TULLIA: Eikö totta, oli varsin omituinen oikku isältäni naittaa meidät,
molemmat tyttärensä, teille kahdelle Tarquiniukselle?
TARQUINIUS (katsoo häneen): Niinkö? — Minä puolestani en näe siinä
mitään omituista.
TULLIA: Sepä kummaa! — (Mitä merkitsevimmin.) Kuitenkin oli teidän
isänne Tarquinius Priscus hänen edeltäjänsä valta-istuimella.
TARQUINIUS: Joku on aina jonkun edeltäjä. — (Tarkkaavaisena.) No niin?
TULLIA (kuten edellä): Isäsi edeltäjä oli Ancus Martius. Hänen poikansa
_surmasivat_ sinun isäsi!
TARQUINIUS: Tuossa et mitään uutta minulle kerro. Mutta miksi noita
verisiä asioita juuri nyt mieleesi muistuttelet?
TULLIA (jatkaa järkähtämättömän): Niin nousi minun isäni Servius
Tullius valtaistuimelle.
TARQUINIUS: Entä sitten? Hän ansaitsi sen.
TULLIA: Mutta miten? — Eikö siten, että isäni Servius Tullius oli vävy
sinun isällesi. Se oli hänen suurin ansionsa.
TARQUINIUS: Siinäkin saatat sinä olla aivan oikeassa. Mutta mitä
tarkoitat sinä kaikella tällä puheellasi?
TULLIA (hymyillen voitollisesti): Tarkoitan: myöskin minun isäni
jälkeen voi _jompikumpi_ hänen vävyistään kohota valtaistuimelle.
TARQUINIUS: En ole tuota asiaa tullut tarkemmin ajatelleeksi. (Vaikenee
välinpitämättömyyttä teeskennellen. _Tullia_ katsoo syrjäkarein häneen,
nauttien jo edeltäpäin voitostaan.)
TULLIA (kuin ohimennen): Minun isäni on jo vanha mies.
TARQUINIUS: Jumalat ovat antaneet hänelle pitkän elämän lahjan.
TULLIA (tuskin voiden enää itseään pidättää): Miltei liian pitkän,
tarkoitat sinä?
TARQUINIUS: Jumalat varjelkoot minua mitään sellaista tarkoittamasta! —
(Tekopyhästi.) Servius Tullius on suuri hallitsija.
TULLIA (suoraan): Kuka seuraa häntä valtaistuimelle? (Vaitiolo.
_Tarquinius Superbus_ nousee hitaasti ja luo läpitunkevan katseen
häneen. _Tullia_, kuten edellä, sisällinen, voitollinen nauru
silmissään.)
TARQUINIUS: Arvattavasti sinun miehesi, Tullia, koska hän on meistä
kahdesta esikoinen.
TULLIA: Hän? — (Hiukan ylenkatseellisesti.) Hän ei näytä siitä
kunniasta paljoakaan välittävän.
TARQUINIUS: Veljeni on viisas. Hän ei tahdo tulla salamurhatuksi.
TULLIA: Hän on pelkuri!
TARQUINIUS: Vaara väijyy kuningasten kantapäillä. — (Muuttaen
säveltä ja ikäänkuin tahtoen pakottaa Tullian lausumaan julki koko
ajatuksensa.) Veljeni sopiikin mielestäni paremmin yksityis-elämään.
TULLIA: Sinäpä sen sanoit, Tarquinius Superbus! (Katsovat loistavin
silmin toisiaan.)
TARQUINIUS (kuten edellä): Samoin kuin minäkin muuten. Isämme
kuolema on ollut meille siinä suhteessa varoittava esimerkki. (Lyhyt
vaitiolo. Heidän silmäteränsä eivät siirry toisistaan. Päivä paahtaa
pilvettömän taivaan laelta, suihkulähde solisee. Vallitsee muuten
kuolemanhiljaisuus.)
TULLIA (kätensä kohottaen): Sinun isäsi oli suuri hallitsija!
TARQUINIUS: Niin. Kaiketi hänet juuri siksi surmattiinkin.
TULLIA: Servius Tullius asuu nyt hänen palatsissaan.
TARQUINIUS: Luonnollisesti. Palatinum on Rooman kuningasten vanha
asuinsija.
