SIINA. Viimeinkin te tulette. Me jo tässä ventattiin hyvän aikaa.
KALLE. Täällä näkyi olevan muitakin ihmisiä, niin minä en viitsinyt
suoraa päätä tulla. Minusta on parempi olla rauhassa.
SIINA. Niin, niin. Sitähän minä juuri tässä Maijun kanssa
funteerasinkin. — (KALLE viittailee salavihkaa Siinalle.) Kuulehan,
Maiju! Mene sinä nyt edeltäpäin kiehauttamaan kahvit. Me tullaan sitten
kohta perässä. (MAIJU katsoo epäilevästi Siinaa.) No mene nyt.
MAIJU (Itkeä vollottaa.) Niin! Kyllä minä tiedän. Lähetätte minut pois,
etten minä saisi nähdä teidän riiasteluanne.
SIINA. Soh! Pidätkö suusi kiinni siinä. (MAIJU menee vasemmalle eteen.
KALLE nauraa.) Se on vielä niin tuhma kakara, että ihan hävettää.
KALLE. Ei maar. Ei se niin typerä ole kuin miltä se näyttää.
SIINA. Taitaisi se kyllä sivistyä, kun joutuisi oikein ihmisten seuraan.
KALLE. Tietysti. Seurahan se vasta vaikuttaakin. (Istuu kivelle
oikealle.) »Sano minulle kenen kanssa sinä seurustelet, niin minä sanon
sinulle kuka sinä olet.»
SIINA (Makeasti.) Voi, voi, mitä te nyt! En minä ole seurustellut
yhtään kenenkään kanssa sitten kuin ukko kuoli.
KALLE. En minä sitä tarkoittanut. Se on vain semmoinen sananlasku,
näetkö. Mutta mitä varten sinä seisot? Tule nyt tähän istumaan.
SIINA. Ei se taida oikein passata...
KALLE (Vetää Siinan viereensä istumaan.) Passaa kyllä. Mitä me tässä
kainostellaan! Eihän me ensikertalaisia näissä hommissa olla.
SIINA. No eipä sillä. Herra on tainnut olla jo useastikin. (Siirtää
keimaillen huivinsa hartioilleen.)
KALLE. En. Eukkoni haudalla vannoin, että hän oli ensimmäinen ja
viimeinen. Mutta enhän minä silloin voinut aavistaa että minä vielä
löytäisin sellaisen aarteen kuin sinä. (Kietoo käsivartensa Siinan
ympäri.) Sinä olet oikea kultakaivos minulle. — Sano nyt, pidätkö sinä
minusta.
SIINA. Hm! Kysyykin tuota vielä!
KALLE. No mitäpä muuta! Vietetäänkö jo tänään kihlajaiset?
SIINA. Vietetään vaan minun puolestani.
KALLE. Hyvä on. Ja nyt siis sinetti sen asian päälle, niinkuin
runkataan. (Suutelevat. SIINA kääntyy poispäin ja pyyhkii suutaan.
KALLE sylkäisee omalle taholleen.)
SIINA. Uskaltaisinko minä nyt esittää erään asian?
KALLE. No? Antaa kuulua vaan.
SIINA. Että me olisimme lähempiä tuttavia.
KALLE (Nousee.) No hitto vieköön! Eikö sitä sitten olla vielä' Kalle
minä olen. (Kättelevät.)
SIINA. Ja minä Siina. (Nauraa.) Kyllä kai tämäkin asia olisi sinetillä
vahvistettava.
KALLE. Niin, ettäkö tämäkin vielä? No kyllähän sitä tätä lakkaa
riittää. (Suutelevat.)
VIHTON ÄÄNI (Oikealta.) Hoi!
SIINA (Hypähtää seisomaan.) Siunatkoon! Mitä nyt?
MUIDEN ÄÄNIÄ (Kaukaa eri tahoilta.) Hoi, hoi! Haloo!
VIHTON ÄÄNI. Hei, tännepäin!
SIINA (Pyörähtelee neuvottomana.) Herrajesta! Näkevät vielä vanhan
ihmisen, niin on kohta kunniastaan kuitti.
VIHTON ÄÄNI. Joutukaa!
SIINA. Kalle kulta, juostaan meille.
KALLE. Taikka hypätään tuonne pajukkoon. (Juoksevat vasemmalle eteen,
SIINA pudottaa huivinsa.)
JOONAKSEN ÄÄNI. Ottakaa kiinni!
VIHTO (Rientää tyynellä touhulla oikealta, katsahtaa ympärilleen ja
löytää Siinan pudottaman huivin.) Höh! Miinako se olikin! (Pistää
huivin poveensa. Toiset tulevat kiireesti omilta suunniltaan.)
JOONAS. No mitä? Näitkö?
VIHTO. Höh, tottakai.
JOONAS. Mitä? Ketä?
VIHTO. No ettekö te sitten nähneet?
JOONAS. Emme kerrassaan mitään. Mutta mitä sinä näit?
VIHTO. Tästä vilahti vain, tuota, sumunaan...
JOONAS. Mikä vilahti?
NIMISMIES. Puhukaa nyt aivan tyynesti.
VIHTO. Tyynesti, joo. Ettäkö mikä siinä vilahti, tuota? No tietysti
mies- ja naisihminen.
JOONAS. No Jumalan kiitos! Minnepäin ne katosivat?
VIHTO. Höh, tuohon suuntaan ne pyyhkäisivät.