaakin
vanhuus tulla. Mitä minä tekisin?
MIINA. Niin, minä ajattelin, että voisitko sinä vaikka vähän kuoria
noita perunoita? Minulla kun on tässä muuta.
SIINA. Jaa perunoitako? Miksi ei. Tai kuori sinä, Maiju. Minun on niin
selkäni tullut kovasti kankeaksi. Taitaa olla reumatismia.
NIINA. Ai ai. En minä sitten pyydäkään.
SIINA. Ei se mitään. Kyllä Maiju kuorii.
MAIJU. Mutta siitä tulee kädet niin pahaksi..
MIINA. Mitä?
SIINA. Ole hassuttelematta. Kyllä sinä vielä voit kuoria. Siten kun
tullaan Helsinkiin, niin palkataan piika kuorimaan. (MAIJU ryhtyy
kuorimaan.)
MIINA. Vai niin, aiotteko te muuttaa Helsinkiin?
SIINA. Semmoinenhan se olisi tarkoitus. Tämä maaelämä on niin
yksitoikkoista, että hirvittää. Ja sitten pitäisi Maijunkin vähän
fiinistyä.
MIINA. Maijunko fiinistyä! Se nyt on minun mielestäni vallan turhaa.
Kyllä se Urholle tuommoisenakin kelpaa.
MAIJU. Viis minä Urhosta. Minusta tuleekin rouva.
SIINA. So so, Maiju!
MIINA. Varjelkoon! Vai oikein rouva! No niin. Kukapa sen kissanhännän
nostaisi...
SIINA. Eihän sitä nyt vielä tiedä. Mutta Maijuhan onkin vielä liian
nuori naimisiin ja liian kokematon.
MIINA (Katkerasti.) Niin, niin. Ja onhan teillä nyt rahaa kokeilla.
SIINA. Niin. Eikö se ole Jumalan siunaus! Kyllä se Jussi-veikka oli
nuuka mies. Ajattele! Joka ikisen pennin, minkä se oli tienannut, se
oli heti paikalla pannut talteen. (Nyyhkien.) Ja nyt ei se itse saa
yhtään nauttia rikkaudestaan.
MIINA. Onpa ne ristinsä rikkaillakin, Laatsaruksillakin ilonsa. (Ulkoa
kuuluu MALJASTEN lähestyvää laulunhoilotusta.)
SIINA (Hypähtää ikkunan luo.) No nyt ne herrat jo tulevat. Voi voi, kun
ne astuu topakasti, niinkuin sotamiehet. Sen tuntee jo käymisestäänkin
sivistyneen ihmisen. Tulehan katsomaan, Miina.
MIINA. Ei minulla ole aikaa silmiäni palvella. — On tässä muutenkin
eteensä katsomista. (KALLE ja SANTERI tulevat laulaen Työväen marssia.)
KALLE. Ei tämä marssi oikein sovi meille. Mutta eikö ole olemassa
mitään porvarien marssia?
SANTERI. Ei taida olla erityistä.
KALLE. No hitto vieköön! Eikö porvarien kannata pitää omaa marssia, kun
kerran proletaristeillakin on omansa?
SANTERI. Porvarit eivät tarvitse mitään marssia. Ne ajavat hevosella ja
autolla ja lentokoneella.
KALLE. Niin. Ja laulavat jotta: »Lennä, lennä, airoplaani, lennä muille
maille?»... Mitenkäs se sitten onkaan? — Ai, hyvää päivää, emäntä!
MIINA. Jumal' antakoon!
SANTERI. Eivätkö toiset ole vielä tulleet?
MIINA. Eihän noita ole näkynyt.
SANTERI. Vai ei. (Kallelle.) Kyllä minua vähän peloittaa se Inkerin
kohtalo.
KALLE. Ole huoletta! Olisihan nyt ihme, elleivät kruununmiehet häntä
löytäisi. — (Ottaa laukun selästään, Miinalle.) Tässä sitä nyt olisi
emännälle hirvenpaistia.
SANTERI. Ja tässä myöskin.
MIINA (Välinpitämättömästi.) Vai niin.
KALLE (Taputtaa Miinaa.) Laittakaa nyt, emäntä, siltä oikein hyvä,
ruhtinaallinen päivällinen.
MIINA (Väistää kärsimättömästi.) Kyllä minä laitan, mitä häntä laitan.
SIINA (On maltitonna seisonut ikkunan ääressä, astuu esille.) Ja kyllä
minä autan, jos tarvitaan —
KALLE. No kas. Onhan se pikku Siinakin täällä. (Taputtaa Siinaa.) Minä
ole niin onnellinen, että minä tahtoisin syleillä koko maailmaa.
SIINA. Voi jestantee, kuinka sinä olet hyvä.
KALLE (Syleilee Siinaa.) Niin, sinä se oletkin minun maailmani, jonka
minä onnellistutan rakkaudellani. Jumaliste, Siina! Tämä on minun
elämäni merkillisin merkkipäivä. Eikä minulla ole niitä vielä ollutkaan
muuta kuin kaksi: rakkaan Karoliinani kihlajais- ja hautajaispäivä.
(SIINA nyyhkii.) Mitä sinä itket, Siina?
SIINA. Sitä, että kun minä nyt vaan kunnolla pystyisin täyttämään sinun
vaimovainajasi paikan.
KALLE. Älä Herran nimessä koetakaan, Siina, ellet sinäkin tahdo
ilahduttaa minua vain kahdella merkkipäivällä.
SANTERI. Mutta eiköhän haeta virvokkeita pöytään? Kieli on jo kankea
kuin lapio.
KALLE. Haetaan vain. (Miinalle.) Vieläkö ne ovat aitassa, emäntä?
MIINA. Kuka ne sieltä olisi kehveltänyt, jollette itse.
KALLE (Taputtaa Miinaa.) Kiitos, kiitos!
MIINA. Menkää hornan kitaan siitä lääppimästä.
KALLE. No no no no! (Santerille.) Aivan kuin mamma-vainajasikin.
(Menevät.)
MIINA. Vai olet sinäkin taas naimahommissa.
SIINA. No, pyhä isä, enhän minäkään ole mikään hakotukki.
MIINA. Et niin. Mutta pistäpäs kaksikymmentätuhatta hakotukkiin, niin
naidaan sekin.
SIINA. Ehkä. Mutta ei herra Maljanen vaan rahan takia nai. On se niin
noopeli mies.
MIINA. Hm. Vannomatta paras. — Mutta asiasta toiseen. Pidätkö sinä
hirvenlihasta? (Ottaa laukut.)
SIINA. Niin hirvenlihastako?... Enpä oikein tiedä.
MIINA. Kannattaakohan sitä nyt paistaa, kun minulla on nämä
lihapullatkin jo melkein valmiina?
SIINA. Suotta se on. Ovathan toki kananlihapullat paljon hienompia ja
harvinaisempia.
MIINA. Siksi toiseksi en minä tiedä mikä siinä on, mutta en minä voi
sietää hirvenlihaa.
SIINA. Niin ja mistäpä ne tietävät, että ne pullat kananlihasta ovat.
Liha kuin liha.
MIINA. No niin. Minä vienkin nämä sitten tuonne perunakuoppaan.
MAIJU (On saanut perunat kuorituiksi.) Tässä on nyt perunat.
MIINA. Hyvä. Voi jos tuo Maiju hyppäisi vielä vettä hakemassa, kun
minun pitäisi maitokin kuoria.
MAIJU. No jos minä nyt vielä tämän kerran menisin.
SIINA. Ja voisinhan minä ehkä kuoria sen maidon. Missä se on?