yksinkertainen sulous tämän tyttösen verrattoman kauneuden rinnalla,
joka hänelle nyt oli lahjoittanut sydämmensä? Mitä oli hänestä Bertta
sen autuuden rinnalla, joka häntä odotti Esterin sylissä? Väkisin
karkoitti hän mielestänsä Bertta-raukan muiston; nykyistä viehättävää
lemmittyänsä tahtoi hän vaan ajatella -- ainoastaan häntä rakastaa,
rakastaa äärettömästi ja olla hänen rakastettunsa. Mitä hän siitä
huoli, että Ester oli juutalaistyttö -- että hän kuului tuohon niin
halveksittuun kansaan? Kukapa häntä voi moittia seurustelustaan Esterin
kanssa? Koko kristitty sotajoukko uskoi hänet epäilemättä kuolleeksi;
ja luultavasti oli se tieto saapunut jo kaukaiseen kotiinkin. Kukapa
siis voi hänelle enää sanoa vasten silmiä: "Sinä olet rakkaudellasi
juutalaistyttöön rikkonut kristityn velvollisuudet ja soaissut
ritarikunniasi?"
Näillä ajatuksilla tukehutti Fredrik kaikki rauhaansa häiritsevät
omantunnon muistutukset, ja kun Ester illan suussa palvelijansa kanssa
palasi hänen luoksensa täyttämään lääkärivelvollisuuksiaan, silloin
kertoi Fredrik innokkain sanoin toistamiseen rakkautensa;
autuaallisesti hymyillen vaipui Ester hänen syliinsä, ja kun Fredrik
häntä niin piti rinnoillansa, sydämmellään, silloin haihtui
haihtumistaan Bertan kuva ja kaikki muut katumuksen mietteet sammuivat
taivaallisen onnen rinnalla, joka jokaisesta rakastetun suutelosta
runsaammin virtasi hänen olemukseensa.
* * * * *
Kaksi kuukautta oli jo kulunut siitä asti, kun Fredrikillä oli ilonansa
kauniin Esterin rakkaus. Nuoruuden tyhjentymätön, mahtavasti luova ja
uudistava voima ja rakkauden virkistävä onni olivat yhdessä
vaikuttaneet niin, että Fredrik oli kohta entisissä voimissaan.
Mutta hän ei kumminkaan vielä ajatellut lähteä vierasvaraisen
juutalaisen talosta, joka ei edes aavistanutkaan, että hänen tyttärensä
oli salaisessa sekä omansa että ritarin uskonnon kieltämässä
rakkausliitossa hänen vieraansa kanssa. Vanha Rakel, Esterin palvelija,
oli kyllä monesti velvollisuutensa mukaan ilmoittamaisillaan sen
isälle, mutta Esterin, hänen rakastettunsa, rukoukset ja onnellisuus,
jonka salaisuuden ilmaseminen olisi hävittänyt, saattoivat hänet
olemaan vaiti, ja lieneepä siihen osaltansa vaikuttanut myöskin se,
että Rakel siten pelkäsi menettävänsä Esterin luottamuksen.
Niin pysyi Esterin ja Fredrikin liitto häiritsemättä. Kumpikin nautti
onneansa kuin huumauksissa, muistellen ainoastaan nykyhetkeä, mutta ei
tulevia aikoja. Ester, joka ei vielä koskaan ennen ollut tuntenut
rakkautta, rakasti kaunista ritaria tulisen innokkaasti, mutta samalla
mitä hellimmästi, sillä hänen luottavaiseen mieleensä ei soveltunut
ajatus, että se mies voisi mahdollisesti hänet pettää joka hänelle joka
päivä pyhimmillä valoilla vakuutteli ääretöntä rakkauttansa. Fredrik
puolestansa uskoi nyt vasta oppineensa tuntemaan todellisen rakkauden
jota varten hän vaan eli ja johon koko hänen olemuksensa peittyi. Niin
elivät molemmat onnellisessa unessa; mutta niin kuin unta ainakin,
seurasi tätäkin huumausta -- herääminen.
