Sodan haavat, se on: maakunnan köyhyys ja huono tila, olivat ruvenneet
paranemaan. Aika oli ollut lääkärinä, ja lääkäreistä on aika paras,
sillä se parantaa aina, milloin yhdellä, milloin toisella tavalla.
Suomenmaa oli, niinkuin ruotsalaiset sanovat, verisenä kilpenä reväisty
Ruotsista, se oli yhdistetty entisen vihollisensa Venäjän kanssa. Kova
oli tauti, jota Suomi sairasti, sillä se oli jäsenenä leikattu
ruumiistaan Ruotsista, mutta tämä jäsen oli ruvennut vähitellen
taipumaan eroonsa; aika oli parantanut mitä sota rikkoi.
Niinkuin ainakin sotaa seuraa vallattomuus sille, joka vallattomana
tahtoo elää, löytyi nytkin vuonna 18-- monessa paikoin maassamme
semmoisia, jotka mieluummin elivät toisen huolella, kuin itse viitsivät
ryhtyä työhön. Missä kulkivat nämä veitikat itsekseen, missä olivat he
antauneet liittoon ja valinneet itselleen päällikön. Täten kulkivat he
ympäri, varastivat ja murhasivat, missä luulivat varkaudellaan tahi
murhallaan mitään voittavansa. Kaikki rehelliset ja tunnolliset ihmiset
pelkäsivät näitä joukkokuntia, joilla aina oli pahuus mielessä ja
puukko terävänä tupessa. Mutta etenkin muutamia joukkoja pelättiin
hirmuisesti, ja näistä muutamista semmenkin sitä, jolla oli päällikkönä
Pitkä Pekka.
Tuosta Pitkä Pekasta ei kumminkaan tietty paljon mitään. Minkä näköinen
hän oli, se oli riidan alainen asia. Moni sanoi nähneensä hänet, mutta
nämä antoivat hänestä erilaisia lausuntoja. »Minä näin hänet Varsan
markkinoilla; hän oli keski-ikäinen mies, mustatukkainen,
pienisilmäinen ja pitkäpartainen», sanoi toinen; mikä taasen sanoi
nähneensä hänet Turussa vanhana ukkona, kaljupäisenä, suurisilmäisenä
ja lyhytkasvuisena; mikä vielä nähneensä hänet Haminassa, kauniina
nuorukaisena. Näin eriäväiset olivat lauseet hänestä. Mutta asia, missä
mielet eivät eronneet, oli se, ketä kaikesta pahasta oli syyttäminen.
Milloin varasta tahi murhaajaa ei saatu kiinni, silloin Pitkä Pekka
aina oli syyllinen. Oli tapana puhua hänestä, ja kumminkaan ei tietty
varmaan hänestä mitään. Pitkä Pekka oli tullut puheeksi ja -- hänestä
puhuttiin, sillä häntä pelättiin.
* * * * *
Suomenmaassa löytyy vallan monta Mattila nimellistä taloa. Eräs
tällainen Mattila seisoo vielä tänäkin päivänä Suoniemen kappelissa
Sarkolan lahden perässä, pian Vesilahden pitäjän rajalla. Samalla
paikalla, missä nytkin, seisoi vuonna 18-- talo, ja samaten kuin sen
isäntä on nykyaikana varakas, oli sekin isäntä, joka mainittuna vuonna
hoiti Mattilan maata. Töllit, melkein samanlaisia kuin nytkin,
seisoivat rannalla, noin pari kivenheittämää Mattilasta. Nämä töllit
kuuluivat mikä Mattilaan, mikä Talolaan, mikä Vahalahden kylään, sillä
paikkaa pidettiin yhteisenä.
Eräässä näistä tölleistä asui Olli Jaakonpoika, jota tavallisessa
puheessa kutsuttiin »Suutari-Olliksi». Liikanimi ilmoittaa hänen
ammattinsa. Hän oli noin viidenkymmenen vanha, vankka mies. Häntä
kehuttiin paraaksi suutariksi koko Karkun pitäjässä. Varma onkin, että
monet saapasparit hän oli tehnyt Leistenius vainajalle, joka siihen
aikaan eli kappalaisena Suoniemessä, vieläpä Kuljun kartanon
parooneillekin. Olli ei siis saanut olla paljon kotona. Hän kulki
ympäri pitäjässä ehtimiseen. Mutta se oli Ollilla tapana, että aina,
kun viikon arkipäivät loppuivat, tuli hänelle ikävä, ellei hän päässyt
tervehtimään Vappoansa ja nuorta tytärtään, Elsaa, sillä näitä hän
rakasti sanomattomasti. Kuluillaan oli hänellä mukanansa oppipoika,
rehellinen, ja uuttera nuorukainen Tyrväältä, jota Olli isän
rakkaudella rakasti.
Olli oli ymmärtäväinen mies ja voitti ahkeruudessa monta suutaria
aikanaan, sillä tuskin oli kukko orrella ilmoittanut päivän
koiton, ennenkuin Olli jo istui lestin kädessä, saapas polvella
työlavitsallaan. Mutta kumminkaan hänen työllänsä ei ollut siunausta.
Kesäaikoina ihmiset kulkivat paljain jaloin tahi virsuissa niityillään,
ja kesäaikoina Olli oli usein työttä, sillä en tiedä, mikä syynä lienee
ollut, mutta ulkotöihin ei juuri Ollista ollut. Sodan aikana hän oli
joutunut velkaan, ja kun hän talvitöillään vaivoin elätti perhettään,
niin on pian ymmärrettävä, ettei hän missään rikkaudessa elänyt. Olli
koetti kumminkin kesällä varustaa aikaantuloaan. Hänellä oli lehmä,
joka tarvitsi heiniä, ja siihen lisäksi hänellä oli kapanala peltoakin;
mutta vaikka lehmä antoi maitoa ja pelto aina vähin jyviä, ei Olli
voinut kotityöstään lukea suurta päiväpalkkaa.
Elsa, hänen tyttärensä, oli seitsemäntoista vuotinen, hoikkakasvuinen
ja punaposkinen neito; hänen suuriin sinisiin silmiinsä oli moni
nuorukainen liian syvään katsonut. Kaarlo, Ollin rakas oppipoika, Elsaa
paria vuotta vanhempi, ei ymmärtänyt, että niihin oli vaarallinen
silmäillä, ja sen, joka ymmärtää rakkauden vaikutuksia, olisi ollut
aivan huokea sanoa, mitä Kaarle väliin ajatteli, kun hän Elsaa
silmäili. Kaarle tosin koetti tuota näyttääkin Elsalle ja auttamalla
häntä missä taisi voittaa Elsan suosiota. Olli näki tämän aivan hyvin,
hän hymyili ja iloitsi nähdessään nuorten lähestyvän toisiaan, toivoen
kerran näkevänsä heidät pariskuntana. Mutta Elsa ei näyttänyt huolivan
suutaripojasta, ja kaikki, mitä Kaarle teki voittaakseen Elsan
suosiota, oli turhaa vaivaa. Elsan mieli pyrki paljon korkeammalle,
kuin naimisiin köyhän työmiehen kanssa. Nuorukainen tunsi sydämessään
syvästi Elsan käytöksen, ja hän koki puolestaan osottaa kylmyyttä
takaisin; mutta mitä enemmän hän koetti, sitä vähemmin hän onnistui.
Emäntä Vapon mieleen nämä Kaarlen suosionvoittokoetukset eivät myöskään
olleet, ja Olli sai usein kuulla kovia sanoja vaimoltaan. »Mitä Elsa
Kaarlella on autettu?» kysyi Vappo väliin. »Kaarlella ei ole mitään,
Elsalla ei ole mitään, ja jossa ei mitään ole, siitä ei myöskään mitään
tule. Jos ne yhteen menisivät, siitä syntyisi onnettomuutta. Elä pakota
Elsaa, hän on nuori ja kaunis, hän kyllä löytää onnensa maailmassa».
»Sinä puhut tyhmästi», vastasi Olli; »sopimaton on ainoastaan se
pariskunta, jossa mies ja vaimo ovat eri säätyä, jossa kumpikin tuo
yhteiseen kotiinsa eri tapoja, eri vaatimuksia; mutta otollinen
Jumalalle ja ihmisille on se pariskunta, jossa molemmat ovat
yksisäätyisiä, yhtä sivistyneitä, samoissa tavoissa kasvatetut, vaikka
ei kummallakaan olisi mitään tavaraa. Minä olen aivan hyvin huomannut,
miten rikkaan Mattilan nuorin poika, tuo hellä Antero, Elsaamme
rakastaa. Mitä luulet tuosta syntyvän? Jos Mattilakin tuon huomaa, niin
on naapurirauha kadonnut».
Mutta kaikki, mitä Olli saarnasi vaimolleen, oli turhaa. Vappo iloitsi
itsekseen nähdessään, että Antero aivan usein kävi heillä, että Elsan
ja Anteron väli päivä päivältä muuttui yhä rakkaammaksi. Onhan Elsa
kaunis ja hyvin sopiva Anterolle puolisoksi, ajatteli tuo tyhmä äiti ja
yllytti Elsaa pitämään hyvänä Anteroa. »Aikaantulo ja rikkaus ovat
etevimmät Jumalan lahjat tässä maailmassa», sanoi Vappo eräänä päivänä
tyttärelleen, »niillä voi kaikki. Miten saattaisin minä suoda Elsastani
tulevan tuollaisen köyhän retueukon kuin äitinsä on!»
