Mitä kuolonsanoma voi saada matkaan.
Nipp, napp, naputti seinäkello Ollilan pirtissä, jossa maanantaiaamuna
Antti istui arkkunsa vieressä, samalla paikalla kuin eilenkin.
Viimeiset päivät olivat tehneet hänet vuosia vanhemmaksi. Yksin istui
hän lavitsalla; tuvassa ei ollut keitään muita. Syvissä ajatuksissa
istui hän. Lautamies oli eilisiltana myöhään tulivihaisena tullut,
kumminkin vähän leppyneenä siitä, että hän oli saanut pappilassa
nimismiehen kanssa illallista syödä. Hän oli kohta kotiin tultuansa
saanut tietää paroonin ja Liisan käynnistä, ja hän nauroi Antin
tyhmyydelle ja omalle viisaudelleen, kun hän oli korjannut talteensa
kaikki Antin todistuspaperit. Hän oli silloin muuttunut vähän
paremmalle tuulelle, ja hän oli sallinut Antin olla talossa yötä. Mutta
tänä aamuna, puhuttuaan maisterin kanssa, joka viekoittelematta nyt
jutteli kuka hän oikeastaan oli, oli hän taasen julmistunut. Maisteri
oli lähtenyt talosta kohta tunnustuksensa jälkeen, ja kaikkein kuullen
oli lautamies aamulla kironnut Anttia ja käskenyt hänen kohta mennä
hiiteen; »sillä pettureita ei minun talossani pidetä». Miten nämä sanat
kävivät Anttiin, ei lautamies ymmärtänyt. Hän luuli Antin äänettömyyden
merkiksi sitä, että häntä hävetti, ja toiselta puolen uskoi hän nyt
varmaan Anttia petturiksi, sillä näin paljon tiesi hän rehellisyydestä,
ja sen sanoi hän Antinkin kuullen: »Jos sinä olisit paroonin poika,
niin et sinä todistuksienkaan puutteessa kieltäisi; sillä ihmisen
silmät ovat myöskin todistajat». -- Antin silmät eivät valehtelijaa
osottaneet, mutta lautamies ei ollut mikään silmistälukija. Antin
silmät loivat tulisia säteitä, mutta kiukkuaan hillitsi hän. Kun oli
lautamies näin mielestänsä puhunut suunsa puhtaaksi ja sanonut kaikki,
mitä luuli rehellisenä miehenä velvollisuudekseen sanoa, kutsui hän
työhön väkensä, joka kummastellen Antin kohtaloa seurasi isäntäänsä.
Tupa oli tyhjä. Antti istui tirkistellen kelloa seinällä. »Päivä
päivältä sinä taputat! Oi, niinikään minun sydämeni», puhui hän
kellolle. »Kuinka onneton olisin, jos minun sydämeni kestäisi niinkuin
sinä! Ei, kohta on aikani kulunut, ruumiini musertunut, sydämeni
tykytys lakannut!» -- Hänen mielensä meni viehkeäksi; hän laski
sydämelleen kätensä: »tässä, tässä on ollut sota, mutta voitto on ollut
minun, se minun kunniani. Luulkoot ihmiset minusta mitä tahansa!
Luulkoot, mitä se minuun koskee... Ja kumminkin tarvitsisi minun
ainoastaan avata arkkuni, näyttää paroonille kaksi sormusta, puhua
kaksi sanaa, ja voitto olisi minun. Minun, ja minä olisin Riemulan
herra! Vaan ei, ei! Se ei saa koskaan tapahtua, ei niin kauan kuin
parooni Lorentso elää... Jumala häntä varjelkoon; minun tähteni ei hän
saa kärsiä. Hän on herra, minä olen oppinut työhön. Minä olen
vesipisara merestä; tuuliaispää on nostanut minut taivaalle, pudottanut
minut järveen, jossa minä outona olen elänyt, outona kuolen; mutainen
maa imee pisareen. -- Kaikki, kaikki olen minä menettänyt! -- Mitä
huolin minä Riemulasta? -- Oi, toista olisi, jos olisi lautamies
laskenut minun käteeni Hannan käden ja sanonut: _tuossa, ota_!
