MIINA (Urholle, joka juo kahviaan katsellen ulos ikkunasta.) Joko näkyy?
URHO. Ei vielä.
MIINA (Ottaa kiulun ja aikoo mennä, mutta oven auetessa kuuluu ulkoa
kukon kiekaisu.) Hyvät ihmiset. Kanatkin on vielä ruokkimatta. (Ottaa
vielä vakan ja menee. Kuuluu ulkona maanittelevan kaakattavia kanoja:
»Tipu, tipu, tipu!»)
URHO. (Nousten pöydästä, koiralleen.) No niin, Tuittu, joko mennään?...
Kohta, kohta! (Kävelee mietteissään edestakaisin.) Ei!... Minun
täytyy tavata Inkeriä kahden kesken... Mutta miten?... (Kävelee
taas, pysähtyy ja viheltää.) Hyvä! Kirje!... (Ottaa kirjahyllyltä
paperiliuskan ja kynän ja ryhtyy kirjoittamaan.) Noin!... (Nousee.)
Niin, niin! Herrat hiiteen. (Kirjoittaa taas, mutta ponnahtaa äkkiä
ylös ja ryhtyy kiivaasti kävelemään pitkin lattiaa, tempoa sitten
pöydältä kirjoittamansa paperin, rutistaa sen ja viskaa oven eteen
permannolle.) Ah! Siina oli oikeassa. (Irroittelee koiraa.) Pitäkööt
herrat hempukkansa!... (Heittää pyssyn ja laukun selkäänsä, painaa
lakin päähänsä ja lähtee koirineen menemään.) No, Tuittu, korpeen!
(Katkerasti.) Siellä sitä mekin ollaan herroja! (Syöksähtää ovessa
INKERIÄ vastaan, joka samassa tulee kiireesti sisään.)
INKERI. Oh, oikeinpa pelästyin.
URHO. Inkeri!
INKERI. Terve! Mitä sinulle kuuluu pitkästä aikaa? (Tervehtivät. URHO
on hämillään. Inkeri katsoo häneen pitkään.) Mutta, Urho, mikä sinun on?
URHO. Minunko...
INKERI. Niin. Oletko sinä noin muuttunut?
URHO (Naurahtaa katkerasti.) Hm. (Katsoo tutkivasti Inkeriä ja lausuu
merkitsevästi.) Mihinkä ne toiset jäi?
INKERI. Kai ne kohta tulevat. Kiiruhdin edellä tavatakseni sinut.
URHO (Vilkkaasti.) Niinkö...(Epäillen.) Mitäpä sinä minusta?
INKERI. Hyvänen aika! Olisi paljonkin puhuttavaa, mutta ei tässä
ennätä. (Purskahtaa nauramaan.)
URHO. Mikä sinua naurattaa?
INKERI. Voi voi, se on niin hullua, etten minä kehtaa sanoakaan.
(Nauraa.)
URHO. Mikä niin? Sano pois vaan.