Olli ei kuullut näitä äidillisiä sanoja, ja Elsa sai siis kenenkään
kieltämättä seurata niitä. Mutta tietämättömyydessä Olli ei kauan
ollut. Hänen tultuaan kotiin eräänä iltana astui Mattila tölliin ja
pyysi saada kahdenkesken sanoa Ollille pari sanaa. Olli aavisti pahaa,
mutta käski kumminkin vaimonsa ja Elsan menemään ulos.
»Kuule, suutari!» sanoi Mattila, kun olivat jääneet kahdenkesken. »Minä
olen havainnut, että tyttäresi kaikenmoisilla juonilla kokee sitoa
minun Anteroani; he viskelevät toisiansa lumipalloilla, viittailevat
toisillensa ja tapaavat toisiansa salaa. Te, Olli, olette ymmärtäväinen
mies, ja näette niin selvästi kuin minäkin, ettei heistä tässä elämässä
voi pariskuntaa tulla; sanokaa siis tyttärellenne, että hän luopuu
juonistaan, niin me olemme samaten kuin ennenkin hyvät naapurit».
Jättämättä Ollille sananvuoroa meni Mattila tämän sanottua matkaansa.
Suutari Olli kiristi hampaitaan vihasta. Hän oli köyhä, mutta hän oli
rehellinen, ja hänen sydämensä pohjassa asui vähän rehevyyttäkin, joka
aina on miehelle kunniaksi. Semmenkin oli hän maineestaan arka, ja
tultuaan oivallisen työnsä ja nuhteettoman elämänsä kautta kuuluisaksi,
tahtoi hän tuon ainoan aarteensa säilyttää. Vappo ja Elsa, tupaan
tultuaan, havaitsivat kohta, että jotakin kummallista oli tapahtunut ja
aavistivat ehkä, minkä tiedon Olli oli saanut.
»Mitä oli Mattilalla sanomista?» kysyi Vappo uteliaasti.
»Mitä muuta kuin että Elsa juonillaan koettaa sitoa Anteroa ja päästä
hänen vaimokseen; siihen lisäksi Mattila antoi minun tietää, että hän on
rikas, minä köyhä. Nyt näette hulluutenne! Mutta minä pelkään, ettette
vieläkään sitä näe, minä pelkään, että kohta kuuluu: Suutari-Olli, maksa
pois velkasi; -- ja silloin! Kuka antaa silloin minulle rahaa, kuka
menee takaukseen? Kuka tahtoo vaimokseen Elsaa, kun kuulee miten hän on
hypännyt Anteron jälessä? Siihen on nyt tuhmuutesi saattanut meidät,
sinä hurja Vappo. Rikas ei Elsasta huoli, sillä Elsa on köyhä, ja köyhä
ei hänestä huoli, sillä Elsalla ei ole puhdas maine!»
Vappo istui alakuloisena kuullen miehensä nuhteita. Elsa oli punastuen
kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja ikäänkuin häpesi luoda silmiään isäänsä.
»Mattila tahtoo meitä pelottaa», sanoi Vappo; »sinä pahastut niin
pian».
»Suokoon Jumala, että niin olisi», vastasi huoaten Olli; »mutta ellei
Elsa lakkaa noista kujeistaan, niin minä pahoin pelkään, että Mattila
toteuttaa aikomuksensa. Ylpeys on aina ennenkin vienyt häpeään».
Luultavasti Vappo tunsi miehensä olevan oikeassa, sillä hän ei
vastannut mitään.
Pitkä aika kului ennenkuin entinen rauha pääsi takaisin suutarin
tölliin. Ollia kutsuttiin taasen suutarintyöhön, mutta ennenkuin meni
matkallensa, kehoitti hän kyynel silmissä Vappoa ja Elsaa elämään
kaikin puolin nuhteettomasti. Mutta tuskin Olli oli jättänyt töllin,
niin Elsa teki asiaa Mattilaan ja puheli siellä ison aikaa Anteron
kanssa. Äiti ei häntä kieltänyt; ei, päin vastoin hän kehoitti häntä
tuohon, varottaen Elsaa ainoastaan olemaan varuillansa, ettei Mattila
mitään näkisi.
»Olen minäkin kerran ollut nuori ja tunnen omasta kokemuksesta mitä
rakkaus on, ja sen minä sanon, että jos saat Anteron rakastumaan
itseesi, niin hän voi vastoin isänsä tahtoakin ottaa sinut vaimokseen;
semmoisia on nähty ennenkin. Isäsi, Elsa raukka, on tuollainen tylypää,
joka luulee kaikkein voivan tyytyä köyhyyteen, koettamattakaan parantaa
asemaansa».
Tuollaisilla yllytyksillä äiti sai jo rikkoumaisillaan olevan välin
uudelleen sidotuksi. Rakastavaiset kokivat pitää yhteentuloansa niin
salassa kuin suinkin. He valitsivat tätä varten yön pimeimmät hetket,
ja semmenkin he salasivat vanhalta Mattilalta varovasti kaikki, jottei
tämä tietäisi aavistaakaan mitään. Mutta Mattila oli heitä viisaampi.
Hän ei ollut tietävinäänkään koko asiasta, ja juuri tuolla petti hän
Anteron. Nuoret luulivat salaisuutensa hyvin kätketyksi. He eivät
tienneet, että Mattila kerran yösydännä Pipolta palatessaan oli nähnyt
heidät Ollin töllissä.
»Vai niin!» sanoi Mattila silloin ja meni kotiinsa.
Kun Olli seuraavana lauantai-iltana tuli suutaritoimituksiltaan
pappilasta, tapasi hän jäällä Mattilan isännän.
»Miten teillä eletään?» kysyi Mattila.
»Sen te paremmin tiedätte; minä olen koko viikon ollut poissa», vastasi
Olli.
»Kyllähän minä sen tiedän, ja sentähden minä pyydän, että kolmen
kuukauden kuluessa, niinkuin välipuhe oli, maksatte veikanne. Minä
rakennan uutta aittaa. Kyllähän te pian saatte ne rahat kokoon».
Olli seisahtui. »Jumalan tähden! Mitä on tapahtunut?» huusi hän.
»Ei paljon sanottavaa», vastasi Mattila. »Minä tahdon ajoissa ilmoittaa
teille tarvitsevani rahaa. Emmehän me vieraita miehiä tarvitse, sillä
me olemme rehellisiä».
Tuon sanottuaan Mattila lähti matkoihinsa. Olli kiiruhti kotiaan; hänen
sydämensä oli saanut kovan loukkauksen. Jotakin hän ymmärsi
tapahtuneeksi, sillä syyttä Mattila ei rupeisi häntä kiusaamaan. »Elsa!
Elsa! Sinä viet minulta ainoan tavarani»; jupisi hän, »sinä saastutat
isäsi rehellisen nimen».
Murheellisena astui Olli tölliinsä ja laski lestapussinsa lavitsalle.
Vappo ja Elsa tulivat iloisina häntä vastaan; mutta kun näkivät Ollin
suruisen katsannon, hämmästyivät he, ja Vappo, joka oli nähnyt miehensä
puhuttelevan Mattilaa, kysyi pahaa aavistaen: »mitä oli rikkaalla
isännällä sanomista?»
»Sanomista? Sitä sinä kysyt! Sano ensin, millä velka maksetaan
Mattilalle? Siihen on nyt huono elämäsi meidät vienyt. Pois isän
töllistä, pois kerjuulle, sillä, mistä raha tulee? Ja sinä, Elsa,
kuinka kauvan muistit minun varoitukseni? Mutta syyttäkää itseänne!
Vasta vahingosta voitte te viisaiksi tulla. Mitä auttaa sinua nyt
kaikki pyrkimisesi saada Antero ansaasi? Koeta itse päästä irti siitä
ansasta, johon olet itsesi vienyt! Ihmeitä ei enää tapahdu, ja ellei
raha ole Mattilalla kolmen kuukauden kuluttua -- -- niin --»
Kirkkaat kyyneleet valuivat Ollin silmistä.
»Kolmen kuukauden kuluessa voi paljon tapahtua», lohdutti Vappo.
»Otetaan rahaa muualta lainaksi».
»Mutta jos ei lainansaanti ole mahdollinen, jos kaikki sanoisivat:
minulla ei ole, taikka: minulla on, vaan min' en anna -- niin mitä
sitten seuraa? Eikö koko omaisuutemme töllineen, lehmineen mene
velkaan? Ja mitä meillä on sanomista, kun ihmiset pilkaten sanovat:
tuossa kulkee Elsan isä, joka toivoi tytärtään miniäksi Mattilaan! --
Kaarle parka! Sinun he ovat hyljänneet; silloin on sinun vuorosi
hyljätä meidät.»
»Koska kerran laita on semmoinen, että Elsa mielii rikasta miestä, niin
anna hänen koettaa se saada», vastusti Vappo.
Olli loi kummastellen silmänsä puhujaan. »Noilla sanoilla sinä avasit,
itsesi tietämättä, sydämesi. Sinä olet minun poissa ollessani ollut
Elsan neuvonantajana, tyhmä, sokea äiti. Elsasi kunnia ja onni ei ole
sinulle minkään arvoinen. Jumala lohduttakoon minua, mies parkaa!»