TULLIA (aina kiihkeämmässä tempossa): Sinun isäsi kävi voitollista
sotaretkiä ja sai aikaan monta mahtavaa rakennusta ja temppeliä. Mitä
on Servius Tullius tehnyt?
TARQUINIUS: Hän on ollut viisas järjestäjä.
TULLIA: Ihailetko sinäkin hänen viisauttaan?
TARQUINIUS: Joskus, kun kuulen suurten intohimojen huminan korvissani.
Tahtoisin silloin olla hänen kaltaisensa.
TULLIA: Jumalille kiitos, et ole sitä. — (Vaitiolo. Vaihtaen säveltä.)
Sanotaan sinua ylpeäksi, Tarquinius.
TARQUINIUS: Olenkin ylpeä. Siksi Rooman roskaväki niin vihaakin minua.
TULLIA (sisällisellä riemulla): Sinä et välitä heidän vihastaan?
TARQUINIUS: En. Siinä suhteessa olen minä isäni poika. (Seisoo uljaana,
pää pystyssä, katsoen Tulliaa suoraan silmäterään. Lyhyt vaitiolo.)
TULLIA: Sinun isäsi työ jäi kesken-eräiseksi.
TARQUINIUS: Jäi.
TULLIA: Capitolium vartoo vielä koristajaansa. Vielä ovat monet uljaat
templinharjat pystyttämättä, vielä myös monet Rooman viholliset
voittamatta.
TARQUINIUS: Niin. — (Salaisella katkeruudella.) Servius Tulliuksella ei
ole ollut aikaa siihen.
TULLIA (ärsyttävästi): Hänellä on ollut muuta, tärkeämpää tekemistä,
tarkoitat sinä?
TARQUINIUS: Mahdollista kyllä. Hän on Rooman muureilla ympäröinyt.
TULLIA (kuten edellä): Kansa rakastaa häntä, eikö totta?
TARQUINIUS: Minä luulen niin.
TULLIA: Sinun isääsi he sen sijaan kiroavat!
TARQUINIUS (väkinäisesti): Servius Tullius on hallitsija kansan mielen
mukaan. (Voi tuskin hillitä enää itseään sisällisessä vihassaan ja
katkeruudessaan. Kääntyy poispäin. Vaitiolo.)
TULLIA: _Sinun_ ei tee mielesi jatkaa isäsi työtä?
TARQUINIUS (leimahtavin silmin): Minun? — Minulla ei ole siihen mitään
tilaisuutta.
TULLIA: Hanki siis tilaisuus itsellesi, ole kuningas!
TARQUINIUS (tukahtuneella äänellä): Servius Tullius elää vielä.
TULLIA: Hän? Hän voi millä hetkellä hyvänsä kuolla.
TARQUINIUS (kuten edellä): Silloin seuraa veljeni häntä
valta-istuimelle.
TULLIA: Myöskin sinun veljesi voi kuolla.
TARQUINIUS: En ole ikuinen minäkään.
TULLIA (selittämättömällä ilmeellä): Takaan: et kuole ennen häntä.
TARQUINIUS: Sanotko niin? (Yrittää tarttua hänen käteensä, pidättää
vielä kerran itsensä. _Tullia_ katsoo kiiluvin silmäterin häneen.)
TULLIA: Sanon. — (Ärsyttävästi.) Mutta sinun veljesi olisi hallitsija
kansan mielen mukaan!
TARQUINIUS: Plebeijit pitävät hänestä.
TULLIA: Mutta patriisit? Mutta Rooman ylimykset? Ne pitävät sinusta?
TARQUINIUS: Minä en tiedä. Mutta minä luulen, että minulla on monta
hyvää ystävää heidän joukossaan. (Katsovat toisiinsa, ymmärtävät.
Painostava vaitiolo. Päivä paahtaa, suihkulähde solisee. _Tarquinius_
on sisällisestä jännityksestä tukahtumaisillaan.)
TULLIA (äkisti): Sitä olen minä aina aavistanut!
TARQUINIUS: Mitä olet sinä aavistanut?
TULLIA: Että sinusta tulisi hallitsija _minun_ mieleni mukaan! (Lyhyt
vaitiolo.)
TARQUINIUS: Täällä on kovin hiljaista.