Iisakki-vanhus kertoi eräänä päivänä vieraallensa ristiretkeläis-joukon
vastoinkäymiset, mitä tuhoja sille olivat ruttotaudit ja taistelut
tuottaneet ja miten koko joukko, Schwabin herttuan Fredrikin kuoltua,
täydellisesti hajosi.
"Kaikki saksalaiset ritarit", päätti Iisakki kertomuksensa, "palaavat
kotiin, sota on lopussa. -- Tekin, jalo herra, kun olette jälleen ihan
terve, voitte lähteä paluumatkalle kotimaahanne, ettekähän te siitä
pahastu, että minä pyydän teitä lähtemään kohta, sillä näinä päivinä
täytyy minunkin erään tärkeän kauppa-asian tähden lähteä pitkälle
matkalle, eikä teidän siis enää sovi olla vieraana tässä talossa, jossa
ei asujamina ole muita kuin nuori tyttö ja muutamia palvelijoita."
Fredrik peljästyi. -- Kotiinko? -- oliko hänen palattava kotiin! Tämä
sana hajoitti kerrassaan lumouksen, jonka vallassa hän oli ollut.
Kauniin kotinsa viehättävä kuva ilmestyi hänen sielunsa silmien eteen
ja hän alkoi innokkaasti ikävöidä ihanan Schwabin vuoria, sen
hedelmällisiä laaksoja, viheriöiviä metsiä ja niittyjä, pauhaavaa
Nekkaria ynnä kukoistavia kaupunkeja ja kyliä. Niin, hänen täytyi
päästä kotiin -- kotiin esi-isiensä monitorniseen, muhkeaan linnaan,
kotiin vanhan isänsä luo, joka luultavasti vuodatti verikyyneleitä
viimeisen poikansa ja viimeisen Stuifenin kerrotun kuoleman tähden --
kotiin -- Bertan luo!
Bertanko luo?! Taaskin sattui hyljätyn morsiamen muisto kuin polttava
tuli hänen sieluunsa. Bertan luo oli hänen palattava kotiin, tuon ennen
niin sydämmellisesti rakastetun luo, jonka koko elintoivo oli hänessä,
joka häneen luotti nuoren sydämmensä ja rakkautensa koko voimalla, --
jonka hän kuitenkin oli pettänyt! Uskalsiko hän, uskoton lupauksensa
rikkoja, astua hänen eteensä? Vaan kuitenkin, eikö hän sitte voisi
jälleen sovittaa mitä oli rikkonut? Niin, hänen täytyi lähteä kotiin
onnettoman luo, jonka hän nyt oli näkevinään silmäinsä edessä mustassa
murhepuvussa ja neitsyeellisen lesken huntu kasvoilla! Katuen tahtoi
hän langeta hänen jalkainsa juureen, suudella pois noiden lempeäin
kyyhkyläissilmien kyyneleet ja vast'edes horjumattomalla rakkaudella
palkita surut ja äärettömät tuskat, joita Bertta oli hänen tähtensä
kärsinyt -- koko elämänsä kestävällä rakkaudella ja uskollisuudella
päätti hän poistaa uskottomuutensa! -- Niin, hänen täytyi lähteä Bertan
luo!
Entä Ester?! -- Olihan hän rakastanut häntäkin tulisen innokkaasti,
hurmautuneena hänen ihmeellisestä kauneudestansa! Olihan hän vannonut
hänelle lukemattomia ikuisen rakkauden ja uskollisuuden valoja! Ja
Ester, jota hänen vielä oli kiittäminen hengestäänkin, oli myöskin
rakastanut häntä niin innokkaasti kuin ainoastaan kuumassa ilmanalassa
elävien kansain tyttäret voivat rakastaa! Olihan hän, luottaen
hoidettavansa valoihin, uhrannut ritarillensa kaikki, mitä hänellä
uhrattavaa oli! Sopiko ritarin nyt sovittaa tehty rikos toisella
uskottomuudella?...