»Mutta eihän mitään vahinkoa vielä ole tapahtunut», sanoi Vappo
hellemmällä äänellä, kun näki miehensä tuskan.
»Vahinkoa! Niin on kuin sanoin. Ennenkuin vahinko on tapahtunut, ette
te huoli mistään. Oi, Vappo raukka! Etkö sinä voi ymmärtää, että kun
vahinko on tapahtunut, niin se on tapahtunut. Mutta turhaan minä
saarnaan sinulle. Tapahtukoon sitten vahinko, sillä sitä ennen et sinä
viisastu». Mutta vaikka suutuksissa ja murheen runtelema hän olikin,
lieventyi hänen vihansa, kun Elsa laski kätensä hänen kaulansa ympäri
ja lapsellisella äänellä kuiskutti: »isä, älä ole vihainen!»
Olli rakasti talonpojissa oudolla rakkaudella tätä ainoata lastaan.
Vaikka tiesi hänet syyn alaiseksi, ei helläsydäminen suutari voinut,
niinkuin moni muu isä olisi tehnyt, kovuudella lykätä pois tyköään
syyllistä. Hänen vihansa lauhtui kohta ja leppyisillä sanoilla lausui
hän: »Elsa! Lupaa minulle, ettet tästä lähtien ajattele Anteroa, niin
minä koetan tehdä, mitä ihminen taitaa, voidakseni suorittaa velkani».
»Ellet muuta vaadi, rakas isä», sanoi Elsa taputellen isäänsä poskille,
niinkuin olisi tämä nuhdellut häntä aivan vähäpätöisestä asiasta,
»lupaan minä sydämestäni täyttää mitä pyydät».
Olli syleili hellästi Elsaa. »Suokoon Jumala, että tämän lupauksen voit
pitää!» sanoi hän.
Näin oli sovinto tehty. Mutta että rauha Ollin töllistä oli kateissa,
sen tunsivat kaikki kolme aivan hyvin. Entinen onnellinen kotielämä oli
muuttanut muotonsa. Ilma töllissä oli painostava, ikäänkuin olisi kova
ukkosen ilma ollut tulossa. Alakuloisena, usein ääneti istuivat nyt nuo
ennen niin onnelliset asukkaat. Hiljaisuudessa kokivat kaikki arvata
syytä tähän muutokseen; mutta se jäi heiltä salaisuuteen.
Ja niin käy aina, kun sydän on petollinen.
* * * * *
Ne kolme kuukautta, joiden kuluessa Ollin piti velkansa maksaa, olivat
loppumaisillaan, ja Olli tiesi nyt aivan hyvin mikä häntä odotti. Hän
kulki ikäänkuin houreissa. Heinänteon aika oli tullut, ja niinkuin
muinakin kesinä läksi Olli perheineen niittämään lehmälleen elatusta,
vaikka hän aivan hyvin ymmärsi, että tämä lehmä oli joutuva toisen
omaksi. Että Kaarleakin syvä suru vaivasi, oli aivan nähtävä. Vaikka
poika parka ei paljon puhunut, loisti suru hänen silmistään, eikä Olli
ensinkään hänestä saanut lohduttajaa.
Viikko oli enää Ollilla jälellä. Eräänä päivänä, kun hän alakuloisena
tuli yksinään niitylle, tapasi hän Talolan vainiolla Mattilan isännän.
»No, naapuri! Miten on, saanko minä tämän viikon kuluessa rahani?»
kysyi Mattila kylmästi.
Olli ei vastannut mitään; hän kiiruhti kotiapäin.
»Minä näen, miten on laita», lausui Mattila; »minä tahdon kumminkin
kehottaa teitä, että hyvin tallennatte rahanne, jos teillä semmoisia
on, sillä Karkun puolessa kulkee Pitkä Pekka par'aikaa joukkoineen
varastellen».
Olli, joka nyt ensikerran eläissään kuuli Pitkää Pekkaa mainittavan, ei
tuosta varotuksesta pitänyt mitään.
»Pitäkää varotus itsellenne!» sanoi hän. »Jos Pitkän Pekan mieli tekee
rahoja, ei hän niitä minun töllistäni hae, kun Mattila on niin
lähellä».
»Oikein, oikein!» sanoi Mattila. »Jos Pitkä Pekka tietäisi, niin hän
kääntäisi matkansa minun arkkuuni päin».
Olli katsoi kummastellen puhujaa. Mattila näkyi olevan aivan iloisella
mielellä, joka ei suinkaan ollut tavallista. Vähäinen toivon koite
nousi Oliin rintaan, ja huomaamatta oli hän sanonut: »Isäntä kulta!
Elkää ajako meitä töllistämme!»
»He, he!» nauroi Mattila pilkaten. »Kyllä minä rahani säilytän.
Tulevana maanantaina, Olli, tapaamme taasen toisemme».
Kiristellen hampaitaan ja kiroten tyhmyyttään, kun oli luullut Mattilan
sydämessä löytyvän hellän paikan, kiiruhti Olli kotiinsa. Kesken
epäilystään ei hän kuitenkaan saattanut olla kummeksimatta Mattilan
käytöstä.
»Kenties, jopa luultavastikin oli hän päihtynyt», jupisi Olli, kun
astui tölliinsä.
Vappo, Elsa ja Kaarle istuivat syöden iltasta.
»Hyvä että viimein tulit», sanoi Vappo; »täällä on tänäpänä kummallisia
tapahtunut. Aamulla kävi täällä nimismies ja toi julmia sanomia isolta
kirkolta. Siellä on tois'yönä hirmuinen seikka tapahtunut. Kauppamies
Pörkeli eli Körkeli eli mikä se oli, en muista nimeä, on Huidan tykönä
ryöstetty. Tuon oli eräs Pitkä Pekka tehnyt. Kauppamiehellä sanotaan
olleen summissa rahoja. Hän lupaa 50 hopeista riksiä sille, joka saa
kiini hänen ryöstäjänsä ja tuo kauppamiehelle varastetut rahat
takasin».
»Ja ellei minulla tulevana maanantaina ole 50 riksiä, olen minäkin
ryöstetty» -- huokasi Olli.
»Eläs vielä! Nimismies toi samalla sanan Mattilaan, että isäntä on
saanut periä orpanansa Keuruulla, jonka sanotaan olleen määrättömän
rikas. Nyt ei hätyyttäne Mattila meitä enää».
»Vai niin!» huusi Olli; »nyt ymmärrän miksi Mattila oli niin iloisella
mielellä. Hän saa periä! Hän, jolla on entistä enemmän kuin ikänä
tarvitsee! Mutta jos sinä luulet rikkaan sydämen pehmenevän onnen
päivänä, niin erehdyt pahasti. Kuta enemmän rikas rikastuu, sitä
kovemmaksi jäätyy hänen sydämensä, sen olen minä tänä ehtoona saanut
havaita». Ja nyt jutteli Olli, mitä hänen ja Mattilan välillä oli
tapahtunut.
»Mutta vielä kummempia on täällä tapahtunut», sanoi Vappo, joka oli
kuunnellut miehensä kertomusta, ikäänkuin olisi kysymys ollut kokonaan
toisesta perheestä.
»Pian kohta puolisen jälkeen tuli tänne herra, joka sanoi aikovansa
Haapaniemeen tervehtimään katteinia, ja kysyi tietä. Kaarle, joka
ojankaivuusta vasta oli tullut, tarjousi kohta soutajaksi; mutta herra
sanoi mieluummin menevänsä maitse saadakseen ampua lintuja. Hänellä oli
komea pyssy olallaan. Hän oli kovin kohtelias herra. Hän söi meidän
kanssamme ja nipisti Elsaa poskesta. Kaarlelle, joka kävi hänet tielle
saattamassa, oli hän sanonut huomenna tulevansa takaisin meille.»
Ollilla ei ollut tuohon sanomista muuta kuin »vai niin!» Hänen
mielessään pyöri aina ajatus: »mistä Jumalan nimeen voin maanantaiksi
saada 50 riksiä?»
Kun Vappo ja Elsa illalla myöhemmin olivat navetassa, sanoi äiti: »älä
Jumalan tähden sano isällesi, että herra on sinua kahdesti tänäpäivänä
puhutellut! Olli suuttuisi tuosta samaten kuin talvella. Pidetään
kaikki salassa, siksi kun herra Ollille tuo rahat; silloin saa Olli
parka nähdä, ett'emme ole niin tyhmiä kuin hän luulee. Kuka voi tietää,
eikö hän rakastu sinuun, tuo kaunis herra; semmoisia on tapahtunut
ennenkin. Hänen sukulaisensa kyllä olisivat vihaisia, mutta mitä se
auttaisi! Muistan minä Turussa piikana ollessani kuulleeni samallaisen
seikan. Nuori aatelinen luutnantti nai torpparin tyttären Piikkiöstä
samaan aikaan kuin Olli minun kihlasi. Luutnantti sai ensin kärsiä
paljon pilkkaa, mutta viimein ei muistettu enää, mitä sukua hänen
vaimonsa oli. Kun herra huomenna tulee, ujostele ensin niin paljon kuin
voit ja varo hänen kanssansa äkkiä tutuksi tulemasta. Vaikkapa sinä et
saisikaan häntä, niin ei ole mitään vahinkoa tapahtunut. Kaarlen sinä
kumminkin aina saat»,
»Kaarlen! Hyi!» vastasi Elsa, joka hymyillen oli kuullut viisaan
äitinsä neuvoja; »ennen minä jään naimattomaksi. Mutta sanokaa, äitini,
te kun olette ollut Turussa, onko noilla nuorilla herroilla tapana
huvikseen antaa 50 riksiä köyhälle; eikö niillä aina ole joku
merkitys?»
