Illan tullessa.
Hämärä on valunut alas taivaalta. Hämärää on sen miehen sydämessä, joka
nyt lautamiehen kamarissa istuu. Hän nojaa leukaansa kättä vastaan ja
tirkistelee takkaan, jossa vireä valkea palaa. Hän miettii.
Kova, tosin kova pitää sen miehen sydän olla, joka, nähdessään kaksi
rakastavaista, mitkä viimeisen kerran tapaavat toisiansa, tietäen
etteivät saa toinen toistansa varten elää, ei tuntisi syvästi heidän
onnettomuuttaan. Maisteri Lager oli kauvas joutunut kadotuksen tiellä,
mutta kipinä hänen paremmasta entisestä itsestään kyti vielä hänen
sydämessään, ja tuo kipinä se on, joka nyt vaivaa häntä. Sillä maisteri
se on, joka lautamiehen kamarissa istuu.
Maisteri rakasti Hannaa. Hän ei ennen ole tiennyt, että hänen
tullessansa Ollilaan Hannan sydän oli vapaa, mutta että siihen
vapaanakaan ei hänen kuvansa mahtunut, saatikka sitten silloin, kun
siihen oli Antin kuva väkisin tunkeutunut. Nyt tietää hän tuon, ja hän
miettii, mitä hänen on nyt tehtävä. Lautamies oli kädellä ja suulla
luvannut hänelle Hannan, oli vannonut, että tulevana pyhänä heidät
kuulutetaan. Maisteri ei epäile Hannan saamista; mutta toinen tunne,
kummallinen tunne on tunkeunut häneen. Nuo tunteet sotivat nyt, ja ne
ovat painaneet alas maisterin pään.
Lautamies ei ole kotona. Hän on lähtenyt pappilaan kuulustelemaan
syytä, miksi ei kuulutuksesta tullut mitään. Hannan on hän salvannut
kamariin, jonka oven hän ulkoa on lukinnut. Antin on hän ajanut
palveluksesta. -- Sanalla sanoen: parhaan taitonsa mukaan on hän
kokenut toimittaa kaikki.
Lautamiehen ensi työ nimismiehen mentyä oli ajaa pirtistä ulos kaikki,
jotka eivät taloon kuuluneet. Tuon tehtyään olisi hän käsin ryhtynyt
Anttiin, mutta Antin katse oli niin kummallinen, ettei hän sitä
uskaltanut. Hän vannoi kostoa, hän tunsi maineensa olevan lentoon
lähdössä maailmalle, jos utelias väki saisi totuudesta vähänkään vihiä,
ja tätä pelkäsi lautamies.
Mutta lautamiehen lähdettyä kokoontui taasen väkeä Ollilan pirttiin.
»Mitä Jumalan nimessä tämä on?» kysyi itse Sakarikin, ja piiat
jupisivat: »Jumala siunatkoon! Mitä tämä on?» Lautamies ei ollut
kenellekään ilmoittanut, mihin hänen matkansa oli.
Antti istui pirtissä. Hän olisi tahtonut olla yksinänsä, mutta hän
oli juuri se, jota kaikki tahtoivat nähdä; hän ei siis saanut
silmänräpäystäkään olla rauhassa. Ylenkatseella oli hän silmäillyt
lautamiestä kuultuaan häneltä tuomionsa. Hän oli tehnyt yliluonnollisen
lujan päätöksen, päätöksen, joka lepäsi kuin tulinen hiili hänen
sydämellään, mutta hän kärsi sitä yliluonnollisella voimalla. Tämä
hänen onnettomuutensa puhkesi lautamiehen mentyä kamalaksi nauruksi. Se
kajahti sen kertansa ja sitten hiljeni se. -- Kädet ristissä istui hän
vuoteen laidalla.
Kummastellen silmäili väki pirtissä häntä, niinkuin vankia
käräjätuvassa kaikki silmäilevät. Moni oli kysynyt häneltä itseltään,
mitä kummaa hänen ja lautamiehen välillä oli; mutta Antti istui kuin ei
olisi hän kuullut sanaakaan heidän kysymyksestään.