Hänen sielunsa horjui hirveässä ristiriidassa; tekipä hän niin tai näin
-- petos oli kummallakin puolen edessä! Ja kumminkin, voiko hän vielä
kauan torjua tai arvella? Välttämättömyyden ehdottomat käskyt saivat
olla uuden aiotun petoksen puolustuksena, sillä olihan hänen pakko
lähteä pois -- juutalainen oli oikeassa -- eihän hän, kun isä oli
matkoille lähtemässä, enää voinut kauemmin nauttia vierasvaraisuutta,
jota hänelle jo oli osoitettu liiankin kauan. Ja vaikkapa hän nyt olisi
_voinutkin_ viipyä -- ei hän sitä enää olisi _tahtonut_, sillä siitä
asti, kun Bertta oli jälleen johtunut hänen mieleensä, tunsi hän,
katuessaan uskottomuuttansa, vanhan rakkautensa yhtä voimakkaasti
heräävän kuin koti-ikävänkin. Mutta suhdettansa Esteriin alkoi hän,
vaikka kyllä vastahakoisesti ja hitaasti, katsella toiselta kannalta;
nyt vasta osasi hän huomata sen liiton arvottomuuden ja käsittää, miten
suuri juopa oli uskottoman juutalaistytön ja kristityn, -- halveksitun,
kaupustelijan tyttären ja jalon, arvokkaan kreivi Ulrik von Stuifenin
pojan ja perillisen välillä. Voiko hän vieläkin olla epätietoinen
siitä, mitä hänen oli tehtävä?
Mutta miten päästä juutalaisen talosta, miten erota Esteristä? Vaikka
hän kyllä ei enää tuntenutkaan entistä tulista rakkautta kaunista
juutalaistyttöä kohtaan, niin oli tyttö kuitenkin vielä hänelle sen
verran rakas, että hänestä tuntui äärettömän tuskalliselta peruuttaa
valansa, joihin Ester oli niin turvallisesti luottanut. Ja voiko hän
odottaa, että Ester antaisi ihan rauhallisesti lähteä pois sen, jota
hän ijäisesti uskoi omaksensa kiitollisuuden, rakkauden ja
velvollisuuden tähden? Ei suinkaan! -- Hänen olisi täytynyt kestää
hirmuinen kohtaus ja -- hän, tuo urhollinen ritari, peloton sotilas,
joka vähääkään arvelematta oli rientänyt niin moneen vaaraan ja
tappeluun, tunsi sydämmensä vapisevan, kun vaan ajattelikin seurauksia,
joita hänen eronsa tästä kuumaverisestä itämaiden tytöstä tuottaisi.
Mutta kuinka voisi sitte välttää tuon peljätyn tapauksen? -- Kavaluus
yksin voi hänet pelastaa. Se, tuo petoksen veli, sai auttaa häntä
petoksen teossa.
Näitä mietiskellen ja näissä aikeissa meni Fredrik Esterin huoneesen.
Onnellisesti hymyillen riensi Ester hänelle vastaan, tarjotakseen
viehättävää suutansa suuteloon; mutta kauhistuen huomasi hän äkisti
Fredrikin muuttuneen muodon, hänen epävarman katseensa ja synkästi
rypistyneet kulmansa.
"Mikä sinulla on, rakas Fredrik?" kysyi hän ehdottomasti vavisten ja
koettaen pienellä kädellään silittää hänen otsaansa. "Mitä merkitsevät
nuo pahat rypyt, jotka eivät sovellu sinun kauniisen muotoosi?"
