ROOPE (ovessa). Pelastettu! Pelastettu! (Ottaa Osmon käsivarteensa ja
menee.)
MAIRE (tulee samassa vasemmalta). Mitä? — — He menivät? — Yhdessä! — —
Viettelijä, se Rahkasuo!
ROOPE (palaa; ovessa puhuen ulospäin). Minä unhotin kalossini. Minä
tulen heti. (Sisällä, pantuaan oven kiinni.) Ahaa! Täällähän olettekin,
neiti. Tahdoin sanoa teille pari sanaa.
MAIRE. Se on...!
ROOPE. Minä pyydän sydämestäni: älkää saattako turmioon vanhaa
ystävääni, (väräjävällä äänellä) vanhaa uskollista ystävääni!
MAIRE. Mitä tarkoitatte, maisteri? Minä en ymmärrä.
ROOPE. Kyllä te ymmärrätte. Hän on jo ihan hullaantunut, ihan
järjiltään, huomaan minä. Ja senhän huomasitte jo tekin hänen
hassutuksistaan keskellä vakavaa kirjoitusta.
MAIRE. En tiedä kuitenkaan, mitä minulla olisi siinä tekemistä!
ROOPE. Kyllä, kyllä te sen tiedätte. Te olette pannut hänen päänsä
pyörälle, niinkuin jo vähällä olitte minunkin pääni saada sekaisin.
MAIRE. Ei, mutta se on jo liikaa, maisteri Rahkasuo!
ROOPE. Niin onkin: liikaa se on, ihan liikaa. (Tarttuu Mairen käteen,
jota toisella kädellään taputtaa.) Minä siis rukoilen teitä, neiti
kulta, että jos hän sattuisi teille tekemään erään kysymyksen, hyvin
vakavan kysymyksen, niin älkää vastatko siihen, älkää vastatko siihen,
Jumalan tähden. Tahi jos aiotte vastata, niin ajatelkaa ensin hyvin
tarkkaan, mitä vastaatte!
MAIRE. Kyllä, kyllä, kyllä. Sen minä teen.
ROOPE. Punnitkaa asia ensin sekä vanhan että uuden mittajärjestelmän
mukaan ja antakaa hänelle kieltävä vastaus.
MAIRE. Miksi? Minä en ymmärrä...
ROOPE (rukoilevalla äänellä). Minun tähteni, ellette hänen itsensä
tähden, minun, hänen vanhan ystävänsä tähden!
MAIRE. Mutta maisteri hyvä, enhän minä voi teitä molempia ottaa.
OSMO (pistää samassa päänsä ovesta sisään). No? Näinkö kauan sinä
kalossia — kädestä piteletkin.
ROOPE. Minä tulen, minä tulen. Minä huomaan, ettei minulla kalosseja
ollutkaan mukanani.
OSMO. Minä huomaan, etten minä joudakaan tulemaan kanssasi enää.
ROOPE. Kuinka?
OSMO. Niin. Nyt saat, hyvä veli, mennäkin yksin, — koska sinulla ei
kalosseja olekaan.
MAIRE. Tässä olisikin, tohtori, tämä kirjoitus vertailtava.
OSMO. Kyllä, neiti, kyllä. Me vertaillaan ja — heti. (Roopelle.)
Mene jo, mene! En minä jouda enää kanssasi tulemaan. Meidän pitää
kollatsionoida.
ROOPE. Hyvä, minä menen. Ja kollatsionoitukaa sitte yhdessä kuinka
paljon tahansa! Mutta varokin itseäsi, Osmo! (Menee.)
OSMO (kävellen edestakaisin). Senkin... kun tässä tuli häiritsemään ja
käänsi kaikki ylösalaisin.
MAIRE. Rauhoittukaa, tohtori! — Te teitte oikein, ettette mennyt.
OSMO (ärtyisästi). Niinkö? Mistä te sen tiedätte? Kuinka te tiedätte,
mitä minä aion tehdä ja mikä on oikein, mikä väärin. Istukaa
paikallenne! Kummallista, miksi naiset aina sekaantuvat asioihin,
joista eivät ymmärrä tään taivaallista.
MAIRE. Anteeksi!
OSMO. No, niin! (Pitkä vaitiolo. Molemmat ovat kiinni työssään.
Vihdoin, turhaan odotettuaan Mairen alkavan puhua, ikäänkuin itsekseen,
mutta pontevasti.) Teistä tulisi kiltti vaimo!
MAIRE (ei ole kuulevinaan). Sanoitteko, tohtori, että meidän piti
kollatsionoida?
OSMO. En. (Taas vaitioloa. Kuin itsekseen.) Kuka senkin sanan lienee
keksinyt? Ei se sovi tähän tilaisuuteen ollenkaan. (Taas vaitioloa.
Maire aukaisee laatikoitaan ja on jotakin etsivinään, nostaen sitte
pulpetin kantta ja pitäen sitä kauan auki, hyräillen itsekseen.)
Minä en ymmärrä, mitä te päivät pitkään istutte aina tuossa minua
vastapäätä. Aina teillä on samat temput ja aina katselette samalla
lailla, aina olette yhtä tyytyväinen ja aina pidätte tuota kantta niin
kauan ylhäällä, etten minä teitä näe. Nauratteko te siellä salassa
minulle vai itkettekö te, hä?
MAIRE (paiskaa kannen kiinni). Anteeksi; minä en ollenkaan kuullut,
mitä te sanoitte.
OSMO. No, se oli hyvä. (Nousee paikaltaan ja menee sohvaan istumaan.)
Vertaillaan, vertaillaan — kollatsionoidaan — noidaan nyt sitte.
MAIRE (tuo hänelle konseptin ja palaa paikalleen istumaan). Luenko minä?
OSMO. Ette.
MAIRE. Minä kuuntelen sitte.
OSMO. Te olette kiusankappale!
MAIRE. Ei tässä niin sanota.