Kun jo ilta oli pimennyt ja valkea takassa paloi, kuului joku
tulevan ajaen pihalle. Kaikkein silmät kääntyivät akkunaan; he
luulivat lautamiehen tulleen. Mutta yhä suuremmaksi nousi heidän
uteliaisuutensa, kun Sakari tuli ulkoa ja hämmästyneille kuulioillensa
sanoi: »parooni Edlerin koijut ovat pihalla!» --
Mutta meidän on kääntyminen niihin seikkoihin, jotka Riemulassa ovat
saaneet parooni Edlerin jättämään kuolleen rakastetun poikansa ja jotka
ovat saaneet hänet vuoteesta jalkeille ja sielun ja ruumiin puolesta
runnellun miehen matkalle Ollilaan. Sillä koijuissa, mitkä Ollilan
pihalla nyt seisovat, ei istu kukaan muu kuin parooni itse.
Me jätimme paroonin omantuntonsa vaivoihin nääntyneenä, pyörtyneenä
lepäämään. Jos tuntia myöhemmin olisimme tulleet Riemulaan, olisimme
tavanneet paroonin vuoteessansa jäähaude päänsä ympärillä. -- Hän
makasi toimetonna, hänen puolisonsa istui hänen vuoteensa vieressä ja
paroonin kylmä käsi lepäsi nyt hänen kädessänsä. Oi, itse oli rouva
nääntyä! Hän luuli Herran käden tempaavan pois kaikki, mitä hänellä
maailmassa oli. Väsymättömästi muutti hän jäitä paroonin päälaelle ja
näki, kun jo olivat loppua hänen viimeiset voimansa, vihdoin ilokseen
paroonin avaavan silmiänsä.
Silloin kun tämä Riemulassa tapahtui ja nimismies Ollilassa odotti
lautamiestä, lähti pappilasta vanha vaimoihminen. Hän kulki kiireesti,
jotta moni kirkkomies kummastellen silmäili häntä. Hän oli
pyhävaatteisiin pukeunut, mutta kirkkoon ei hän mennyt -- vaikka
kirkkoon tosin meni hän, mutta palasi vähän ajan kuluttua sieltä. --
Hänen mielensä oli iloinen, ja usein mumisi hän itseksensä: »Sanokoon
Antti mitä tahtoo, minä teen niin, kuin omatuntoni käskee!»
Tämä vaimoihminen on Liisa, Ollilan entinen emännöitsiä. Hän oli jo
seitsemännellä kymmenellä, mutta hänen ruumiinsa oli kuin raudasta
rakettu. Ikä ei häneen näkynyt pystyneen.
Hän kulki, ja Riemula oli hänen matkansa päämäärä. Hän ymmärsi, että
syystalven päivä on lyhyt. Lautamiehen tapasi hän tiellä, mutta hän
käänsi poispäin kasvonsa, jottei lautamies, joka samaten kiireesti,
kulki, häntä tuntenut. Päivä oli jo paljon enemmän kuin puolessa, kun
Liisa vihdoin tuli matkansa perille.
»Minä olen onnistunut saamaan kuulutuksen jätetyksi tulevaan pyhään;
nyt täytyy minun onnistua suuremmassa toimessani», jupisi hän. --
Liisan pyytäessä saada tavata paroonia kohtasi häntä sama vastaus kuin
aamulla lautamiestä. Liisa kuuli, mitä lautamies ei vielä tiennyt, että
nuori parooni oli ruumiina. Mutta Liisa ei heittänyt asiaansa niin
vähällä kuin lautamies. Hän koetti kaikki keinot päästäksensä paroonin
puheille. Sillä jos parooni on sairas, on hänen omatuntonsa arempi, ja
jos hänen poikansa on kuollut, pelkää hän itse kuolemaa, ajatteli
Liisa.
Kauan rukoili hän pääsöä turhaan. Niin kauan kuin parooni oli
tajutonna, ei ollut tuota toivomistakaan; mutta kun parooni avasi
silmänsä ja Liisa sanoi itsellänsä olevan sanomia, jotka voisivat saada
paroonin terveeksi, myöntyi vihdoin neiti, joka rouvan apuna oli, ja
ilmoitti Liisan puheet rouvalle. -- Muutama minuutti sen jälkeen seisoi
Liisa paroonin vuoteen vieressä.
Kahden kesken kertoi Liisa paroonille, mitä hän itse tiesi Antin
elämästä, ja tämä kertomus vaikutti paroonissa kummia. Jo Liisan
mainitessa Eliinan nimeä hypähti hän ylös vuoteeltaan. »Sinä tunsit
Eliinan nuorena?» huusi hän.