Fredrik pusersi kauniin, rakastavan olennon, joka murheellisena katsoi
häneen tummilla silmillänsä, hyvin levottomasti sydämmelleen ja vastasi
epävakavalla, värähtelevällä äänellä: "Ne ovat surun ryppyjä, ainoa,
rakas Esterini -- sillä minun täytyy -- lähteä pois."
Ester kalveni. "Herra Jumala!" huudahti hän, tarttuen hätäisesti sylin
rakastettuansa; "poisko sinä lähdet? -- Minkätähden -- mitä on
tapahtunut?"
"Isäsi -- --"
"Onko hän saanut tietää rakkautemme?" keskeytti Ester kauhistuneena.
"Ei", vastasi ritari lyhyesti.
"Miksi olet niin harvasanainen?" kysyi Ester moittivaisesti ja kiersi
samalla hellästi käsivartensa Fredrikin kaulaan. "Oi, näethän tuskani;
puhu: mitä isästä?"
Muutamilla sanoilla ilmoitti Fredrik tuskallisesti kuuntelevalle
tytölle, mitä juutalainen oli hänelle kertonut ja mitä hän oli lausunut
kertomuksensa johdosta. -- "Ja sentähden", sanoi hän lopuksi, ollen
olevinaan hyvin liikutettu, "täytyy minun -- lähteä pois!"
"Poisko -- vai pois!" huusi onneton tyttö käsiänsä väännellen
tuskissaan. "Entä minä?! Mitä sitte minusta tulee?!"
"Ester!" sanoi Fredrik, väkisin hilliten liikutuksensa, "sinä olet
minulle jo niin monesti osoittanut sydämmellistä rakkautta; sinun
vallassasi on osoittaa vielä suuri uhraus; minun täytyy lähteä pois --
ilman sinutta, suloinen Ester, en kumminkaan voi elää. Sentähden -- jos
voit minun tähteni hyljätä isänmaasi, isäsi ja uskosi, niin -- lähde
minun kanssani kaukaiseen kotimaahani minun linnaani!"
Fredrik vaikeni ja hengähti syvään, sillä hänestä olikin ollut
vaikeampaa, kuin oli luullut, lausua tuo valhe, jolla hän toivoi
pettävänsä rakkauteensa sokeasti luottavan tytön. Muutamat innokkaat
suutelot, ajatteli hän, poistavat Esteriltä viimeisenkin epäilyksen
hänen rehellisyydestänsä. Mutta rakastava tyttönen ei ollenkaan uskonut
rakastettuansa semmoiseen petokseen kykeneväksi. Kyyneliensä läpi
onnellisesti hymyillen, katsoi hän Fredrikkiä silmiin ja vastasi:
"Voitko ollenkaan luulla, ett'en täyttäisi pyyntöäsi, rakas mies? Voi,
hyvä Fredrik", jatkoi hän ja kätki punastuen kauniit kasvonsa hänen
sydämmelleen, "missä sinä olet, siellä on minun isänmaani; ja vaikkapa
veisit minut erämaahan, olisin sielläkin onnellinen ja mieltyisin
siihen, kun yhdessä minun kanssani kärsisit sen kauhuja! -- Isänikö? --
Saanhan hänen sijaansa sinun isäsi -- Uskoniko? -- Onhan ainoastaan
_yksi_ Jumala, ja palvelenpa minä häntä sitte sillä nimellä, kuin
kristityt häntä palvelevat, tai Jehovana, hän pysyy kuitenkin aina
samana Jumalana, jonka armo ijankaikkisesti kestää! Hän kyllä kuulee
Ester-parkaa sittekin, vaikka hän rukoilee häntä kristittyjen tavalla,
ja on hänelle armollinen ja laupias, vaikka hän rakkaudesta sinuun
luopuukin isäinsä uskosta. Sentähden, rakas Fredrik, on sinun uskosi
myöskin oleva minun uskoni ja sinun kotisi minun isänmaani!"
