Oli oltu vankina melkein viikon päivät saarella, kun ei jää vielä
kantanut. Ikävöiden Iris katseli ulapalle. Kunpa jo pääsisi kulkemaan
pitkin hohtavaa jääkantta, kiitämään kilpaa tuulen kanssa rannalta
rannalle! Ja sata kertaa päivässä hän kysyi Tanelilta:
-- Etkö luule jään jo kannattavan, Taneli?
-- Ei kannata, vastasi Taneli.
Viimein, kirkkaana pyhäaamuna Taneli heitti laukun selkäänsä ja pyrki
rautapääseiväs kädessään mantereelle postinhakuun. Kun hän palasi
retkeltään, vakuutti hän, että nyt Iris huoleti sai sitoa luistimet
jalkaansa ja kiitää minne tahtoi. Jää kyllä jo kesti.
Mutta sillä kertaa Iristä ei haluttanutkaan lähteä luistelemaan, sillä
Tanelin postilaukussa oli hänelle osotettu kirje, joka pani hänen
päänsä pyörälle. Kirje oli pankinjohtaja Heinoselta ja sen sisällys oli
seuraava:
Rakas sisarentyttäreni Iris! Sinä olet jo minun ymmärtääkseni
siinä iässä, että sinun pitäisi päästä kouluun ja saada
kasvatusta. Olemme siis, tätisi ja minä, tuumineet, että sinä
joulun jälkeen saapuisit Helsinkiin. Saat asua luonamme, ja
toivon, että viihdyt kodissamme. Tätisi ja serkkusi tervehtivät
sinua.
Enosi Kaarle Heinonen.
-- Hyvänen aika, Sere, pitääkö minun lähteä kotoa pois? huudahti Iris
kirjeen luettuaan.
-- Mikäpä siinä muukaan auttaa? vastasi Sere hiljaa.
Iriksen täytyi heti juosta Mantan ja Mikon luo kertomaan suurta
uutistaan.
Manta ei osannut mitään sanoa, päivitteli vain kädet esiliinaan
käärittyinä. Mutta Mikko tiesi kertoa sisarestaan, joka oli naimisissa
ajurin kanssa Helsingissä. Ja hän kuvaili Irikselle laajalti Helsingin
ihmeitä, sellaisina kuin oli niistä sisareltaan kuullut, kun tämä viime
kesänä oli ollut kotonaan käymässä.
Iris ja Manta kuuntelivat ihmeissään. Iristä oikein pelotti, kun piti
sellaiseen kylään lähteä.
Heti joulunpyhien jälkeen alettiin valmistaa Iristä matkalle. Taneli
oli jo syystalvesta veistänyt arkun ja maalannut sen korean siniseksi
sekä kaivertanut siihen kirjaimet _I.K._
Iris olisi suonut arkun värin hiukan tummemmaksi, mutta Taneli piti
itsepintaisesti heleänsinisen puolta.
-- Sen pitää olla sininen kuin taivas, intti hän selittämättä sen
enempää, miksi niin piti olla.
Monasti oli Iris ennen ikävöinyt maailmalle, mutta nyt pyrki
pelottamaan. Oli ikävä jättää Metsäpirtti, ikävä erota Tanelista ja
Serestä.
-- Saanhan tulla takaisin, jos kovin ikävöin? kysyi hän Sereltä.
-- Saat toki, vastasi Sere. Hänenkin sydäntään kirveli ero lapsesta,
jota oli kasvattanut ja vaalinut kapalovauvasta pitäen. Mutta Irikselle
hän ei mielihaikeuttaan näyttänyt, ompeli ja kutoi vain ahkerasti
tytölle vaatteita. Ja paljonpa niitä karttuikin, kun Sere alkoi
sulloa tavaroita arkkuun. Siinä oli sininen puolivillainen hame,
toinen harmaa, kolmannen punaisen, kamelilankaisen Iris puki ylleen
matkahameeksi. Sukkia oli tusinan verran, kaikki pehmeistä, lujista,
kotonakehrätyistä lampaanvilloista. Pellavaisia paitoja oli tusina ja
kenkiä kahdet, toiset arkkuun, toiset jalkaan. Haukka-Esa, kyläkunnan
paras suutari, oli jo syksyllä käynyt ne tekemässä.