Äiti säpsähti tytön kysyessä; hänen mieleensä näkyi juolahtaneen
jotakin, jota hän ei ennen ollut ajatellutkaan. Kovemmalla äänellä
sanoi hän: »Elsa, varo itseäsi herroilta; ne pettävät aivan usein, ne
houkuttelevat, missä vaan taitavat, ymmärtämättömiä naisia syntiin ja
jättävät ne sitten. Jos on mielesi rouvaksi päästä, niin älä salli
herran suudella sinua. Jos hän puristaa sinun kättäsi, niin älä sinä
purista takaisin, ennenkuin hän on sinua pyytänyt morsiamekseen, ja kun
hän on tuon tehnyt, niin hillitse ilosi ja sano ujosti: miten minä,
köyhä maalaistyttö, voin kelvata teille? Eihän minulla ole sivistystä
eikä niitä tapoja kuin herroissa vaaditaan. -- Usko äitiäsi, tuollaiset
sanat ovat vieneet monen naisen aviosatamaan. Ja, Elsani! Kun herra
sitten, kerrottuaan pyyntönsä, lausuu: Kultani! Rakkaani! Mitä sinä nyt
sanot, se ei tee mitään; minä tahdon olla sinulle kaikki, tule minulle
morsiameksi, -- niin kuiskuta hänen korvaan niin hiljaan, että hän
tuskin sanasi kuulee: minä tulen. Et voi uskoa, kuinka hän silloin on
onnellinen. Mutta sinä, varo itseäsi, ettei hän tuolla naimisluvallaan
sinua petä. Älä jää kahden kesken koskaan hänen kanssansa, ennenkuin on
kuulutettu; sillä sinä et ymmärrä herrojen viekkautta».
Elsa kuuli peräti kummeksuen äitinsä viisaita neuvoja. »Ette te minulle
noin sanonut, kun Antero oli minuun rakastunut», sanoi hän vähän ajan
kuluttua.
»Antero oli talonpoika, ja vaikka rikaskin talonpoika, niin on hänen ja
herran välillä tuossa suuri erotus. Ujoon naiseen talonpoika harvoin
voi rakastua. Mutta aika on kulunut; muista nyt, mitä olen sanonut, ja
ennen kaikkia: ei sanaakaan Ollille eikä Kaarlelle».
»Ei sanaakaan!»
Tämän kummallisen puheen jälkeen, jossa äiti latoi tyttärellensä kaiken
viisautensa, palasivat he tupaan. Alakuloisena istui siellä Olli
vuollen uutta lesteä ja Kaarle halkoen joutessaan puita
saapasnauloiksi.
»Kauan viivyitte navetassa», sanoi Olli; »mutta hyvä on, että ruokitte
lehmän lihavaksi. Lehmä raukka! Sinun pitää muualle, sinunkin». Sitten
ikäänkuin olisivat hänen ajatuksensa äkkiä pyörähtäneet toisaalle päin,
kysyi hän: »tunsitko, Vappo, sen herran, josta äsken puhuttiin?»
»En», vastasi Vappo; »hän sanoi olevansa Turusta, tulleensa
tervehtimään Tottijärven herraa ja huvikseen matkustavansa
jalkamarssissa Haapaniemeen».
»Joutilaat johonkin joutuvat», jupisi Kaarle; »mutta eikö nyt jo rupea
olemaan maatapanon aika?»
»Melkeinpä niinkin!» vastasi Vappo.
Samalla kuului järäys pihalta. »Kuka näin myöhään tänne tulee? Mene
katsomaan, Kaarle!» sanoi Olli ja heitti liivinsä yltään.
Kaarle nousi, mutta ennätti tuskin ovelle, ennenkuin tämä aukeni ja
nuorenlainen herrasmies astui sisään.
»Minä tulin ennenkuin aijoinkaan. Hyvää iltaa! Tämä on luultavasti
isäntä, vai kuinka?» sanoi herra ja tarjosi ystävällisesti kätensä
Ollille.
»Niin on! Terve tultua! Lienette kaiketi se herra, joka täällä
päivälläkin kävi?»
»Sama mies!» sanoi herra iloisesti; »ja nyt, hyvät ihmiset, pyytäisin
minä teiltä vähän ruokaa. Katteini ei sattunut olemaan kotona, enkä
minä viitsinyt sinne jäädä, kun en häntä tavannut».
»Jos herra tyytyy siihen vähään mitä meillä on. Muuten on Mattila tässä
aivan lähellä, siellä saisitte parempaa», sanoi Vappo.
Mutta ikäänkuin peläten herran lähtevän, kiiruhti hän kohta arkkunsa
luo ja rupesi Elsan avulla valmistamaan, mitä parasta töllissä oli.
Herra oli varsin puhelias. Hän kysyi milloin yhtä, milloin toista ja
sai Ollinkin hetkeksi unohtamaan surunsa. Mutta syömään mennessään
keskeytti hän äkkiä puheensa ja kysyi ikäänkuin pelolla: »Onko se
totta, mitä minulle tiellä äsken kerrottiin, että eräs Pitkä Pekka
niminen mies on tehnyt julman rikoksen toisyönä valtatiellä? Minulla on
koko joukko rahoja Tottijärven kartanossa».
»Totta se on», vastasi Vappo, »koska nimismies juuri aamulla kävi
täällä kysellen, onko outoja ihmisiä näkynyt. Minä ja Elsa peljästyimme
niin kovasti, kun kuulimme tapauksesta, ettemme oikein ymmärtäneet,
minkä näköisiä nimismies sanoi varkaiden olevan. Muistatko sinä, Elsa;
yksi oli pitkä, laiha mies, mustapartainen, suuri haava otsassa -- vai
miten?»
»Niin, haava, jota hän koki salata suurella laastaritilkulla», liitti
Elsa tähän; »se lienee ollut itse Pitkä Pekka. Sitten sanoi nimismies,
että varkaat olivat paenneet Karkun kylään; mutta mihin ne sieltä
olivat joutuneet, ei tiedetä vielä».
»Minä pahoin pelkäsin puheessa totta olevan, kun minä kuulin, että
kauppamies pahasti haavoitettuna makaa pappilassa».
»Ja on luvannut 50 riksiä sille, joka saa kiinni tuon paholaisen»,
sanoi Vappo.
»Vai niin! No sitten saamme olla varmat siitä, että hän kiinni
tuleekin».
»Se olisi aivan suotava!» lausui Olli.
»Minä lisään kiinniottajan palkintoa 25 riksillä», huusi herra
innokkaasti.
»Ja minä suutelisin häntä», sanoi Elsa ujosti.
»Sinä!» nauroi Olli. Mutta luultavasti oli tuo Elsan lause aivan Vapon
mieleen, sillä silmäillen tytärtään nyökähytti hän päätään ikäänkuin
olisi tahtonut sanoa: »Se on oikein, tyttäreni!»
Näin puhelivat he Pitkästä Pekasta, jota ei kumminkaan kukaan heistä
tuntenut, ja hänen julmasta työstään. Herra jutteli sitten heille
kaikenmoisia asioita, milloin hirmuisia, että Elsa pahasti pelästyi,
milloin lystillisiä tapauksia, joille Elsa sydämellisesti nauroi. Mutta
kun hän syömästä lakkasi, rupesi hän äkkiä puhumaan Mattilasta. »Hän
on, kuulemma, aivan peräti rikas, tuo naapurinne? Kuinkahan paljon
hänellä mahtanee olla?»
»Kyllähän Mattila rikas on», vastasi Olli surullisesti, »ja aina vaan
lisääntyy hänen rikkautensa. Nyt sanotaan nimismiehen juuri tänäpäivänä
vieneen hänelle äärettömän rahasumman».
»Hän mahtanee nyt oikein pelätä Pitkää Pekkaa!»
»Ei ole hyvä Pitkän Pekan eikä kenenkään muun mennä Mattilan arkulle.
Se mies kyllä rahansa tallentaa, vaikka Pitkiä Pekkoja olisi tuhansia»,
vastasi Vappo.
Olli huokasi.
»Mutta te olette niin alakuloinen», sanoi herra, »teitä jokin vaivaa?
Uskallanko kysyä; ehkä tekin olette Mattilalle velassa?»
»Aivan oikein -- olen minäkin».
»Ja Mattila hätyyttää teitä?»
»Maanantaina on maksaminen, muuten ryöstö; ja vielä ei ole rahaa äyriä,
millä maksaisin».
»Onko velka suurikin?»
»50 riksiä».
»Eikö isompi! Älkää surko; minä laitan teille sen rahan. Mutta entä jos
odottaisi Mattila, entä jos hän on peljättänyt teitä vaan?»
»Ei, ei; ennen sulaa kivi, kuin Mattilan sydän. Hän ei ensinkään
tarvitse tuota rahaa, mutta hän luulee kenties saavansa mitättömällä
hinnalla lehmäni ja töllini».
»Luottakaa minuun, minä pidän lupaukseni! Maanantaiksi on sinulla raha;
luota sinä siihen, eläkä murehdi!»