Häpeissään niin suuresta rakkaudesta, joka oli valmis suostumaan
kaikkeen, käänsi ritari kasvonsa poispäin; hän oli vielä liian
alkavainen teeskentelemistaidossa, niin että hänen täytyi peljätä
polttavan häpeäpunan, joka kohosi hänen kasvoillensa, ilmasevan hänen
petoksensa. Mutta hänen täytyi päättää, mitä oli alkanut -- "Bertan
tähden", kuten hän vakuutteli omalletunnollensa.
"Oi, kiitos sulle!" sanoi hän teeskennellyllä ilolla: "tuhannesti
kiitos rakkaudestasi ja uudesta, suuresta uhristasi, jonka minulle
annat! Kuule siis, miten on tehtävä. Huomenna lähden minä pois
ikäänkuin kotimatkalleni; kumminkin menen vaan Seleukeiaan odottamaan,
kunnes isäsi lähtee asioilleen -- sillä hänen ei tarvitse aavistaa,
että sinä lähdet minun kanssani -- sitte palaan noutamaan sinua
ja -- --"
"Ja sitte tämän lyhyen eron perästä", keskeytti Ester innokkaasti hänen
puheensa, "ei minua enää erota sinusta mikään muu kuin kuolema!"
Vastaamatta mitään sulki Fredrik Esterin syliinsä ja, vielä kerran
suudeltuaan rusottavia huuliansa, lähti hän pois huoneesta
valmistautumaan matkalle.
Toisena aamuna astui hän kirkkaissa teräsvaruksissaan Iisakin eteen,
joka niin kauan oli osoittanut hänelle vierasvaraisuutta. Lämpimin
ja kaunein sanoin lausui hän hänelle kiitoksensa ja pyysi sitte
lupaa saada ottaa jäähyväiset uskolliselta ja väsymättömältä
hoitajaltansakin. Mielellään suostui siihen Iisakki ja kutsui heti
tytön sisään.
Ester astui Fredrikin eteen ikäänkuin ottamaan jäähyväisiä semmoiselta
mieheltä, jota kohtaan hän, niinkuin hoitaja sairasta kohtaan ainakin,
tunsi erittäin suurta ystävyyttä, vaan ei sen enempää. Hymyillen
kuunteli hän Fredrikin jäähyväissanat ja vastasi niihin levollisesti ja
soveliaan ujosti, niin ett'ei luulevaisinkaan silmä olisi voinut
huomata mitään, joka olisi herättänyt epäilystä, että noiden kahden
välillä olisi mitään sopimusta. Yhtä levollisesti näki hän Fredrikin
sitte nousevan ratsunsa selkään ja ratsastavan pois. Ainoastaan
sydämmessään huusi hän hänelle tuhansia onnentoivotuksia.
Kahdeksan päivän perästä läksi Iisakikin asiamatkoille; Ester otti
häneltä, jonka hän salaa aikoi hyljätä, jäähyväiset niin katkerasti
itkien, ett'ei isä voinut ymmärtää lapsensa liiallista liikutusta, kun
hän läksi pois vaan pariksi kuukaudeksi.
"Abrahamin Jumala siunatkoon sinua, rakas Esterini!" sanoi hän
vapisevalla äänellä. "Hän olkoon aina sinun kansasi ja johtakoon
sydäntäsi ja askeleitasi joka hetki!"
Ester vapisi. Tuskastuen irroittautui hän vihdoin rakkaan, vanhan
isänsä käsistä, jonka luota hän kuitenkin aikoi karata vielä suuremman
rakkauden tähden. Sitte -- kun isä vihdoin läksi -- meni hän
huoneihinsa valmistamaan omaa lähtöänsä, sillä saattoihan minä päivänä,
minä hetkenä hyvänsä sulho tulla kutsumaan häntä matkalle uuteen
kotiin. -- Mutta hän odotti kahdeksan, odotti neljätoista päivää
turhaan. Vihdoin alkoi hirmuinen epäilys levitä hänen sieluunsa. Salaa
lähetti hän uskotun palvelijan hankkimaan tietoja kadonneesta. Kohta
palasikin tämä takaisin: saksalainen ritari, kreivi Fredrik von Stuifen
oli jo kymmenen päivää sitte lähtenyt kaupungista meritse kotia kohti.