Iris oli ihastunut niin suureen vaatteiden paljouteen, varsinkin
miellytti häntä uusi päällystakki, joka oli oikein kirkonkylässä tehty.
Se oli kyllä vähän liian väljä, mutta lämmin ja komea Iriksen mielestä.
Oli vielä hämärä, kun Taneli tammikuisena pakkasaamuna valjasti vanhan
Mustan kirkkoreen eteen. Katkerasti itkien Iris kietoi käsivartensa
Seren kaulaan.
-- Enkö saa ottaa Killiä mukaani? nyyhkytti hän. -- Olisi paljon
turvallisempi, jos se olisi matkassa.
-- Ei Killi siellä kaupungissa viihdy, lapsi rukka. Ja kuinka sinä sen
tässä pakkasessa saat kulkemaan? Kuolee poloinen viluun.
-- Pitäisin turkin sisässä sitä.
-- Se eksyy suuressa kaupungissa, sanoi Taneli, -- eksyy ja joutuu
poliisin huostaan.
Iris pelästyi ja suostui, vaikka vastahakoisesti, jättämään kissansa
kotiin.
Musta nosteli levottomana jalkaansa. Sere pisti vielä viimeiset piiraat
eväsvasuun, sininen matka-arkku sidottiin lujasti reen sevälle ja
Iriksen rukki sen päälle. Iris tahtoi kaikin mokomin rukkinsa mukaan,
ja Serestäkin se oli viisainta, jottei tyttö unohtaisi kehruutaitoa
kaupungissa. Iris puristi vielä kerran Killiä rintaansa vasten, Sere
kääri hänet lammasturkkeihin ja istutti hänet nahkasien sisälle rekeen.
-- Noh, Musta! huusi Taneli.
-- Hyvästi Sere, hyvästi kaikki! kuului nyyhkytysten keskeltä reestä.
-- Herran haltuun, lapsi, huokasi Sere.
Musta juosta hölkkäsi alas rantaan. Vielä viimeisen kerran siinä, missä
tie mutkistuu mantereeseen päin, käänsi Iris villahuiviin käärittyä
päätään. -- Sinne katosi Metsäpirtti, katosi pihakuusi, jäivät korkeat
petäjät! Pikku seurasi haukkuen kappaleen matkaa, mutta pyörähti
viimein nolona kotiin päin ikäänkuin arvaten, että matka oli liian
pitkä ja vaivaloinen sen vanhoille käpälille.
-- Terveisiä kotiin, Pikku! huusi Iris sen jälkeen.
Oli hienostaan pakkanen, mutta ilma oli kirkas ja keli mainio. Iriksen
mieli reipastui. Oli ihanata ajaa kuulaassa talvi-ilmassa kohti outoa,
tuntematonta. Taneli kertoi yhtä ja toista taloista, joiden ohi
ajettiin. Kun saavuttiin Mustakorpi nimiselle taipaleelle, joudutti
Taneli hevosta, metsä oli siinä harvinaisen synkkä ja tiheä, korkeiden
kuusten välissä kohosi ja laskeusi tie aaltomaisesti.
-- Ei tässä pimeällä pelkomiehet uskallakaan ajaa, vakuutti Taneli.
-- Metsässä on tapahtunut ryöväyksiä, ja kummituksia kuuluu liikkuvan
sydänyöllä, sen on Haukka-Esa omin silmin nähnyt. Ja Taneli tiesi
kertoa monta ihmeellistä rosvo- ja kummitusjuttua, joiden kaikkien
tapahtumapaikkana oli ollut Mustakorpi. Onneksi paistoi talvinen
aurinko jo kirkkaasti, muutoin olisi Iriksen selkäpiitä karminut. Nyt
hän sensijaan salavihkaa naureskeli Tanelin vakavalle, salaperäiselle
äänelle, joka aina sankimpaan metsikköön tultaessa hiljeni. Joka
tapauksessa hän kuitenkin oli iloinen, kun he metsän pimennosta
painuivat valtatielle.
Vakavasti ja hitaasti Musta sitten jatkoi hölkytystään, ja ennen pimeää
jouduttiin lähimpään kaupunkiin, josta oli jatkettava matkaa junalla
Helsinkiin.
Kolmas luku.