Vielä kerran Riemulassa.
Taasen on talvi. Mustat lumipilvet täyttävät taivaan, pyry lakasee
maata ja kokoo kinoksia. Luonto on lumeen haudattu. -- Ei näy ketään
ulkona; jokainen, kenellä on oma liesi, on sen luo vetäynyt. Ja lieden
edessä puhutaan, jutellaan ja luetaan -- hovissa ja pirtissä, missä
vaan missä rauha vallitsee.
Nyt on, näet, jouluaaton ilta.
Mutta kuule! Kulkunen soi. Löytyy siis niitä, jotka tässä Jumalan
ilmassa ovat ulkona. --
Ei ole sillä vaaraa, joka nyt Riemulaa lähestyy, sillä hän istuu
koijuissa, suurissa sudennahkaturkeissa ja kyytimies ajaa hevosta.
Hän on lautamies Ollila. Hän tulee paroonin koijuissa Riemulaan,
tyttärensä, sisarensapojan ja »lankonsa paroonin» luo joulua
viettämään. Hän on nyt seitsemän vuotta vanhempi, mutta muuten kaikin
päin sama mies kuin ennenkin -- se on: hän on ylpeydessään vielä
yltynyt.
Riemulan salissa on suuri kuusi keskellä lattiaa. Kuusessa palaa
kymmeniä kynttilöitä ja pieni viisivuotinen Antti hyppii iloisesti sen
ympärillä. Pieni vuoden vanha Lorentsikin nauraa ilosta tälle
ensimmäiselle joulukuuselle. Hän istuu vanhan parooni Edlerin sylissä,
joka hänen kanssaan kuusen ympärillä kulkee. -- Sohvalla istuu Antti ja
Hanna, ja hiljainen onni loistaa heidän silmistänsä.
»Sen minä tiesin», lausui vanha parooni, »ettei Edlerin suku niin pian
sammu. Tuossa, Lorentsi, näet sinä esi-isäisi kuvia; sinne joutunee
sinunkin, ja sinusta tulee suurempi mies kuin kukaan niistä».
Parooni oli näinä kahtena vuotena, jotka ovat kuluneet siitä kuin hänet
viimeksi näimme, nähtävästi vanhentunut. Hänen muistinsa on kadonnut,
hänen ymmärryksensä tylsynyt; mutta hänen sydämessään asuu rauha. Hän
leikittelee päiväkaudet lasten kanssa; hän on nyt ruvennut muuttumaan
lapseksi uudelleen.
»Viisi vuotta taapäin! Muistatko sitä jouluaattoiltaa! Silloin oli
Riemula surun pesä» -- puhui Antti Hannalle, ollen hyvillään siitä,
ettei parooni näkynyt sitä muistavan.
»Silloin kuoli vanha rouva!»
»Niin! Ja onnellista oli hänelle, että hän kuoli, sillä ehkä hän ei
olisi saattanut, vaikka hän kyllä oli hyvä ja hellä meitä kohtaan,
unhottaa sitä, ettemme olleet hänen lapsiansa».
»Hän oli äiti, hänkin!» kuiskasi Hanna.
Lautamies astui nyt saliin. Pikku Antti hyppäsi iloisena häntä vastaan;
mutta Hanna otti kirjeen, joka oli hänen vieressänsä sohvalla, ja
näyttäen sitä isälleen sanoi hän: »terveisiä maisterilta!»
»Vai niin; onko tullut kirje?» --
»On -- ja maisteri antaa meille tiedon, että vanha Eeva on Herrassa
nukkunut ja että hän, maisteri, tulevana pyhänä kuulutetaan ensikerta!»
»Ohoh! Kenen kanssa? Saako hän paljon vaimonsa kanssa?»
»Hänen morsiamensa on köyhä torpparin tytär».
»Hullu peeveli!» jupisi lautamies.
Kello löi 7. -- Julma joulupukki astui saliin. Hänellä oli lahjoja
kaikille. Pieni Antti sai puuhevosia ja muita leikkikaluja, pieni
Lorentsi hänen ikäänsä vastaavia leluja. Mutta viimein pysähtyi
joulupukki paroonin eteen. Hänellä oli suuri laatikko paroonille antaa.
Antti ja Hanna silmäilivät iloisesti vanhusta, kun hän avasi laatikon.
Ja kun se vihdoin näytti sisällyksensä, tulivat he kaikki paroonin
ympärille.
Parooni silmäili laatikkoon. Siinä oli kauniisti maalattu taulu. Mutta
tuskin olivat paroonin silmät nähneet sen, ennenkuin niistä virtasi
suuret, kirkkaat kyyneleet »Kiitoksia! Tuhansia kiitoksia!» jupisi hän.
Taulu kuvasi sitä hetkeä, jona parooni, Antti, Hanna ja maisteri
Lagerberg olivat polvillansa Eliinan haudalla.
Taulun alle oli suurilla kirjaimilla jotakin kirjoitettu, ja pikku
Antti sai ensimmäiseksi lukea:
»Sovitus haudalla». --
»Tuossahan minäkin olen!» sanoi Liisa, joka joulupukkina oli, kauan
katsottuaan kummakseen taulua. -- »Enpä olisi saattanut uskoa kerran
minunkin paperille tulevan!» arveli hän.