Lounaistuuli puhalsi täyttä suuta, niin että järven laaja selkä oli
vaahtopäissä. Se raastoi Iriksen hiuksia, kiskaisi huivin hänen
päästään ja kietoi haalistuneen pumpulihameen paljaiden säärien ympäri.
-- On tämäkin ilmaa, nauroi tyttö.
Äkkiä hän alkoi huutaa:
-- Voi sentään, verkot, verkot ovat järvessä. Taneli! Taneli hoi!
Ja hän juoksi kevyesti mäkeä ylös rakennukselle. Puolivälissä tuli
häntä vastaan harteva, lyhyenläntä mies.
-- Verkot, Taneli! huusi Iris.
Taneli kynsi korvallistaan.
-- Niin verkot!
-- Ne on otettava pois, muuten ne tuuli vie, tiukkasi Iris.
-- Voi viedä.
-- Joudu sitten, äläkä kuhnaile. Minä tulen mukaan.
-- Mitenkäs Iris noissa tamineissaan?
-- Maltas, minä noudan lisää vaatetta.
Taneli jatkoi itsekseen muristen matkaansa rantaan. Iris saavutti hänet
tuokion kuluttua. Hän oli pukeutunut harmaaseen sarkatakkiin ja sitonut
huivin päähänsä.
-- Tokko Iris jaksaakaan soutaa tällaisella tuulella? epäili Taneli.
-- Kyllä minä, hoida sinä vain hyvästi melaa.
Oli siinä kuitenkin työtä hyvästi niin hennolle soutajalle. Hiki valui
pitkin Iriksen päivettyneitä poskia, sarkatakki piti heti heittää
yltä. Käsiä pakotti, mutta hän puri hampaansa yhteen ja veti kaikin
voimin. Verkkojen kohdalla oli aina koko urakka saada vene pysymään
tasapainossa.
Yksi toisensa jälkeen saatiin kuitenkin verkot veneeseen ja sitten
palattiin kotiin purjetuulessa.
Rannalla seisoi Sere torumassa.
-- Voi sinua Taneli, ettet parempaa tiedä, vaan viet lapsen tällaisella
tuulella järvelle, annat poloisen vielä soutaa. On sitä siinäkin
miehessä älyä.
Iris nauroi. -- Luuletkos minun olevan ensi kertaa pappia kyydissä,
Sere? Älä nyt liiaksi toru. Katso näitä kaloja. Eikö olekin pulska
saalis? Neljä kappaletta lahnojakin.
Taneli alkoi irroittaa kaloja verkoista, ja Sere niitä puhdistaa.
Iris juoksi sisään vaihtamaan vaatteita. Tuuli oli räiskyttänyt vettä
veneeseen, niin että hänen selkänsä oli likomärkä. Yks kaks hän oli
uusissa pukeissa, korjasi pikimmältään hiuksiaan ja meni tupaan syömään.
Pitkälle pöydälle oli Sere kattanut illallisen. Iris istuutui ja
leikkasi itselleen ison viipaleen rieskaa. Jo tulivat Taneli ja Serekin
rannalta, ja siinä samassa Mikko, päivätyöläinen, sekä Manta, pieni
pulleaposkinen piikatyttö, kumpikin askareiltaan.
Kello kävi vasta yhdeksättä, mutta Taneli haukotteli jo suu selällään.
-- Menisit nukkumaan, neuvoi Sere. -- Sinäkin Iris, käy levolle.
Iriksen vuode oli hänen omassa pienessä kamarissaan. Oikeastaan Iris
olisi paljon mieluummin nukkunut Seren kanssa samassa huoneessa,
mutta siinä suhteessa Sere oli järkähtämätön. Rouva vainaja oli vielä
eläessään määrännyt sen huoneen tyttärelleen, ja siinä oli Iriksen
nukuttava.
Sere ei ollut Iriksen äiti, etäinen sukulainen vain. Hänen äitinsä oli
ollut Iriksen isoisän, Honkamäen isännän, serkku. Hän oli joutunut
köyhän miehen vaimoksi, ja lapset, Sere ja Taneli, olivat jo aikaisin
tulleet Honkamäkeen, jossa kasvoivat osittain kasvatin, osittain
palvelijan asemassa. Kun Iriksen äiti meni naimisiin, seurasi Sere
häntä uuteen kotiin, ja kun nuori rouva kuoli, otti Sere kodin ja
lapsen hoidon hartioilleen. Sere ompeli Irikselle vaatteet, Sere opetti
hänet lukemaan ja neuvoi hänelle käsitöitä. Sere osasi kertoa tarinoita
ja laulaa vanhoja, kauniita lauluja. Sere oli maailman paras ihminen,
sen Iris tiesi. Tanelikin oli hyvä, mutta hän ei ollut niin viisas kuin
Sere.