»Tunsinko minä?» vastasi Liisa surullisesti hymyillen. »Minä tunsin
hänen paremmin kuin koskaan tulen itseäni tuntemaan. Eliinan vertaista
olentoa ei maailmassa toista löydy, sen tiedän minä vakuuttaa. Minä
olen nähnyt teidätkin nuorena, vaan ette te muista minua. Siihen
aikaan, kun Eliina teitä seurasi, olin minä hänen isänsä torpparin
vaimo, mutta sitä ennen olin minä käynyt saman koulun läpi kuin hän
sittemmin. Minun luonani oleskeli Eliina toista viikkoa, kun hänen kova
veljensä ajoi hänet pois. Kun sittemmin mieheni ja samaan aikaan
Ollilan emäntä kuolivat, tulin minä emännöitsiäksi Ollilaan, jossa olen
ollut viime keskiviikkoon saakka».
»Jumala! Jumala!» huusi parooni kuullessaan Liisan mainitsevan kaikki,
mitä Eliina oli kärsinyt. »Jumala, suuri Jumala!» huusi hän
kuullessaan, että Eliina jo kauan oli ollut kuollunna. Mutta kun Liisa
mainitsi, missä tilassa Antti nyt oli, silloin hypähti parooni
seisaalle, ja ilosta loistavin silmin huusi hän niinkuin muinen
patriarkka Jaakob: »minulla on siinä kyllä, että minun poikani elää;
minä tahdon lähteä hänen luoksensa!»
Rouva, neiti ja itse Liisa-muorikin koettelivat estän häntä tuosta.
Liisa pyysi ainoastaan paperitilkkua paroonilta Ollilalle, niin toisi
hän Antin paroonin luo. »Ei. ei!» huusi vanhus; »haudan partaalle
saakka olen minä ennättänyt, nyt ei ole enää silmänräpäystäkään hukata;
nyt on otollinen aika parantaa, mitä pitkä elinaika on rikkonut».
Rouva näki kummeksuen mikä muutos paroonissa oli tapahtunut; mutta
syytä tuohon ei hän tiennyt. Hän vastusti siis kauan ennenkuin myöntyi.
Vihdoin ei hän enää voinut vastaan sanoa. Hän tahtoi vaan itse seurata
mukana; mutta sen kielsi parooni jäykästi. »Liisa on ainoa, joka saa
seurata minua», sanoi hän. »Mutta jos tämä matkamme onnistuu, olkoon
tämä päivä sovinnolle pyhitetty, ja illalla, kun tulen, tahdon minä
sinulle kertoa, mitä sinulta nyt salassa on».
Harvoin, tuskin koskaan oli paroonia nähty talonpojissa. Hän oli
viimeisinä vuosina elänyt käymättä missään ja ottamatta ketään vastaan
Riemulassa. Ei siis kumma, että väki Ollilan pirtissä katsoi paroonin
tuloa yhä enemmän kummalliseksi. Kun hän horjuen astui tupaan, ottivat
miehet lakit päästään ja kumarsivat nöyrästi. Mutta kun Liisa nähtiin
paroonin seurassa, eivät piiat voineet uskoa silmiänsä.
Parooni silmäili ympärillensä. »Missä?» kysyi hän hiljaisella äänellä
Liisalta.
Liisa viittasi Anttiin, joka nyt oli noussut seisomaan ja samaten kuin
muutkin miehet ottanut lakin päästään. Antti vapisi nähdessään tämän
vanhuksen, joka hänen äidillensä oli niin rakas ollut. Hän näki, miten
suru oli sinettinsä painanut paroonin otsalle, ja se viha, joka hänessä
paroonia kohtaan oli syttynyt, sammui kuin kulo rankkasateessa. Hän ei
voinut kääntää silmiänsä paroonista. Lapsen mieli oli Antissa herännyt.
Kului muutama silmänräpäys, joina ei kukaan sanonut mitään, ja syvin
äänettömyys vallitsi tuvassa. Vihdoin, unhottaen sen ihmisjoukon, joka
kummastellen odotti mitä tulla piti, levitti parooni käsiänsä, ja
astuen muutaman askeleen Anttia likemmäksi sanoi hän hiljaisella,
liikutuksesta vapisevalla äänellä: »Anders, minun poikani!»
