TULLIA: Kuulet kummituksia. — (Nauraa.) Miksi pakenet? Luulisi
kostotarten sinua ahdistavan.
TARQUINIUS (tukahtuneella äänellä): Kenties he tekevätkin sen. — Heitä
on liian monta, näetkös.
TULLIA: Keitä? Kostottaria?
TARQUINIUS: Vainajia. Heitä on mennyt liian monta manalle. Nyt
syyttävät he minua siellä.
TULLIA: Kiitä onneasi, että he ovat vainajia! Muuten et sinä olisi
Rooman kuningas.
TARQUINIUS: Vaatii tottumusta, näen ma, tulla murhamieheksi.
TULLIA: Vaatii tottumusta tulla kuninkaaksi. — Yksi murhe on minulla
vielä: isäni! Oletko tavannut hänet?
TARQUINIUS (vaikeasti): Olen.
TULLIA: Onko hän tuolla sisällä? Mitä hän sanoi siis? — (Painokkaasti.)
Onko kaikki siis teidän kahden välillä nyt suoritettu?
TARQUINIUS: Minä ... luulen ... niin.
TULLIA: Hän luopuu siis hyvällä kuninkuudestaan? Hän alistuu sinun
alammaiseksesi?
TARQUINIUS: Tuskin.
TULLIA (riehahtaen): Kuinka? — Toivon, että sinä et väistynyt? Toivon,
että pidit puoliasi?
TARQUINIUS: Pidin.
TULLIA: Sitä odotin sinulta. — (Tyynemmin.) Kaikissa tapauksissa on
sinun voittosi aina epävarma niin kauan kuin hän elää.
TARQUINIUS: Minä tiedän.
TULLIA (uhkaavasti): Siispä tiedät työsi. — Missä hän on? Jäikö teidän
riitanne ratkaisematta?
TARQUINIUS: Luulen, että se on jo lopussa. (Kuiskaten.) Etkö kuule? Hän
kutsuu sinua.
SERVIUS TULLIUS (heikolla äänellä): Tullia!
TULLIA: Todellakin: kuulin jonkun nimeäni mainitsevan. — (Kääntyy ja
huomaa nyt vasta vanhuksen.) Isäni! Hän elää vielä?
TARQUINIUS: Niin, hän tahtoi temmata minulta kuninkuuden...
TULLIA: Ja sinä?
TARQUINIUS: ... Minä heitin hänet alas portahia. Siinä hän lepää nyt.
TULLIA (nopeasti): Näkikö kukaan sinun tekoasi?
TARQUINIUS: Vain Collatinus, sukulaiseni. — (Vaikeasti.) Hänkin
kauhistui sitä.
TULLIA: Hän? Ja kuka muu? — Jo tänne tullessani näin kansaa joka
taholta virtailevan kaupunkiin. Jos hän tuosta vielä virkoaa ja ehtii
koota ystävänsä, on sinun kuninkuutesi loppunut samassa kuin se on
alkanutkin.
TARQUINIUS: Mitä vaadit minulta?
TULLIA: Tekosi täyttämään. — Ellei sinulla ole siihen voimaa...
TARQUINIUS (säpsähtäen): Ei, ei! Heitä on liian monta. Älä vaadi
minulta mahdottomia!
TULLIA: Kuningas Tarquinius Superbus: kavahda, etten katso alas sinuun!
TARQUINIUS: Hän on isäsi!
TULLIA: Pistä miekallasi! — (Äänten sorinaa oikealla.) Etkö kuule?
Kansa kokoontuu. Tori on jo täynnä väkeä. He tulevat tännepäin. — Nyt
taikka ei milloinkaan! (On tarttunut Tarquiniuksen käsivarteen ja vetää
häntä vanhukseen päin. _Tarquinius_ tekee päättävän liikkeen, kalpa
kohoaa hänen kädessään. _Servius Tullius_ nousee viimeisillä voimillaan
kyynärpäänsä varaan ja kutsuu heikolla, valittavalla äänellä tytärtään.)
SERVIUS TULLIUS: Tullia! Minun rakas tyttäreni!
TARQUINIUS: Ah! (Horjahtaa, miekka putoaa hänen kädestään. _Brutus_ on
edellisen aikana ilmestynyt curian kynnykselle ja seuraa jännitettynä
kohtausta. — Äänten sorina kasvaa oikealta.)
TULLIA (raivostuneena): Raukka! (Tempaa miekan ja syöksee sen isänsä
sydämeen. _Servius Tullius_ kuolee. _Brutus_ puhkeaa voimakkaisiin
kättentaputuksiin.)
BRUTUS: Hyvä, hyvä! Oikein pistetty, gladiaattori! Suoraan sydämeen!
TARQUINIUS: Kuka puhuu?
TULLIA: Oh, se on vaan tuo vähämielinen! — Tule! Menkäämme!
Kansanjoukko vyöryy tännepäin.
TARQUINIUS: Minne?
TULLIA: Heitä vastaan-ottamaan. Rooma tahtoo nähdä kuninkaansa. —
(Ojentaa kätensä hänelle.) Tule!
TARQUINIUS (kauhistuen): Hänen ylitseen? En ikinä!
BRUTUS: Hyvä, hyvä! Oikein näytelty, näyttelijä! (Taputtaa vimmatusti
käsiään.)
TULLIA: Tule! (Astuvat käsi kädessä Servius Tulliuksen ruumiin ylitse.
Äänten sorina oikealla on kasvanut myrskyksi.)
Esirippu.