Mutta hän sanoi: mene talostani, sinä hävytön äpärä!» -- Ja tätä
muistellessaan ja muistellessaan äitinsä kohtaloa, puristi Antti
nyrkkiään.
Oven suussa oli Hanna kauvan seisonut. Antti ei häntä havainnut, kun
hän seisoi siinä liikkumatta kuin haamu. Hannalle oli nyt kaikki
selvänä. Eilen oli hän levännyt Antin sylissä. Antti oli innokkaasti
puristanut häntä rintaansa vastaan, mutta äkkiä noussut ja rientänyt
ulos, jossa hän kylmällä lumella oli hieronut palavaa otsaansa. Tuo oli
ainoa, mitä ei Hanna ymmärtänyt. Tuo oli ainoa, mitä ei Liisakaan
ymmärtänyt; sillä Antin ylevyydestä, hänen päätöksestään eivät he
mitään osanneet arvata. -- Liisa oli koettanut päästä Antin puheille,
mutta hän, joka niin hyvästi Riemulassa onnistui, ei nyt onnistunut.
Liisa lähti kumminkin hyvillä mielin pois kuultuaan maisterin lauseen.
»Antti!» kuului valittava ääni ovelta. Se ääni oli Antille tuttu, sen
äänen tunsi hänen sydämensä. Hän heräsi ajatuksistaan; hän katsoi
ympärillensä, hän näki Hannan; hän nousi, ja nuorukaisen sylissä lepäsi
hänen rakastettunsa. Lautamies oli seurannut väkeään työhön. Hän palasi
nyt takaisin Ollilaan, ja kun hän tuossa tuli, oli entinen kylmä
kovuuden sinetti laskeunut hänen muodolleen. Hän oli mielistynyt
itseensä. Tosin mietti hän tuossa, miten olisi käynyt, jos olisi Antti
ollut paroonin poika. -- Mutta olisiko Antti silloin nainut Ollilan
tyttären? Varsin vähäisen tiesi, näette, lautamies Hannan ja Antin
salaisuudesta. Lautamies yhä vaan pelkäsi Antissa Eliinan perillistä,
ja hän luuli nyt Antin perustaneen tuon satunsa alun parooniin, jotta
hän paremmin voittaisi. Aamulla kuuli hän maisterilta, että Antti
Hannaa rakasti, mutta hän arveli vaan silloin itsekseen: »kas semmoista
lurjusta!» -- Hän käveli nyt hyvillä mielin kotiin päin, kun äkkiä
kuuli jonkun kiivaasti ajavan takanansa. -- Hän vetäytyi tien syrjälle
ja tunsi jo kaukaa Riemulan Eliaksen.
»Mihin niin kiire?» kysyi lautamies, kun oli Elias tullut hänen
kohdalleen.
»Pappilaan! Minä vien kuolonsanomaa Riemulasta; nuori parooni kuoli
eilen». Ja Elias löi ruoskalla hevosta ja katosi.
»Soo -- oh! Vai on parooni Lorentso kuollut!» arveli lautamies
itsekseen; »kukahan nyt Riemulan perii?» --
Ollilan pirtissä istuivat Antti ja Hanna vieretysten, mutta monta sanaa
ei siinä vaihetettu. Antti oli sanonut kohta lähtevänsä muualle, kauas,
kauas palveluspaikkaa hakemaan; sinne, missä ei kuusien huminakaan
tuuheassa metsässä muistuttaisi häntä entisistä ajoista.
-- »Kun sinä rouvana rouvain parissa istut», -- sanoi hän surullisella
äänellä, »muista joskus Anttia, joka kolmessa viikossa menetti kaikki
mitä maan päällä hänellä kalliinta oli -- rauhansakin! Muista häntä,
joka ei ikinä saata sinua unhottaa».
