oli tavallista, että laulajat ja soittajat esityksillänsä maustivat
ylhäisten atrioita. Kohta aukesi sentähden ovi ja sisään astui
harppuinensa vuosien painosta kyyristynyt harmaatukkainen ja -partainen
laulaja. Syvällä kumarruksella tervehtien ylhäistä seuraa siirtyi
vanhus erääsen salin nurkkaan odottamaan hetkeä, milloin hänen
huvitustansa haluttaisiin. Onnellinen ja antelias isäntä käski heti
asettaa hänelle ruokaa ja juomaa, vaan vapiseva vanhus kiittäen
ainoastaan pudisti päätänsä, ja mitään nauttimatta pysyi hän
äänettömänä paikallansa. Hänen suurista, tummista silmistään loisti
kumminkin outo tuli, joka ei soveltunut hänen korkeaan ikäänsä, ja aina
vaan katseli hän onnellista Fredrikkiä, vielä onnellisemman Bertan
puolisoa.
Äkkiä tarttui keisari maljaan ja sen korkealle kohottaen kehoitti
läsnäolevia juomaan nuoren parin menestykseksi ja ainaiseksi onneksi.
Iloissaan tahtoivat kaikki seurata kehoitusta, mutta silloin nurkasta,
jossa laulaja istui, kajahti kummallinen, kolkko nauru. Hämmästyneinä
katsahtivat vieraat ukkoon, joka nyt oli noussut suoraksi ja huusi
kirkkaalla äänellä:
"Ainaiseksi onneksiko? -- oletko sinä sen ansainnut, kreivi Fredrik von
Stuifen? -- Uskallatko toivoa, että taivas sinulle suo ainaista onnea?"
Niin sanoen heitti vanhus äkisti yltänsä valepuvun, tempasi päästänsä
tekotukan ja harmaan parran ja kaikkien ihmeeksi ilmestyi siihen --
nuori, ihmeellisen kaunis nainen itämaisessa puvussa -- _Ester_.
Kalman kalpeana oli kreivi jo ensimäisen hänelle lausutun sanan kaiun
kuullessaan hypähtänyt ylös; hiukset pystyssä kauhistuksesta katsoa
tuijotti hän ukkoon, joka juuri oli muuttunut tuoksi niin häpeällisesti
petetyksi tytöksi. Voimatta lausua sanaakaan seisoi hän kuin
kuvapatsaaksi kangistuneena ja piti käsiään ikäänkuin suojana kauniin
tytön hirmuiseen ilmestykseen päin ojennettuina.
Mutta ennenkuin vieraat olivat tointuneet hämmästyksestään, jatkoi
Ester kovalla äänellä:
"Vastaa, uskoton ja kunniaton ritari -- minulle, joka sinut pelastin
varmasta kuolemasta -- minulle, joka sinulle soin suojaa ja sinua
väsymättä hoitelin, kun sinut avuttomana ja hyljättynä tuotiin isäni
huoneesen minulle, jolle sinä kiitollisuudesta lupasit rakkautta ja
pyhimmillä valoilla vannoit ikuista uskollisuutta -- minulle kurjalle,
joka sinun valoihisi luottaen antauduin kokonani sinun omaksesi, vaan
jonka sinä kuitenkin petit ja hylkäsit -- vastaa minulle kavala,
uskoton mies -- voitko sä toivoa että taivas suo sinulle ainaista
onnea?!"
Koko ruumis vapisevana ja kuitenkin kauhusta ikäänkuin jäykistyneenä oli
rikoksellinen kuullut tytön hirveän syytöksen -- mutta sanaakaan ei hän
saanut vastatuksi. Silloin nousi onneton Bertta miehen vierestä, joka
oli häntäkin niin kavalasti pettänyt, ja tuskasta valittaen pakeni sen
sydämmen luo, joka yksin ei voinut häntä pettää -- uskollisen äidin
sydämmen turviin.
Mutta Ester nosti nyt kätensä taivasta kohti ja lausui äänellä, jonka
kaiku oli kovempi kuin ukkosen kolkko jyrinäkin:
"Kuule minua, sinä viattomuuden suojelija ja kostaja, sinä väkevä
Jumala, joka näet ihmisten sydämmiin ja joka tuomitset kaikki ihmiset
tarkalla oikeuden mitalla heidän syntiensä ja pahojen tekojensa mukaan
-- kuule minua, vanhurskas Jumala, ja muuta siunaus, jota tälle
pettäjälle tänä päivänä rukoiltiin -- kiroukseksi! -- Kirottu hän, joka
minun sydämmeni sorti, joka on pyhää nimeäsi pilkannut ja käyttänyt
vääriin valoihin! Kirous hänelle, ja sille paikalle, joka tuon
valapaton on kasvattanut -- kirous!"
Sitte vaikeni hän ja syvästi hengittäen, kädet ylös kohotettuna,
katseli taivaasen, ikäänkuin odottaen, että se vastaisi hänelle.
Ja taivas oli kuullut ja -- antoi vastauksen. Ukonnuoli iski alas
linnaan, niin että vähän ajan perästä olivat katot ja tornit
ilmitulessa ja musta savupilvi nousi tuosta Esterin kiroamasta
paikasta.
"Tuli on valloillaan!" huusivat kauhistuneet vieraat ja kiiruhtivat
oville pelastuakseen liekeistä, jotka tavattoman nopeasti levisivät
yliympäri.
Ainoastaan kaksi henkilöä jäi saliin: kreivi Fredrik, joka ukontulen
iskiessä alas oli voimattomana vaipunut maahan, ja Ester, joka, edes
yrittämättäkään paeta liekkien ympäröimästä ja savuisesta salista,
pysyi levollisena ja silmät taivasta kohti käännettyinä paikallansa.
Silloin äkkiä vaipui koko linna läjään ja hautasi raunioihinsa
viimeisen Stuifenin ja hänen uskottomuutensa uhrin.
* * * * *
Vuosisatoja on siitä asti kulunut; ei Hohenstaufenburgista eikä
Stuifenin linnasta ole enää muurin raunioitakaan jäljellä. Kumminkin on
Esterin kirous aina tähän päivään asti vaikuttanut, sillä tuo ukontulen
tapaama paikka on siitä asti pysynyt paljaana, ihan kasvittomana. Niin
on se todistuksena rangaistuksesta, jonka Jumala lähetti pahantekijän
ja hänen huoneensa yli.