Kauhistuneena huudahtaen vaipui Ester-parka, tuon hirveän sanoman
kuultuansa, maahan; epäilys, jonka hän ainoastaan vastahakoisesti oli
laskenut mieleensä, oli nyt muuttunut peruuttamattomaksi varmuudeksi
-- hänet oli petetty -- häpeällisesti petetty, hyljätty ja kavallettu!
* * * * *
Onnellisesti oli Fredrikin matka päättynyt; ilosta sykkivin sydämmin
oli hän vihdoin saapunut kotiinsa esi-isiensä linnaan, jossa häntä,
kuin kuolleista ilmestynyttä, riemuiten tervehdittiin "linnan
isännäksi", sillä nyt hän vasta syväksi suruksensa sai kuulla rakkaan
isänsä, jalon Ulrik-kreivin, kuoleman. Fredrik vaipui sanomattoman
murheissansa vanhuksen haudalle, jolta sydän oli murtunut surusta
ainoan pojan luullun kuoleman tähden -- mutta eivät mitkään kyyneleet
voineet palauttaa häntä enää eloon, häntä, joka oli laskenut poikansa
menemään sotaan, antamatta hänelle anteeksi tottelemattomuuttansa tai
sanomatta edes sanaakaan jäähyväisiksi; ja tästä sodasta toi hän nyt
kyllä mukaansa tuota niin innokkaasti ikävöityä mainetta, vaan se maine
-- niin todisti hänen sydämmensä -- oli ostettu omantunnon rauhalla.
Kuka voisi kuvailla riemua, jonka Fredrikin paluu vaikutti
Hohenstaufen-linnassa? Kuka kertoa uskollisen Bertan onnea, kun hän
niin pitkän ja katkeran murhe-ajan jälkeen taas lepäsi rakastettunsa
sylissä? Kuka kuvailla hänen puhtaan rakastavan sydämmensä tunteita,
kuka hänen kiitollisuuttansa Jumalaa kohtaan, joka oli hänelle
lahjoittanut takaisin sen, jonka luultua kuolemaa hän oli niin
katkerasti itkenyt?
Kylmät, kuolleet sanat eivät voi koskaan kuvata niin lämpimiä tunteita;
Bertan yksi hymy hänen lempeän, syvällisen silmänsä yksi katse lausui
paljoa enemmän.
Koko seudun ritaristokin iloitsi nuoren kreivin onnellisesta
palaamisesta ja kaikki riensivät siitä iloansa osoittamaan. Ainoastaan
Fredrikin läheisin naapuri Hanno von Rechberg ei ollut vähääkään
hyvillänsä kuolleeksi luullun ylös nousemisesta, sillä kauhistuen
huomasi hän, että hänen vehkeillensä oli tullut loppu ja että hän nyt
oli saava niistä rangaistuksen. Ja todellakin kreivi Stuifen heti
syytti ritariston edessä Hannoa, että hän oli uskottomasti ja kavalasti
haavoittanut häntä tappelussa ja pudottanut hevosen seljästä; sillä
epäilemättä toivoi hän voittavansa Bertan, kun ensin oli poissa tieltä
se mies, jolle hän muiden nähden teeskenteli sydämmellistä ystävyyttä.
Turhaan koetti Hanno kieltää syytöksen todellisuutta, turhaan heikontaa
sitä selittämällä, että sotanuija, jonka hän avuksi rientäessään oli
viskannut vihollista kohti, oli pahaksi onneksi sattunut ystävään.
Turhaan -- Fredrik uudisti syytöksensä ja vaati petollista ystäväänsä
taisteluun, Jumalan tuomioon.