Ne kummalliset tunteet, mitkä paroonin tulo oli Antissa herättänyt,
tunkeusivat hänen sydänpohjaansa saakka, kun hän kuuli nämä paroonin
sanat. Hän oli heittäytyä paroonin avattuun syliin. Mutta väliin
tapahtuu ihmisessä, että juuri onnen päästessä vallalle se kysähtää:
onko tämä onni todellakin minun osalleni tullut? Ja samalla muistaa
seikkoja, missä ennen on päättänyt tehdä niin ja niin, jos asema
muuttuisi. Niin tapahtui nyt Antille. Hän ymmärsi paroonin ylevyyden,
ja ylevyys Antin rinnassa nousi samassa suureksi. Hän ei heittäytynyt
paroonin syliin, hän päin vastoin jäi seisomaan, ikäänkuin olisi
paroonin lause ollut muille sanottu.
Jos olisi parooni ymmärtänyt, mitä Antin sydämessä liikkui nyt, niin
olisi hän syleillyt ja suudellut Anttia; mutta parooni ei ollut muu
kuin ihminen hänkään. Kun siis Antti ei kiiruhtanut hänen avattuun
syliinsä, niinkuin parooni toivoi, vaan silmäili alas lattiaan,
lankesivat paroonin nostetut kädet alas, ja syvä huokaus puhkesi hänen
rinnastaan. Hiljaisella äänellä sanoi hän: »Anders! Sinä olet minun
esikoiseni; minun Liinani lapsi olet sinä!»
Kun hukkuva aavalla merellä laineitten keskellä näkee puupalasen,
pyrkii hän kaikin voimin tämän luo, ja päästyään perille tarttuu hän
voimallisesti tuohon ja sanoo: »se on puuta, se kannattaa minua, minä
olen autettu!» Hukkuva sanoo niin, eikä hän huomaa, että puu on pieni
ja kelvoton auttamaan häntä; hän sanoo niin, sillä hän toivoo. Samoin
ikään oli paroonin laita. Hänen omatuntonsa vaivasi häntä ja soimasi
häntä. Toivo oli hänelle se puupalanen, johon hän vaikeuden laineilla
pyörivänä tarttui. Parooni odotti nyt Antin vastausta, ja hän sai sen.
»Herra parooni!» vastasi Antti äänellä, joka koki tekeytyä
kummastelevaksi; »nyt vallan pahoin erehdytte. Minun äitini nimi oli
kyllä Eliina, mutta te ette ole minun isäni. Ratin torpassa
Pohjanmaalla olen minä syntynyt, siitä on minulla nimeni. Minä olen
vuosikausia, lapsuudestani saakka, palvellut missä milloinkin. Pahoin
erehdytte, herra parooni, jos minua poikananne pidätte».
Hiki nousi paroonin otsalle, ja hän vaipui lavitsalle istumaan. Hän
etsi silmillänsä Liisaa, mutta Liisa ei ollut huoneessa. »Oi Jumala!
Jumala!» huusi hän. »Pettynyt! Pettynyt! Minun Lorentsoni! Minun
Andreakseni! Kaikki poissa, haudassa!»
Jos olisi Antti kuullut nämä paroonin sanat, olisi ehkä paljon kohta
muuttunut; mutta Antti ei niitä kuullut. Hänen viimeinen lauseensa oli
vienyt hänen sielunsa viimeisetkin voimat. Hän sanoi äänellä, joka tuli
ikäänkuin haudasta: »Herra parooni! Minä en tunne teitä».
Parooni ei tuohon vastannut mitään, vaan hänen päänsä vaipui alas hänen
polviansa vastaan, kun hän käsillään kasvojansa kätki. Mutta äkkiä,
ikäänkuin huomaten tilansa, nousi hän ja silmäili kolkosti Anttia.
»Pettynyt, pettynyt!» sanoi hän ja säntäsi ovelle.
Kohta sen jälkeen katosivat koijut pihalta, ja Antti vaipui taasen
istumaan.
* * * * *
Hyvä lukiani! Sinä ehkä kyllästyt tapauksiin, jotka toinen toistansa
kiireesti ajavat. Vaan mikä on elämä muu kuin tapaus? Tapaus, täynnä
vähäisiä tapauksia, on kulkumme kapalosta hautaan. Missä on paikka,
jossa täällä lepäisimme, jossa aika ei kulkisi yhä edelleen? Ei löydy
semmoista. Väliin kokoontuvat tapaukset; toinen ajaa toista, ja niinkun
ukkosen leimausta aina seuraa jyrinä, mutta leimaus ei synny ennenkuin
on ilma sähköä täynnä, niin kokoaa aika vuosia pitkin aineita, joita
sitten päivässä laukaisee, ja silloin voi päivässä tapahtua paljon.