»Oi, Jumala! Kuinka sinä olet armollinen!» huusi Olli iloisena. »Tuosta
näkyy, kuinka kummalliset ovat hänen tiensä. Kolme kuukautta olen minä
hakenut rahaa läheltä ja kaukaa, mutta peräti turhaan. Nyt kun
maksuaika kohta on loppunut, lähettää Kaikkitietävä minulle avun. Minä
kiitän teitä, kunnioitettava herra, koko sydämestäni ja luotan
sanaanne».
»Siinä teet oikein. Vielä en ole kertaakaan syönyt sanaani. Mutta nyt
minä olen väsynyt, niin että aivan mielelläni laskeutuisin maata, sillä
minä olen aivan tottumaton tällaisiin pitkiin jalkamarsseihin».
»Se ei ole kummakaan. Mutta, herra, olkaa hyvä ja antakaa anteeksi,
ettei meillä ole tarjota parempaa makuusijaa, kuin tämä vuode täällä».
»Väsynyt lepää hyvästi huonommassakin vuoteessa. Mutta missä te itse
makaatte?»
»Ylisillä; siellä on mielestämme ilma raittiimpi».
Tuo vastaus näkyi varsin olleen herran mieleen, sillä hän hymyili
kummallisesti.
»Ensikerran kolmeen kuukauteen voin minä surutta päättää päivän», sanoi
Olli lähtiessään levolle -- »ja siitä tulee minun vieläkin kiittää
teitä, hyvä herra!»
»Ei se niin vähäinen apu kiitosta ansaitse. Jos te vuosittain teette
minun palkollisilleni saappaita, niin on tuo velka pian maksettu».
»Oi herra! Aivan mielelläni!»
»Tuo herra on aivan siivo mies», sanoi Olli ylisille päästyänsä;
»semmoisia pitäisi kaikkein herrain olla. Onnellinen se köyhä, joka
semmoiselta apua pyytää. Näitkö sinä, Vappo, kuinka kalliit hänen
vaatteensa olivat? Hän mahtanee olla aivan rikas, sillä ei köyhä noin
velkakirjatta ja takauksetta voisi lainaksi antaa 50 riksiä, -- se on
jo koko summa! Oi, kun en huomannut kysyä hänen nimeään!»
»Minä tuon huomasin jo päivällä. Hän on hovioikeuden herroja ja hänen
nimensä on Komander».
»Herra Komander on aivan siivo herra; Jumala siunatkoon häntä!»
Aamulla varhain, kun tölliläiset ylisillä heräsivät, varotti Olli
ketään menemästä tupaan, jottei vieras heräisi. »Herrat nukkuvat aivan
kauvan ja joutuvat pahalle tuulelle, jos heitä herätetään ennen
aikaansa». -- Mutta kun Olli tuli pihalle, havaitsi hän hämmästyen
vieraansa jo kuleskelevan edes takaisin järven rannalla. Hän meni lakki
kädessä herran luo ja sanoi: »Hyvää huomenta!»
»Jumal' antakoon! Minä heräsin äsken, ja kun en tiennyt mitä kello oli,
menin ulos aamuruskon valossa katsomaan seutua. Mikä on tuon saaren
nimi, joka tuolla näkyy; se on luullakseni poltettu kaskeksi nykyisin?»
»Se on Kalmassaari. Koska näytte ihailevan luontoa, tahdon kysyä, eikö
tekisi mielenne nähdä erästä kummallista kiveä, jota herrat isolta
kirkolta usein käyvät katsomassa; sitä kutsutaan Pirunpesäksi?»
Herra näkyi säpsähtävän kuullessaan Pirunpesää mainittavan. -- »Ei,
hyvä suutari! Minä olisin lähtenyt pois kohta noustuani, ellen olisi
tahtonut sanoa teille jäähyväisiä ja kiittää teitä hyvästä. -- Minulla
on kaksi virstaa Tottijärvelle, ja kun minä sinne tulen, tapaan
tohtorin nousemaisillaan. Jos sattuisitte näkemään katteini
Gyllenbögeliä, niin sanokaa minulta terveisiä hänelle. Ja nyt ei muuta
kuin Jumalan haltuun! Ehkä lähetän jo huomenna rahat».
Herra heitti olallensa pyssyn, kätteli ystävällisesti Ollia ja Vappoa,
mutta Elsaa taputti hän olkapäälle ja sanoi hellästi: »Voi hyvin,
kaunis lapsi!»
»Kyllä tuo herra saattaa olla hyvä mies», supisi Kaarle itsekseen,
»mutta kumma, miksi en minä voi häntä kärsiä!»
»Jos joskus tulette Turkuun, niin tulkaa katsomaan minua», huusi herra
Vapolle ja Elsalle, jotka olivat jääneet pihalle Kaarlen kanssa. Olli
oli lähtenyt saattamaan herraa tielle. Olli ei tuossa huomannut, että
herra aika kiireesti kulki Mattilan talon sivu, että hän väisti sitä
niin paljon kuin taisi, jotta hän, vaikka tie siihen aikaan kulki
kartanon pihan poikki, miltei juosten kulki takatietä. Olli ei itse
mielellään lähestynyt Mattilaa, jos saattoi lähestymättä olla, ja
sentähden hän ei tuota herran käytöstä huomannut.
Muutaman minuutin kuluttua askaroivat äiti ja tytär kahden töllissä.
Elsa oli vallan iloinen; hänen sydämellänsä oli jotakin, jota hän ei
äidillensäkään tahtonut uskaltaa sanoa. Vappo ei tuota huomannut, kun
hän pöydältä korjaili ehtooaterian jäännöksiä. Mutta ajan ääneti
oltuaan lausui äiti, silmäillen Elsaa: »Hurja Olli, joka Elsan tahtoisi
köyhän talonpojan muijaksi!»
Elsa seisahtui äkkiä tuota kuullessaan ja laski kätensä pöydälle
äitinsä eteen. Hänen nimettömässä sormessaan kiilsi kaunis kultasormus.
»Tuon, äitini, pani vieras herra sormeeni, kysyen: 'Lupaatko, Elsani,
syksyyn odottaa minua?' -- Minä menin punaiseksi enkä voinut vastata
mitään. Herra lausui silloin silittäen hiuksiani: 'Minä näen, ettet
kiellä, vai miten?' -- Minä tulin vielä punaisemmaksi. -- 'Hyvä!' sanoi
herra; 'muista minua, kun näet tuon sormuksen!'»
Äiti hymyili. »Mutta Jumalan nimeen, milloin sai hän tilan antaa
sinulle sormuksen?»
»Tänä aamuna, kun rannalta tulimme. Te puhuitte pari sanaa isäni
kanssa. Herra tarttui äkkiä käteeni ja laski sormeeni sormuksen. Isä ei
sitä nähnyt, mutta en ole varma siitä, ettei Kaarle sitä huomannut».
»Kätke sormus, Elsani, ettei Olli sitä näe!» sanoi Vappo iloisesti.
Samalla tuli Olli takaisin ilosta loistavin silmin: »Nyt on hätä
karannut Ollin töllistä! Jumalan lähettämä oli totisesti tuo herra.
Tässä on rahaa Mattilalle. Tulkoon milloin tulee, nyt on minulla millä
velka maksetaan! Erotessansa arveli herra: 'Olli, kun oikein mietin
asiatasi, niin lienee paras, että kohta saat rahat, ja koska minulla
sattuu olemaan muassani sen verran minkä tarvitset, niin ota, tuossa on
50 riksiä!' -- Jumalan kiitos!» Niin puhui Olli, ja perheensä iloksi
laski hän rahat pöydälle nahkakukkarosta.
Samalla aikaa tarkasteli Kaarle rannalla airoa. Vanha airo oli viime
viikolla taittunut.
* * * * *
Missä Sarkolan lahti alkaa, siinä on vastapäätä Suoniemen kirkkoa
rannat varsin röyhyiset ja vuoriset. Koko ranta on toista venäjän
virstaa yhtenä kalliona, joka pystysuoraan loppuu järveen. Mahdoton on
siinä löytää vähäistäkään valkamaa veneelle, ja jos veneen saisikin
sidotuksi johonkuhun lahonneen männyn juureen, joka raossa on ruvennut
kasvamaan, mutta maan puutteesta kohta kuivunut, niin on soutajan
mahdoton kiivetä ylös tätä jyrkkää seinää myöten. Kun ei näillä seuduin
ole tölliä eikä taloa, niin ei tässä kesän pitkään näe venettä
pysähtyvän. Ainoastaan joskus kauniina kesäpyhänä tapahtuu, että
Suoniemen nuoriso tänne soutelee poimimaan mansikoita, joita täällä
vahvasti kasvaa, taikka syksyllä poimimaan puoloja, joita myöskin
täällä runsaasti tapaa.
Juuri kulmassa, jonka molemmin puolin järvi laajenee, on kummallinen
kivi. Kauniina kesäpäivänä sattuu kerta tahi pari joka kesä, että
herrasväkeä tänne soutaa katsomaan Pirunpesää -- niin kutsutaan kiveä.
Se on ontelo sisältä ja lävet juuri niin suuret, että ihminen voi
kontata sen sisälle. Ja kun silloin naama näkyy siitä lävestä, joka
järvelle viittaa, niin on näky aivan outo.