Silloisen tavan mukaan ei Hanno uskaltanut epäytyä semmoisesta
taistelusta; mutta hän ei sitä toivonutkaan, sillä hän oli urhollinen
sekä ruumiinvoimiltaan ja aseihin tottumukseltaan täydelleen Fredrikin
vertainen. Hän saattoi siis toivoa voittavansa pahoista haavoista vielä
heikon vastustajansa, ja silloin oli hänen ritarikunniansa puhdas
kaikesta häpeästä, sillä Jumala itse oli, kuten yleinen mielipide
uskoi, sovittanut taistelun viattoman eduksi. Mielellään sanoi Hanno
olevansa valmis todistamaan viattomuuttansa vaaditulla Jumalan
tuomiolla.
Kolmantena päivänä vaatimuksen jälkeen tapahtui taistelu ritariston
valitsemain taistelutuomarien ja koko herttuakunnan ylhäisten edessä.
Molemmat tulivat esiin tuomarien tarkastamiin varuksiin pukeutuneina,
ja vakuutettuansa alttarin edessä asiansa oikeaksi, rukoili kumpikin
vielä julkisesti Jumalaa, että hän viattomalle antaisi voiton, vaan
petolliselle ja valapattoiselle häviön.
Iloisesti ja vapaasti teki Fredrik tämän valansa; mutta Rechbergin
huulilta tuli se vaan hitaasti ja melkein käsittämättömän epäselvästi,
sillä tiesihän hän itse sanansa Jumalan pilkaksi. Mutta uhkamielisenä,
voimaansa ja taitoonsa luottaen astui hän sitte paljain miekoin
vastustajansa eteen, jonka kohtalo nyt, niinkuin hän toivoi, oli hänen
kädessänsä; hän oli iloissaan, kun edes sai kostaa Fredrikille, vaikka
kyllä Bertta oli nyt häneltä ainiaaksi kadonnut.
Ylimäisen taistelutuomarin merkistä alkoi ottelu. Miehuullisesti ja
taitavasti aljettiin se kummaltakin puolen; lakkaamatta putoili iskuja,
niin että kilvet heleästi soivat. Mutta kun kreivi von Stuifen koki
hyvin tarkatulla voima-iskulla vaivuttaa vastustajaansa maahan ja sitä
varten varomattomasti tunkeutui yhä lähemmäksi Hannoa, niin tämä vaan
puolusteli itseänsä, kunnes Fredrikin voimat alkaisivat väsyä taikka
hänen varomattomuudestaan saisi sopivan tilaisuuden iskeä.
Rohkaistuneena tuosta vihamiehen hidastelemisesta kohotti Fredrik,
luullen moista arkuutta pelon merkiksi, vihdoin miekkansa korkealle
Rechbergin pään päälle, lopettaaksensa aimo iskulla koko taistelun;
mutta notkeasti ja sukkelasti väistyi Hanno miekan tieltä, joka, jos se
vaan olisi sattunut, olisi samalla kertaa halaissut sekä kypärän että
pään, ja ennenkuin Fredrik ennätti nostaa kilpeään suojaksi, tapasi
kova isku hänen kypäräänsä, niin että hän huumautuneena horjahti ja
vaipui polvilleen. Kiiruusti tahtoi nyt Hanno käyttää hyväkseen
saavutettua voittoansa ja uudella iskulla saattaa vastustajansa
haudan omaksi; riemuiten hypähti hän eteenpäin, mutta sotkeutui
hillitsemättömässä nopeudessaan äkisti kannuksiinsa, kompastui ja
kaatui ihan pitkällensä maahan. Silmänräpäyksessä hypähti nyt Fredrik,
joka oli pikaisesti tointunut huumauksestansa, kaatuneen luo, painoi
polvellaan hänet maahan, pisti miekkansa kärjen hänen rautakauluksensa
rakoon ja huusi kovalla äänellä: "Hanno von Rechberg, Jumala on antanut
henkesi minun käsiini; tunnusta vikasi ja -- niin totta kuin Jumala on
antanut oikeuden voitolle -- minä lahjoitan sinulle kurjan henkesi,
että sitä käyttäisit katumukseksesi! Vaan jos kiellät, sysään miekkani
syvemmälle!"
