Korpimäki. Perällepäin kohoava mäenrinne, joka on tiheän sekametsän
ympäröimä. Keskellä kasvaa tuuhea kuusi. Aamupäivä.
URHO (Istuu mättäällä kuusen edessä ja viheltelee. Vaikenee lopulta
ja katsoo kelloaan, nousee sitten ja kävelee edestakaisin katsoen
odottavasti metsään. Oikealta kuuluu vihellys, johon Urho vastaa ja
vetäytyy piiloon kuusen suojaan.)
SANTERI (Kiiruhtaa oikealta perältä, pysähtyy ja viheltää taas, johon
URHO hiljaa vastaa; lähenee kuusta makeasti hymyillen.)
URHO (Hypähtää vastaan, mutta huomaakin Santerin.) Mitä hittoa?
SANTERI (Pelästyen.) Suokaa anteeksi. Tämä... tämä oli erehdys. Mutta
ettekö te ole huomannut täällä —
URHO. Ahaa, sitäkö te vihellätte.
SANTERI. Mitä? Oletteko te tavannut —?
URHO. Olen kyllä. Mutta se oli hyvän matkaa täältä.
SANTERI. Olisitteko ystävällinen ja sanoisitte missä päin se oli.
URHO. Kuinka se nyt olikaan... (Viittaa vasemmalle.) Tuolla suunnalla
noin. Siellä se harhaili häntä koipien välissä!
SANTERI. Mitä te sanotte? Häntä?
URHO. Niin, minä tarkoitan, että se näytti olevan kovasti suruissaan ja
etsivän teitä.
SANTERI. Vai niin. Kiitoksia paljon. Ehkäpä minä löydän. (Kiiruhtaa
vasemmalle, mutta palaa kohta takaisin.) Anteeksi, että vielä vaivaan.
Mutta eikö tämä sitten olekaan Koipimäki?
URHO. Korpimäki! (Nauraa.) Herra taitaa olla vieras näillä mailla.
SANTERI. Niin olen. Ja olen nähtävästi eksynyt.
URHO. Siltä se kuulostaa — Menkää tuota polkua. (Viittaa vasemmalle.)
Joka kerta kun tulette polun haaraan, niin käännytte aina oikeaan.
Huomaatteko?
SANTERI. Kyllä. Aina oikeaan.
URHO. Niin. Ja jatkakaa sillä tavalla siksi, kun tulette
tämäntapaiselle mäenrinteelle kuin tämäkin. Siinä on juuri tämmöinen
sankka kuusikin keskellä niinkuin tässäkin. Se se on Korpimäki.
SANTERI. Vai niin. Kiitos neuvosta. Siis aina oikeaan.
URHO. Aina vaan. (SANTERI rientää vasemmalle perälle.) Silloin tulette
varmasti Korpimäelle. (Nauraa.)
INKERI (Kurkistaa oikealta perältä.) Huhuu!
URHO. Inkeri! Vihdoinkin!
INKERI. Joko hän meni?
URHO. Jo, rensselit rentonaan. (INKERI hypähtää esille.) Penikkaansa
hän haki, ja minä luulin sinun siellä viheltelevän. Vähältä oli, etten
jo kaulaansa kapsahtanut.
INKERI (Nauraa.) Sitäpä olisi kelvannut katsella.
URHO. Hyi hiidessä. Mutta tiedätkö? Nyt se poika riepu huhkii
murtomaata tämän mäen ympäri.
INKERI (Istuu mättäälle kuusen eteen.) Onko se hassu jo aivan
järjiltään?
URHO (Istuu Inkerin viereen.) En tiedä. Sanoi eksyneensä ja kyseli
Korpimäkeä. No, ettei pahemmin eksyisi, niin minä panin sen laukkaamaan
koko tämän mäen ympäri tähän samaan paikkaan takaisin.
INKERI (Nauraa.) Se on oikein. Se tekee hyvää hänen sydämelleen. Sillä
hän vannoi sen särkyvän, jos minä annan hänelle rukkaset. — Minun
tekisi muuten mieleni vieläkin koetella noita hänen variksenvalojaan.
URHO. Hm. Taidat vielä uskoa niihin...
INKERI. Hyi, Urho. En pennin edestä. (Katsoo Urhoa silmiin.) Vai
näytänkö minä siltä?
URHO (Tarttuu Inkerin käsiin.) Anna anteeksi, Inkeri... Sinä et usko,
miten minun on ollut paha olla koko tämän ajan, kun sinä olet ollut
poissa. En minä osaa sitä selittääkään.
INKERI. Älä koetakaan. Itsestäni minä sen tiedän.