Tästä kivestä, joka ei kooltaan ole aivan suuri, käy paljon taruja
pitäjässä. Muuten on, kun tämän rantavuoren kukkulalle on kerran
päässyt, näköala sieltä vallan ihana ja kaunis, epäilemättä kauniin
koko Karkun pitäjässä. Minä olen kerran, kun aamurusko rupesi
levenemään taivaalla, istunut Pirunpesän päällä, ja minä voin taata,
ettei selkeänä aamuna näköala missään maakunnassamme voi olla ihanampi.
Minne silmäilee, on järvi täynnä vähäisiä saaria, ja siellä täällä
näkyy mannermaan rantoja, joilla puitten suojassa yksinäiset talot
seisovat. Oikealla puolella näkyy Suoniemen kirkon torni ja rannalla
kirkonkylä; vasemmalla taasen näkee tältä korkealta katsantoalalta
Pirunvuoren kukkulan Karkun kylän saarella, silmäin edessä, jos
kohdastansa alas katsoo, kiiluu syvän järven pinta kummallisen mustan
värisenä vuoren varjossa. -- Mutta minä jätän maalarin kuvattavaksi
nämät kauniit paikat, sillä mahdoton on kynällä koettaakaan kuvailla,
mitä ainoastaan silmä voi käsittää.
Me jätimme Kaarlen airoansa tarkastelemaan.
Seuraavana päivänä tuntia ennen aamuruskon nousua kulkee ikäänkuin
itsekseen pieni yksihankainen vene Sarkolan lahden päästä ulos
järvelle. Aamutuuli ei vielä ole ruvennut puhaltamaan. Järvi on tyyni
kuin peili, ja ne pitkät puut, jotka vasta kuvatun rantavuoren törmältä
heittävät alkaneet päivävarjonsa järvelle, antavat tälle hiljaiselle
seudulle kummallisen muodon. Vähäisessä veneessä, joka pari kolme syltä
rannasta kulkee, istuu yksi ainoa ihminen. Takki on veneen pohjalla, ja
hihasillaan laskee ja nostaa nuorukainen airojansa tuskin kuuluvasti.
Vene on tullut sille kohdalle tätä jyrkkää vuorirantaa, jota »Ämmän
istuimeksi» kutsutaan. Keskellä kiviseinää on nimittäin paikka, johon
luonto on tehnyt ikäänkuin istuimen. Siihen sanotaan muinoin erään
miehen nostaneen vaimonsa, kun ei tämä antanut hänelle ruokaa. Ämmän
eli »Evan» istuin on noin kyynärää taikka vähän enemmän veden pinnasta.
Ylipuolella on kymmeniä syliä jyrkkää vuoriseinää ja alla taasen järvi.
Tuolta istuimelta on mahdoton päästä minnekään.
Tuolle kohdalle oli vene tullut. Soutaja silmäili istuinta ja muisteli
itsekseen, mitä oli kuullut puhuttavan siitä, kun hän äkkiä säpsähti.
Hän oli kuullut ihmisääniä lähellä. Tuo kummastutti häntä. Hän laski
hiljaa aironsa järveen. Vene melkein koski rantaan. Hän kuunteli. -- Ei
mitään kuulunut. Nuorukaisen mieli meni vähin pahaksi, sillä hän ei
ollut vapaa siitä taikauskosta, joka siihen aikaan vielä enemmän kun
nyt oli vallalla. Hän aikoi juuri laskea aironsa veteen, vetäytyäksensä
pois rannalta järvelle, kun hän taasen kuuli kuiskutuksen. Mutta nyt
erotti hän selvästi sanat, vaikkei hän ketään nähnyt.
»Aurinko nousee kohta; ellei Pekka puolen tunnin kuluttua ole täällä,
ei ole enää epäilemistä, ettei häntä ole saatu kiinni». --
»Se olisi saatanaa!» sanoi toinen ääni. »Hänellä on vielä kaikki
rahat».
»Oletko kuullut, elääkö tuo heittiö vielä, joka melkein oli surmata
minun viime viikolla?»
»Elää, ja tulee luultavasti jäämään eloon».
»Olisi se saakeli saanut kuolla; en minä ymmärrä, mitä virkaa hänellä
enää tässä maailmassa on».
»Oles vaiti -- --! Jumalan kiitos! Tuolla tulee Pekka».
Nyt kuuli nuorukainen, joka ei ollut kukaan muu kun vanha tuttavamme
Kaarle, oksain taittuvan. Hän vetäysi veneineen niin liki rantaa kuin
voi, kuullakseen paremmin. Hän laskeusi itse pitkälleen veneesen ja
kätki takillaan vaaleat hihansa.
»Olette odottaneet kauvan», -- kuuli hän tulleen sanovan -- »mutta
mahdoton oli minun ennen ennättää tänne. Paras on, veljet, ettemme enää
näillä seuduilla viivy, sillä -- olettehan kuulleet, mitä Mattilassa
viime yönä on tapahtunut?»
»Miten perhanassa me sen olisimme kuulleet, kun et sinä salli meidän
käydä missään». --
»Sieltä on varastettu toista tuhatta riksiä».
»Ja varas on, Jumal'auta, Pitkä Pekka!» --
Hiljainen nauru kuului puhujan suusta.
»Mutta tuosta summasta saat sinä jakaa meillekin, sillä olisimme mekin
voineet sen tehdä, jos vaan olisit antanut».
»Hyvä toki! -- Ja nyt pois, kukin eri haaralleen! Ensiyönä vielä
kokoonnutaan täällä; sitten on paras, että jätämme tämän seudun».
»Ei vielä, ja'a ensin rahat, muuten...»
Kaarle kuuli hämmästyen puhetta. Hän mietti, kun miehet rahojaan
jakoivat, missä hän oli tuon Pekaksi nimitetyn miehen äänen kuullut.
Mutta miten hän miettikin, ei hän sen selvemmälle tullut.
»Kuullut ja puhutellut olen minä tuota miestä, mutta missä?» jupisi hän
itsekseen.
Mutta kohta kuuli hän taas puhuttavan vuorella.
»Sinä olet kunnon mies, Pekka!...»
»Vähän minä kadun, että minä tämän varkauden olen saattanut aivan
syyttömän miehen päähän. Liki Mattilaa asuu rannalla Olliksi kutsuttu
suutari, joka oli velkaa Mattilalle 50 riksiä. Minä annoin ne Ollille,
ja kun hän tänäpäivänä maksaa velkansa, näyttää hän luultavasti
kukkaron, jossa ne olivat, ja Mattila ei mahtane olla sitä omakseen
tuntematta».
»Sinä olet viisas junkkari ... sinä?»...
Enemmän ei Kaarle voinut kuulla, sillä miehet vetäysivät metsään päin.
Hän makasi veneensä pohjalla vielä isot ajat, ennenkuin hän vähitellen
uskalsi nousta ja tarttua airoihinsa. Hän kertoi muistissansa kaikki,
mitä oli kuullut, jottei mitään jäisi unohdukseen, ja kiitti
sydämellisesti Jumalaa, joka oli johtanut hänen kuulemaan tätä puhetta.
»Kummallista!» jupisi hän itsekseen. »Alusta saakka en minä voinut
kärsiä tuota herraa; nyt selkenee minulle syy» -- ja kiireemmästi kuin
ennen riensi vene eteenpäin.
Kun oli tunti tahi vähän toista kulunut, veti Kaarle veneensä Pipon
rannalle. Perässä oli hänellä lestapussinsa, josta näemme, että hän oli
menossa suutarintyöhön. Tosin häntä vähän arvelutti, mikä olisi paras.
Soutaako emäkirkolle ja puhua nimismiehelle, mitä hän oli kuullut?
Mutta toiselta puolen arveli hän kyllä Kutalan ja Oravalan kylistä
saavansa sen verran miehiä apuun, että Pitkä Pekka joukkoineen
saataisiin kiinni; semmenkin kun ei Kaarle pitänyt juuri paljon
nimismiehestä.
Hän veti siis veneensä rannalle, otti pussin käteensä ja kulki taloon.
* * * * *
Ollin töllissä on tänä aamuna ilo. 50 riksiä oli herra Komanderin
kukkarossa Ollin arkussa.
»Rikkaalla ei ole suurta siunausta», arveli Olli, kun syödessään
silmäili Mattilaan. »Paha mahtaa ukon mieli olla! Kuka olisi eilen, kun
talon sivutse menimme, saattanut aavistaa, että varas siellä yöllä oli
käynyt! -- Kyllä kai Mattila nyt kohta on täällä! Saas nähdä, mitä
sanoo, kun minä hänelle rahat annan?» Näin puhui Olli, mitä sylki
suuhun toi. --
»Mutta eikö olisi paras, että itse veisit rahat hänelle?» kysyi Vappo.
»Ei, ei! Joutaa hän itse tulla noutamaan niitä. -- Mutta totta mar
tuleekin hän tuolla. Jumalan kiitos, että minulla on, mitä hänelle
annan!»
Olli oli oikeassa. Alakuloisena tuli Mattilan isäntä kulkien rannalle
päin. Eikä kummakaan, että hän oli alakuloinen. Kaikki hänen rahansa,
koko hänen perintönsä, jonka hänelle nimismies pari päivää sitten oli
tuonut, oli mennyt varkaan kukkaroon. Mattila piti paljon rahasta. Hän
luuli tallentavansa ne vallan hyvin, kun säilytti ne omassa
makuuhuoneessaan. Ja kumminkin -- kun hän eräänä aamuna herää, on arkku
poissa. Paikka, missä se vuosikausia on seisonut, on tyhjänä. Kylmä
viima kävi pitkin Mattilan selkäluita, kun hän tämän havaitsi. Hän pani
väkeä joka haaralle hakemaan, mutta turhaa oli kaikki -- jälkeä ei
näkynyt, ei kuulunut.