Tuuli yltyi myrskyksi; Iris pujahti kapeaan vuoteeseensa, jonka Taneli
hänelle oli nikkaroinut. Vuode oli vastapäätä ikkunaa, Iris saattoi
nähdä puitten notkistuvan myrskyn käsissä.
Hän makasi silmät auki ja mietti. Ei nukuttanut lainkaan.
He olivat aamulla, Sere ja hän, tuulettaneet ja pölyttäneet yläkerran
huoneet.
-- Täytyy olla kaikki paikallaan, jos herra hyvinkin sattuisi kotiin
tulemaan, oli Sere sanonut.
Lännenpuoleisessa kamarissa oli kaikki niinkuin oli ollut äidin
eläessä. Äidin pieni työpöytä, valkoinen kiikkutuoli, suuri kuvastin,
korkeat valkoiset sängyt, kehto, jossa Iris oli pikkuvauvana nukkunut.
Siinä oli vielä sama sinikukkainen peite, jonka äiti itse oli ommellut,
pitsireunaiset tyynynpäälliset ja lakanat. Kaikki oli äiti valmistanut
ja katsonut lastansa varten, mutta itse hän oli lähtenyt pois, kuollut
puoli vuotta lapsen syntymisen jälkeen.
Iris nyyhkytti. Myrskyn kohina metsässä sai hänet surulliselle
mielelle. Ei ollut hänellä äitiä, ei isää. Sere vain ja Taneli. Ja
Killi. Siinähän se kehräsikin jalkopäässä, hänen pieni kiltti kissansa.
Iris nosti sen kainaloonsa, silitti sen pehmeää karvaa ja nukkui
lohdutettuna, kyynel vielä silmässä.
Seuraavana aamuna hän oli unohtanut surunsa. Oli elonleikkuuaika, jo
varhain aamulla hän riensi Tanelin, Mikon ja Mantan kanssa ruispellolle.
Metsäpirtti ei ollut iso talo, se oli oikeastaan ollut vain mahtavan
Honkamäen takamaa. Kun Iriksen äiti, Honkamäen talon ainoa tytär,
meni naimisiin, lahjoitti isä hänelle paikan myötäjäisiksi. Hän ei
hyväksynyt tyttären avioliittoa, mies oli vain soittotaiteilija,
ukon mielestä joutavanpäiväinen viulunvinguttaja, joka ei ymmärtänyt
maanviljelystä rahtuakaan, kierteli vain enimmäkseen maailmaa. Jotta
tyttärellä olisi vakituinen asuinpaikka, rakennutti ukko Metsäpirtin ja
määräsi Tanelin ja Seren taloa hoitamaan. Ja tarpeen se olikin, sillä
pian Metsäpirtti jäi vaille isäntää ja emäntää. Iriksen äiti kuoli,
isä lähti heti sen jälkeen ulkomaille, jonne jäikin. Siitä asti Iris
oli elänyt orpona Seren ja Tanelin kasvattamana yksinäisellä saarella.
Isoisäkin oli kuollut jo ennen tyttärentyttären syntymistä ja Honkamäki
myötiin, koska Iriksen eno, Kaarle Heinonen, tai oikeammin hänen
vaimonsa, paremmin viihtyi Helsingissä. --
Oli kaunis aamu, mutta ulkona tapasi siellä täällä myrskyn jälkiä.
Tuolla oli puu kaatunut, täällä toinen kallellaan, joka hetki nurin
nuukahtamassa. Heinäladon katosta oli tuulispää kiskaissut irti tuohia
koko joukon, ja Mantan kerppoläjät olivat hujan hajan maassa. Taneli
kulki metsän halki, sirppi olalla ja veti kimeällä falsettiäänellään:
"Erämaata, erämaata läpi kulkeissain, kuulin kerrottavan, todeks'
sanottavan, että kerran, että kerran pääsen taivaaseen."