Vyöliinaansa kätki Hanna kyyneliset kasvonsa, ja katkera oli hänen
mielensä, kun hän vastasi: »en ikinä voi sinua unhottaa!»
Käsi kädessä istuivat he vielä vähän aikaa, kunnes Antti äkkiä nousi
seisomaan. »Nyt on aika. Älä kysele minua; et saa koskaan minusta
mitään tietää!»
-- Niin sanoi hän; mutta hänen äänensä puhui paremmin kuin sanat hänen
sydämensä tilan. Hän meni arkkunsa luo, nosti sen hiljaa selkäänsä ja
oli valmis lähtemään.
Vaaleana seisoi Hanna hänen vieressään. Ei itkenyt Hanna enää.
Tämä hetki olisi kenties ollut viimeinen, jona Antti ja Hanna
maailmassa toisensa näkivät, ellei olisi ijankaikkisen neuvo ollut
toinen.
»Etkö sinä lurjus vielä ole päässyt lähtemään?» kuului lautamiehen ääni
ovelta. »Vai mitä viivyttelet? Pois talostani, kelvoton!» -- Antti ei
vastannut mitään, hän katsahti vielä kerran Hannaan, joka oli maahan
vaipua, huokasi syvään ja lähti. Mutta ovea jälkeensä kiinni pannessaan
viivähti hän. Ei liene hän tahtonut itse onnensa ovea taakseen kiinni
lyödä!
»Mitä seisot ja kurkistelet tuon jälkeen!» ärjäsi Hannalle lautamies,
mutta lisäsi sitten leppeämmästi: »Riemulassa on kuolema käynyt; minä
tapasin tiellä Eliaksen. Parooni Lorentso on eilen kuollut».
Tämän sanoman kuuli Antti, se vaikutti hänessä kummallisesti. Hänen
jäsenensä värisivät, hänen kätensä vapisivat, ja pamahtaen putosi arkku
lattiaan.
»Lorentsoko kuollut, kuollut!» jupisi hän itsekseen.
Ainahan on luonto hiljaisin, kuollein juuri auringon nousun edellä;
mutta tuskin on aamuhohde ruvennut leviämään, ennenkuin tuhansittain,
ensin linnut, sitten muut elävät tervehtivät alkavaa päivää. Kevätsää
kaivaa jäähän ensin vähäisen railon; railo isonee, kunnes se joen
täyttää, kunnes se on sulattanut talvisen puvun. Lautamiehen lause oli
tällainen vaalea aamuhohde, tällainen kevätsään alku.
Lautamies kuuli pamauksen, näki Antin seisovan rikkuneen arkkunsa
vieressä, näki hänen pistävän vähäisen rasian taskuunsa, jättävän
kaikki muut kapineensa eteisen lattialle, kuuli hänen sanovan: »Älä
epäile, Hanna!» ja katoovan.
»Hän on hullu!» sanoi lautamies, veti oven kiinni ja meni kamariinsa.
»Lorentso kuollut!» Tätä kertoi Antti itsekseen ehtimiseen. Vainu oli
hänen suuhunsa pannut nuo sanat, joiden oli määrä lohduttaa Hannaa,
vainu myös sanoi hänelle, mitä hänen nyt oli tehtävä, sanoi ennenkuin
hän oikein ymmärsi, miten Lorentson kuolema hänen tilansa muutti.
Vähitellen rupesi hän tuota ymmärtämään, ja silloin lähti lause:
»Lorentso oli kumminkin minun veljeni!» hänen sydämestään. -- Hän
seisahtui; hän koetti koota ajatuksiaan. Hän mietti; hän päätti. Ja kun
hän taasen tielle antausi, oli Riemula hänen matkansa päämäärä. »Jumala
on kummasti minua kulettanut», ajatteli Antti. »Lorentso eleli
lapsuutensa päivät ilossa, minä, hänen veljensä, elin puutteessa; hän
lankesi hautaan, jättääksensä minulle osani».