Vuonna 1826.
Paritur pax bello.
Mikä nyt ylhällä jyrisee,
Tapahtuneen taivahassa,
Koska kuuluu Ukon eäni
Paukkuavan niin pahasti,
Käyvän kovin korvassaini?
Iässä on pilvet pimiät,
Paikka paikoin pakahtuneet,
Kountuneet yhteen kohtaan;
Etelässä vielä enemmin.
Tuonek tulet tuiskuavat,
Leveykset leimahtavat,
Iskekseen itä-etelään.
Sinneppä myrskyt nyt mänöovät,
Raukenoovat nämät rajut.
Päivä nousi petääköstä,
Männykköhön mäni alas;
Viel' oli voattehet veressä,
Silmät lepässä liehtyneet.
Muutoin oli muoto musta,
Surullinen hänen syvän.
Koska nyt kuukin katoisi,
Taivaan tähet taukoisivat
Otavat jo maillen männeet,
Sammunet joka säkenä,
Niin rupeisi niin rutosti
Mustentumaan muualtakin,
Tuimentumaan joka tuuli,
Joka reuna rietauntumaan.
Ukko jyryi jyskytteli,
Paukkui kovast pilven peästä,
Päiviin räystäitä räjähti,
Jotta taivaat rutisivat,
Koaret kaikki vaikenivat,
Ponnistuivat ilman pohjat.
Suur' oi suru suvussamme,
Kansassa iso kauhistus,
Luuliit Luojan luopunehen,
Kaikkivallan karmistuneen
Hyljänneen hyvät ihmiset,
Kosk ei auttant armotonta,
Onnellinen onnetonta,
Pelastant tätä poloista
Kynsihistä kirotuihen
Kourasta kovan kuoleman.
Miehet miss' on mielehenne,
Kussa aatokset asunnoon,
Kuin etten tule turvahaksi,
Jouvuk jo tähän hätähän?
Jo on monta muokattunna,
Tuhansittain turmeltunna,
Mitk' on rouvat raatellunna,
Mitk' on nälät neänyttännä,
Mitkä maalla murhattunna,
Mitkä menetyt merellä.
Jop'on kauvan jo kohottu,
Nähty kyllä kyyneleitä;
Lasten parkain parkumista,
Vaivoja monen vanhemman;
Kuinka urot surmataan,
Vaimo-rukat vallotaan,
Piijat joutuuvat pilailen.
Hirvittää minun hiviäin,
Syväntäini syytelööpi,
Kohtaapi kova luontoini
Muistellessa tämän murheen,
Meijän aikuiset asiat.
* * *
Mutta kohta kuu kohennoo,
Päivän koaret valkenoovat,
Hälviää nämät hämärät.
Tulipäivä sen perästä,
Aamu toinen jo aloitti,
Joka oli onnellinen,
Lykyllinen yltä-ympärin.
Pouta paisto pohjosessa,
Hyvä ilmakin iässä,
Lännessä että luvessakin
Selkeni joka sätehe.
Nytpä ilmistyi iässä
Niemen maita, saaren maita
Keksittiin meren keskellä.
Taipalet näiten takana,
Jossa viinat vihoittivat,
Onnen puut jo punoittivat,
Loistivat hyvät hetelmät.
Jossa ihmiset itekkin,
Tiijoillansa, taijoillansa,
Harjoittivat ja hakivat
Soaha kukiin kunniansa,
Onnesta oman osansa.
Mikä maa, mikä mantere
Nosti noukkansa niin nopeesti,
Ylensiin näin omin voimin?
Se oil Hellas, hertaiseeni,
Moa Achaijoin vanhuuesta,
Jokapa viimein nyt viskaisi,
Heitti hävyt helmoiltansa;
Oli ollut orjuutessa,
Palveluksessa pakanan;
Aastaikoa monen saan
Ollut armon jo alaten.
Mutta nyt, aivan nykyisin
Katkais kovat köytehensä,
Aivan sitkiät sitehet
Ratkaisi rauvan nenällä.
G--nd.