Kamarissansa istuu Hanna. Hän on rukoillut, hän on lukenut ja hän
tuntee sydämensä kummallisesti vahvistetuksi. Mitä hänen ympärillänsä
tapahtuu, se on hänelle yks'kaikki. Hän tietää, että mitä Herra tekee,
on hyvin tehty, ja Herran haltuun on hän antanut itsensä. Silloin
kuulee hän äkkiä oveansa avattavan; hän luulee isänsä tulevan, vaan hän
näkee Liisan. Kaapin avain aukaisee Hannan kamarinkin.
Kun Hanna näki Liisan, ihastui hän. Hän luuli Liisassa nyt näkevänsä
hyvän enkelinsä, ja hän syleili hellästi lapsuutensa hoitajaa.
»Kiitä Jumalaa, lapseni!» sanoi Liisa ja puristi kyynelsilmin Hannan
kättä. »Kaikki, kaikki on muuttunut! Väliseinä on lohennut, avoin on
sinulle Antin, avoin paroonin sydän».
Ja Hanna sai nyt tietää, mitä hän ei vielä tiennyt, sai tietää mitä
Liisa oli hänen tähtensä ja Antin tähden tehnyt. Hän syleili
puolustajaansa saamatta sanaa sanotuksi.
Näin olivat he kauan istuneet, kuu kulkusen ääni äkkiä kuului. »Tule,
tule!» sanoi Liisa. »Vielä tänä ehtoona tahdon liittää yhteen teidän
kätenne».
He menivät pirttiin. Mutta toisellainen oli tila täällä nyt kuin Liisa
oli luullut. Paroonia ei täällä enää ollut, ja vielä entistä
alakuloisempana istui Antti paikallansa. Mutta jos tämä jo Liisaa
kummastutti ja hämmästytti, tapahtui nyt seikka, joka yhä kummemmalta
näkyi.
Maisteri oli kuullut kamarissansa huudon: »parooni tulee!» Hän nousi;
hän oli valmis menemään paroonia vastaan, mutta kuitenkin hän jäi
kamariinsa. Hän avasi raolle oven ja hän kuuli kaikki, mitä pirtissä
juteltiin. Hän kuuli paroonin tunnustavan Antin pojakseen ja hän kuuli
Antin vastauksen. Hän tosin ei tuota vastausta ymmärtänyt, mutta joku
salainen tunne hänessä sanoi, että ylevyys oli Antin mieleen
johdattanut tämän miehuullisen, vaikka luonnottoman kiellon, ja kuta
enemmän hän tuossa vahvistui, sitä enemmän rupesi hän miettimään. Hän
luuli kumminkin Antin peruuttavan kieltonsa. Mutta kun tuo ei
tapahtunut, kun parooni lähti ja kun maisteri oven raosta näki Antin
kasvot, silloin ei hän kauan enää miettinyt. Hän kulki kahdesti
kamarinsa lattian poikki; sitten astui hän miehuullisesti pirttiin.
Vaan hän seisahtui äkkiä. Hän näki Liisan ja Hannan samalla tulevan
porstuan ovesta; hän näki heidän samaten seisahtuvan. Hän kuuli Liisan
sanovan: »missä on parooni?» Mutta tuon kysymyksen kuultuansa ei hän
enää seisonut. Vaalea oli hän ja hänen jalkansa vapisivat, mutta
kiireesti kulki hän. Hannan tykö kävi hänen askeleensa. Hannan käteen
tarttui hän. -- »Tule», kuiskasi ääni, joka tuli hänen sydämestään,
»tule!»
Vastustaa ei Hanna ennättänyt. Hanna parka ei ymmärtänyt, mitä
tapahtunut oli; hän seurasi. Mutta Antin luo vei maisteri häntä.
»Minä luovun hänestä», sanoi maisteri. »Sinä olet talonpoika, mutta
ylevä; sinä rakastat häntä enemmän kuin minä», -- ja Antin syliin jätti
maisteri morsiamensa ja tulevaisuutensa onnen. -- Tuon tehtyään vetäysi
hän kiireesti takaisin kamariinsa.