»Kaikki poissa -- poissa!» huokasi hän, kun maanantaiaamuna lähestyi
Ollin tölliä, -- »ja tuolla kurjalla, mitä sillä on? Mutta viime äyriin
kiskon minä häneltä velkansa». --
Semmoisessa mielessä lähestyi Mattila. Olli ei ollut hänen tulostaan
millänsäkään, ja kun Mattila astui huoneeseen, sanoi hän iloisesti:
»hyvää huomenta!»
»Jumal' antakoon!» mumisi Mattila. »Muistanette kaiketi puhettamme? Nyt
on kolme kuukautta kulunut; miten on nyt maksun laita?»
»Istukaa!» sanoi Olli. »Kyllä maksu kohta annetaan. -- Teillä on käynyt
paha vieras?»
»Uh, uh!» puhalsi Mattila. »Jos minä sen miehen näkisin paalussa, niin
antaisin kaksi vuotta elinajastani ja vielä oivallisen ryypyn
piiskurille, ettei hän vitsojansa säästäisi».
»Toivottava olisi, että se ilkiö saataisiin kiinni», lausui Olli.
»Toivottava!» ärjäsi Mattila. »Sen pitää tulla kiinni, minun pitää
saada rahani takasin; muuten en minä voi elää».
»Mutta osaatteko aavistaa ketään varkaaksi?»
»Uh, uh!» puhalsi ukko. -- »Antakaa tänne rahat, jos teillä semmoisia
on, muuten -- --»
»No, noh!» sanoi Olli lähestyen arkkuansa. »Varas ei saata olla kukaan
muu kuin tuo Pitkä Pekka, joka emäkirkolla ryösti ja haavoitti
kauppamiehen».
»Sukkelasti! Ei minulla ole aikaa täällä kauan istua».
Keveällä sydämellä avasi Olli arkkunsa ja otti esiin rahapussin; mutta
tuskin olisi ukonleimaus saattanut hämmästyttää häntä enemmän kuin nyt
Mattilan ärjähdys nähdessään kukkaron.
»Mies, varas! Mistä olet minun kukkaroni saanut, minun kukkaroni,
kuule?» -- Ja voimallisilla käsillä tarttui Mattila Ollia kaulukseen.
Olli ei ensin ymmärtänyt mitään. »Tässä on 50 riksiä -- lukekaa itse!»
-- sanoi hän; mutta kun Mattila pudisti häntä kauluksesta, ehtimiseen
huutaen: »varas, varas, minun rahani, minun kukkaroni, joka toiss'yönä
varastettiin», nousi paha aavistus vähitellen Ollissa.
»Rahat sain minä eilen eräältä herralta, joka täällä oli yön», sanoi
hän.
»Vale, vale! Sinä olet varas; anna kohta kaikki rahani takaisin!»
Olli koetti puolustaa itseään, mutta Mattila ei kuullut mitään. Hän
huusi kuin peto ja veti kauluksesta Ollia sinne tänne, ehtimiseen
vaatien rahaansa.
Lienee Mattilan huuto kuulunut naapuritölleihin taikka sattumus suonut,
että ihmisiä samassa meni Ollin asunnon sivu. Niinkuin ainakin
tällaisissa tapauksissa rupesivat naapurilaiset kokoontumaan, ja
jokaiselle kertoi Mattila, julmasti kiroten, miten hän oli Ollissa
tavannut varkaansa. Tosi on, että Olli oli tunnettu rehelliseksi
mieheksi; mutta saattaahan rehellinenkin langeta. Ollin puolustuksia ei
siis otettu korviinkaan, ja yleinen mieli oli, että Olli oli varas.
Vähän ajan takaa oli Talolan lautamiehelle sana saatu, että varas oli
tullut ilmi, ja lautamies kiiruhti kohta nimismiehen poissa ollessa
toimittamaan tämän virkaa. Muutaman tunnin kuluttua istui siis Olli
kaikkein pilkkana kädet ja jalat sidottuina omassa töllissään. Jos
olisi joku voinut lukea hänen katsannostaan, olisi pian havaittu, ettei
tämä ollut pahantekijän, vaikka suru siinä vallitsi. Mutta semmoista ei
ollut, joka tuota olisi havainnut, ja Olli sai siis jokaisen suusta
kuulla häpeällisiä pistosanoja. Vappo ja Elsa itkivät, vaikka he eivät
ymmärtäneet, niinkuin Olli, kuka oli syy tähän onnettomuuteen. Olli oli
jo alussa, kun kuuli Mattilan puhetta, ruvennut arvelemaan tuota
vierasta herraa varkaaksi, ja hän vahvistui tuossa uskossaan aina yhä
enemmän. Mutta miten näyttää tämä todeksi? Kylässä ei ollut kukaan sinä
päivänä nähnyt tätä herraa, ja kaikkiin Ollin vakuutuksiin vastattiin
pilkaten: »käräjissä kyllä asia selkenee».
Mattila oli Ollin sidottuaan ruvennut hakemaan kaikki paikat, aina
väliin kiroten ja kysyen Ollilta, mihin hän oli muut rahat kätkenyt.
Olli istui nyt sanaa sanomatta, hyvin tietäen, ettei mitään löytyisi,
joka voisi kantaa hänen päällensä. Mutta kuinka pelästyi hän, kun
Mattila vähän aikaa haettuansa Elsan arkusta toi esiin sormuksen!
»Olet kaiketi tämänkin saanut tuolta herraltasi, Liisa vainajani
sormuksen?» -- huusi Mattila ja pani sormuksen Ollin eteen pöydälle.
Olli vaaleni. Hän näki sormuksen löytyneeksi Elsan arkusta ja tiesi
aivan hyvin, ettei Elsalla koskaan ennen ollut semmoista. -- »Mistä
olet sinä sen sormuksen saanut?» kysyi hän kiivaasti silmäillen Elsaa.
Elsa oli peläten nähnyt Mattilan avaavan hänen arkkunsa. Hän oli
kuitenkin toivonut niin vähäisen kalun kuin sormuksen jäävän Mattilalta
näkymättömiin. Mutta nyt, kun niin ei käynyt, kun se tuli ilmi, puhkesi
hän uudestansa itkuun ja sanoi hiljaisesti: »Minä sain sen eilen
aamulla herralta».
»Sen minä arvasin», -- nauroi Mattila. »Jos minä täällä löydän koko
raha-arkkuni, niin herra on sen heille antanut! Sinä olet huono
valehtelemaan, Olli! Mutta, lautamies, eikö olisi parasta köyttää ne
kaikki, sillä selvästi on nyt nähty, että ne ovat kaikki samassa
liitossa?» Talolan lautamies laski mahtavasti päänsä kallelleen,
niinkuin olisi hän ajatellut jotakin tärkeää. »Niinpä kyllä», sanoi hän
vähän ajan takaa; »kuka lähtee minun kanssani viemään näitä nimismiehen
tykö?»
»Sen minä teen, vaikka itse soutaisin aina pappilan rantaan», -- huusi
Mattila innostuneena; -- »poikani saavat myöskin tulla, niin käy kulku
pikemmin».
Jos olisi Kaarle, istuessaan Pipolla paikaten palkollisten saappaita,
sattunut puolisen aikana silmäilemään ulos akkunasta, olisi hän nähnyt
kolmihankaista venettä kiireesti soudettavan isolle kirkolle päin.
Mutta Kaarle ei katsonut järvelle.
Kun vene kulki Karkun kylän sillan alitse, seisoi ihmisiä sillalla. --
»Minne Ollia viedään?» kysyivät he.
»Hän on Mattilan varas» -- vastasi lautamies. Se sana pisti kipeästi
Olliin.
* * * * *
Kaunis oli päivä, ilta vielä kauniimpi. Aurinko oli jo levolle
laskeunut, ja yön rauha vallitsi. Yksinäisillä kivillä saarien rannalla
istuivat kalalokit nukkuen; siellä täällä liikkui vielä järven pinnalla
maininkeja, mutta sikäli kuin yö kului, sikäli herkesivät nämäkin,
jotta viimein pinta, minne silmä silmäili, oli tyyni. --
Puoliyön aika oli jo kulunut, kun vene laski alas sitä vähäistä
koskea, joka on Karkun kylän sillan alla, josta äsken puhuimme. Jos
olisivat ne miehet nyt seisoneet sillalla, jotka päivällä näkivät
Ollin, olisivat he nyt enemmän kummaksuneet näkemäänsä. Kirkkoveneet
saavat aina viikon arkipäivinä levätä, mutta kuitenkin on tämä vene,
joka näkyy kiiruhtavan isolle kirkolle, kirkkovene. Kutalan vanha
kuudennus pitää perää. Viisi on airoa veneen kummallakin puolella,
nuori mies on joka airossa. Kuudennuksen vieressä istuu Kaarle; hänellä
ei ole airoa, hän on talven lunta vaaleampi, hänen takkinsa on verinen,
hänen käsivartensa ympärillä on side. Hänellä on luultavasti haava
käsivarressa.