Kerran vaan katsahti Hanno kauhistuneena kirkkaasen miekkaan, joka oli
häntä lävistämäisillään, ja lausui sitte sortuneella äänellä: "Vedä
pois miekkasi, Fredrik! -- niin, Jumala on tuominnut oikein -- _minä
olen syyllinen_!"
Myöntymyksen tulva kuului ylimysten riveistä, jotka olivat taistelun
todistajina ja katselijoina. "Jumala on oikein tuominnut!" huusivat he,
"surmaa hänet, kreivi Stuifen, tuo kunniaton kavaltaja, tee hänelle
oikeus!"
Mutta Fredrik nousi ja sanoi: "Minä olen antanut sanani ja sen täytän
kavaltajallekin! -- Nouse ylös, Hanno, ja kärsi häpeääsi koko
elinikäsi!"
Kalpeana ja vavisten totteli Rechberg Fredrikin kehoitusta ja
häpeissänsä kuunteli taistelutuomarien tuomion, jotka julistivat hänet
ritari-arvonsa ja aatelisuutensa menettäneeksi. Raivoissansa katseli
hän, miten hänen ritarimiekkansa ja kilpensä rikottiin ja palaset
viskattiin hänen jalkoihinsa. Sitte lähti hän häväistynä ja
kunniattomana pois taistelukentältä.
* * * * *
Kuukausi tämän tapauksen perästä vietettiin komea juhla
Hohenstaufenburgissa. Muhkeasti koristettu oli ihana linna, ja ensi
kertaa liehui taas Hohenstaufien mustan-punaisen-keltainen lippu
murhelipun sijasta sen harjalla, sillä nyt oli ilopäivä ja keisari
Henrik VI, Bertan setä, oli tullut saattamaan rakkaan veljensä tytärtä
alttarin eteen, jossa hänet vihdoin niin katkerain ja kovien
kärsimisten jälkeen oli annettava miehelle, jota hän niin uskollisesti
oli rakastanut. Sentähden oli nyt Hohenstaufien sukulinna loistavasti
koristettu ja sentähden liehuivat myöskin Stuifenburgin harjalla
Stuifenien ja Staufenien yhdistetyillä vaakunoilla koristetut liput.
Vihkiäisjuhlan perästä ratsasti suuri, juhlallinen saattoseura
Stuifenburgiin, jossa juhlapäivälliset odottivat. Oli helteinen aamu ja
synkkiä pilviä kohosi lännestä päin, niin että hääväki kiiruhti
kulkuansa, päästäkseen vielä ennen rajuilman puhkeamista nuorikkojen
asuntoon. Töin tuskin onnistui se, sillä juuri kun ensimäiset kirkkaat
ukontulet välähtelivät ja jo muutamia suuria pisaroita putoili,
pääsivät he pihaan ja leikkiä laskien seurasivat keisaria ja nuorta
paria seppeleillä ja lipuilla juhlallisesti koristettuun saliin, jossa
ruhtinaallisesti varustettu pöytä odotti vieraitansa. Kaikki olivat
juuri asettuneet paikoillensa ja monilukuiset Stuifenien väreillä
koristetut palvelijat jo alkaneet toimittaa täänpäiväisiä
velvollisuuksiansa, kun yksi heistä lähestyi linnan nuorta isäntää ja
ilmoitti hänelle, että eräs harpunsoittaja-vanhus tahtoi huvittaa
seuraa taidollansa ja sentähden pyysi päästä juhlasaliin.