Veneen kokassa makaa kovasti sidottuna kolme miestä. Yhden näistä me
tunnemme; me olemme nähneet hänen Ollin töllissä. Hän on köysissä, niin
lujasti, ettei hän voi liikuttaa ainoatakaan jäsentään; hänen päänsä
nojaa arkkua vastaan.
Työ on siis tehty; voitto on voitettu, vaikka kiista oli kova. Kaarle,
joka tässä oli uutterin, kantaa metelistä merkin kuolinpäiväänsä
saakka; pyssyn luoti on käynyt hänen käsivartensa läpi.
Ei sanaa puhuttu koko matkalla; väliin kuului ainoastaan köytetyiden
kirous, kun ne halusivat liikkua, vaan kohta jälleen asettausivat
entiselleen, kuu köysi kovasti leikkasi ihoon.
Aamurusko rupesi koittamaan, kun vene laski pappilan rantaan; matka
sinne Pirunpesästä, jossa rosvot otettiin kiinni, on puolentoista
peninkulmaa.
Rosvot olivat nostetut maalle. Miehet seisoivat ajatellen mitä nyt
olisi tehtävä; kävisikö laatuun herättää talonväki ja kirkkoherra? Vene
oli jo osaksi maalle vedetty; yksi ainoa mies istui liikkumatta
perässä. Se oli Kaarle.
»Hän on nukkunut», sanoi kuudennus; »mutta hän tietää paremmin kuin
kukaan meistä miten asian laita oikein on; hänelle on myöskin palkinto
tuleva, jos joku näistä rosvoista on Pitkä Pekka. Kaarle! Ollaan
porilla, nouse!»
Mutta suutaripoika ei kuullut mitään, ei liikuttanut mitään paikkaa.
Vielä kerran huusi kuudennus rannalta Kaarlen nimeä, mutta vastausta ei
tullut. Silloin kiipesi kuudennus veneeseen ja pudisti nuorukaista;
mutta tämän pää lankesi voimattomana milloin oikealle milloin
vasemmalle olalle. »Hän on tainnuksissa», huusi kuudennus, ja nyt
nostettiin Kaarle varovasti rannalle. Ei ollut kukaan huomannut
ennenkuin nyt, että haavan side oli siirtynyt, että verta ehtimiseen
tulvasi haavasta näkyviin tulematta, koska kaikki veri oli juossut
pitkin ihoa. Kaarle oli pitänyt haavoitetun kätensä liivin sisällä.
Nyt ei enää neuvoteltu herättämisestä. Muutaman minuutin kuluttua oli
koko talon väki jalkeilla. Kaarlen haava oli taasen sidottu. Hänessä
oli vielä henki. --
Rosvot makasivat tuvan lattialla nurkassa. Niistä ei nyt kukaan
huolinut, eikä kukaan nähnyt sitä pirullista katsetta, jolla ne
seurasivat kaikkia, mitä tuvassa tapahtui.
Kirkkoherra itse oli noussut. Hänen toimellaan oli sana kohta pantu
Knuutilaan, jossa nimismies siihen aikaan asui, kuin myöskin Ellilään,
jossa Olli perheineen vanginkuljettajan luona odotti aamua, jona oli
päätetty viedä heidät Turkuun.
Aamuaurinko, kun se kirkkaasti alkoi paistamaan tämän kolkon yön
perästä, näki kummallisen näön pappilan renkituvassa. Rosvot makasivat
vielä nurkassaan. Vaalea nuorukainen silmät ummessa, lepäsi vuoteella.
Vuoteen vieressä oli tuoli, ja sillä viisi rahakokoa, kymmenen riksiä
kussakin. Pöydän vieressä istui nimismies ja kuudennus, joka viimeksi
mainittu jutteli, miten sana eilis-ehtoolla oli käynyt talosta taloon,
että oli lähdettävä Pirunpesälle ottamaan rosvot kiinni; miten hän ja
kymmenen nuorta miestä oli sinne ehtinyt auringon laskiessa; miten he
olivat kätkeytyneet Pirun pesän ympärille; miten puolenyön aikana
rosvot olivat kokoontuneet, miten he silloin miehissä olivat kiinni
otetut, ennenkuin ennättivät ruveta vastakynttä panemaan, mutta miten
yksi niistä äkkiä oli lau'aissut pyssynsä, jonka luoti oli sattunut
Kaarlen käsivarteen. Raha-arkku oli pesästä löydetty, ja jokaisella
rosvolla tavattiin paljon rahaa. Vähän taempana nimismiehestä istui
lavitsalla kauppamies; hän oli aivan vaalea ja hänen päänsä ympärillä
oli huono side. Kaarlen vuoteen vieressä oli mies polvillaan -- hän oli
Olli. Ovensuussa seisoivat Vappo ja Elsa, ja takan vieressä istui
Mattila löydetyn raha-arkkunsa päällä hymyillen.
Olli itki katkerasti. Mitkä tunteet hänessä liikkuivat, on mahdotonta
sanoa. Vielä luuli yksi ja toinen suutarin olleen liitossa rosvoin
kanssa; mutta kirkkoherra oli itse mennyt takaukseen, ja Olli oli
päästetty irti.
Niin olivat asiat, kun uusi päivä alkoi.
Mitä on tähän vielä lisäämistä? Kauppamies, joka jo oli jokseenkin
paranemaan päin, oli kohta tuntenut rosvot, ja kuullessaan Kaarlen
niiden kiinni-ottajaksi, täytti hän kohta lupauksensa. Siitä syystä on
tuolilla nuo 50 riksiä.
Mutta Kaarle itse makasi elämän ja kuoleman välillä. Mille puolelle
voitto oli viimein kallistuva, ei voitu sanoa. Hän oli menettänyt
hirmuisen paljon verta; luoti oli reväissyt auki valtasuonen.
Vaan kun aurinko ensi kiilunsa laski akkunan läpi, avasi hän silmiänsä.
Olli pyyhki nyt pois kyyneleensä, toivo loisti hänen katsannostaan; hän
jupisi hiljaa: »Jumala! Hän elää!»
Kaarle eli. Hän käänsi päätänsä, hän näki rahat, hän hymyili. --
»Palkinto?» kuiskasi hän.
»Palkinto!» vastasi Olli.
Kaarle koetti nousta, vaan hän oli liian heikko. Hän viittasi kädellään
Ollia tulemaan likemmäksi. Hän kuiskui, ja kaikki kuulivat hänen
sanansa, vaikka hänen äänensä oli hiljainen kuin länsituulen henkäys,
kun se puissa jäähyväisensä sanoo ja hiljentymistään kuoleutuu.
»Ottakaa rahat, maksakaa veikanne Mattilalle!» -- Tuon sanottua menivät
nuorukaisen silmät taasen umpeen, ja kun hän ne sitten avasi, lienee
hän nähnyt toisenlaisia olennoita, kuullut toisia kieliä toisessa,
uudessa maailmassa. Kaarle ei enää ollut tämän maailman asukkaita --
hän oli mennyt.
»Hän on kuollut!» -- huusi Olli vähän ajan kuluttua surkealla äänellä.
Kauppamies silmäili silloin rosvoa ja -- sydän niilläkin oli. Pitkän
Pekan silmästä putosi kyynel; se vyöryi pitkin hänen poskeansa ja
katosi hänen poveensa. Poskella näkyi tie, mitä se oli kulkenut, sillä
Pekan kädet olivat sidotut; hän ei voinut pyhkiä pois sitä. --
Rauhan sinetti otsalla, hymyily vaaleilla huulilla makasi nuorukainen.
Kuolema oli voittanut; Kaarlen veri oli juossut kuiviin.
Kuolleen vierestä korjasi Mattila rahat.
Kun oli tavan mukaan virsi veisattu ja kuolleen rinnalle virsikirja
laskettu, vetäysi väki ulos tuvasta. Olli katsahti viimeisen kerran
kuollutta, sitten loi hän silmänsä Vappoon, joka oven suuta etemmäs ei
uskaltanut tulla. Siinä silmäyksessä, niinkuin siinäkin, jonka hän
Elsaan loi, oli enemmän kannetta kuin hän koskaan olisi sanoilla voinut
sanoa. Vappo ja Elsa ymmärsivät silmäyksen; he kätkivät kasvonsa
vyöliinaan ja olivat ensimäiset, jotka tuvasta katosivat.
Tästä päivästä, niin on minulle sanottu, ei Olli viihtynyt töllissänsä.
Hän kulki ympäri pitäjää suutaroiden, kunnes hän, viimeisen pyyntönsä
mukaan, sai emäkirkon lattian alla sijansa Kaarlen vieressä. -- Vappo
oli sinne vuotta ennen muuttanut.
Samana päivänä kuin Pitkä Pekka Saikkalan vuoren syrjässä mestattiin,
otti Elsa muuttokirjansa Karkusta. Hän ei saanut omantunnon rauhaa
kotipitäjässään. Hän muutti ensin Tyrväälle, sitten Huittisiin.
Lieneekö hän vielä elossa, sitä en tiedä.
»Palkinnot ovat monenlaiset tässä maailmassa», sanoi kirkkoherra, kun
piti ruumissaarnan Kaarlelle. -- »Mutta paras palkinto on aina puhdas
omatunto. Sitä ei kukaan ihminen voi varastaa; se on kallein aarre
maailmassa. Onnellinen se, jolla semmoinen on».