Iris iski silmää Mikolle ja Mantalle. Taneli oli pahalla tuulella, sen
kuuli. Tanelilla oli näet vain kaksi säveltä varastossaan. Erämaata
hän veisasi, kun oli apealla mielellä, mutta kun asiat olivat oikealla
tolalla, lauloi hän nuoruudessaan sotaväessä kuulemaansa laulua:
"Kansa muistaa ainiaan
Franskan, Saksan kapinaa,
Yhdeksännellä sadalla
raivos' myrskyn tavalla."
Hitaasti taapusti Taneli eteenpäin ja mitteli mielessään vauriota,
jonka myrsky oli metsässä tehnyt. Ruispellolla hänen paha tuulensa
kuitenkin vähitellen hälveni. Ja kotvasen kuluttua hän jo suurella
hartaudella lauloi Franskan, Saksan kapinaa.
Iris keitti kahvia pellon päässä kahden kiven kolossa. Ripeästi hän
levitti sokerit, kermat ja voileivät nurmelle ja kaasi punaposkisena
kahvia kuppeihin.
-- Onko hyvää kahvia? kysyi hän Tanelilta.
Taneli hörppi hitaasti kahviaan teevadilta, puraisi sokeria ja vastasi:
-- Ka mikäs, kahviahan tämä on.
Iristä harmitti, kun ei Taneli sen enempää kiitellyt, vaikka kahvi
hänen mielestään oli kerrassaan mainiota. Ei Serekään parempaa
keittänyt. Mutta Taneli oli aina sellainen jurrikka. Ei hän juuri
sanoja tuhlannut eikä ylenmäärin kiitellyt.
Kun illalla palattiin kotiin, sirpit olalla, eväskontti selässä, olivat
kaikki uuvuksissa, mutta hyvällä mielellä. Ruis tuntui tulevan hyvää,
tähkäpäät olivat täyteläisiä, olki pitkää. Iris viritti laulun, johon
toiset yhtyivät, mutta vaikenivat vähitellen jääden kuulemaan tytön
helisevää ääntä.
Venevalkamassa oli vieras vene.
-- Hei vieraita! huusi Iris. Tavallista nopeampaan hän riensi tupaan.
Siellä Sere oli kahvinkeitossa.
-- Onko täällä vieraita, Sere? kysyi Iris.
-- Onhan niitä, kolme herraa, kuuluvat tulleen kuulustamaan
hirvenmetsästysmaita, vuokraisivat.
-- Mutta eihän me niille, Sere, eihän? Täällä ei saa ampua hirviä
eikä muitakaan eläimiä, ei yhtä oravaa. Sanoithan sen heille, Sere,
sanoithan?
-- En minä osannut vielä mitään sanoa, mutta ei anneta, ellet tahdo.
Eikä siihen ole oikeuttakaan, kun herra on poissa.
Iris rauhoittui.
-- Isossa kamarissako herrat ovat?
-- Isossa, herran entisiä tuttavia, sanoi yksi heistä olevansa. Pyysi
sinua nähdäkseen. Kun minä vien kahvit sisään, voit tulla mukaan. Mutta
siisti ensin itsesi.
Ovi avaantui, ja pyöreä, metsästyspukuun puettu herrasmies astui tupaan.
-- Siinähän pikku neiti onkin. Hyvää päivää.
Iris sävahti punaiseksi ja katseli avuttomana paljaita ruskeita
sääriään.
Herrasmies istui tuvanpenkille.
-- Älä huoli ujostella, tyttöseni, minä olen kamreeri Wuori, isäsi
vanhoja ylioppilastovereita. Monta kepposta keksimme aikoinamme
yhdessä. Hän oli iloinen ja hauska mies, isäsi.
Iris läheni säteilevin silmin.
-- Mikä on nimesi?
-- Iris.
-- Oletko saanut äskettäin tietoja isältäsi?
Iris pudisti päätään kieltävästi. Hänen kasvoilleen levisi alakuloinen
ilme.
-- Kuulepas, Iris tyttö, oletko käynyt mitään koulua?
Uusi päänpudistus.
-- Ai, ai, oletko sitten oppinut mitään täällä kotona?
-- Osaan minä lukea ja kirjoittaa ja Lutherin vähän katkismuksen ja
osan isoa katkismustakin, selitti Iris reippaasti.
-- Kuinka vanha olet?
-- Kahdennellatoista.
Kamreeri Wuori pudisti päätään. Sitten hän kääntyi Seren puoleen.
-- Tietääkö herra Klewe, ettei hänen tyttärensä ole saanut
minkäänlaista koulukasvatusta?
Sere vastasi hiljaiseen tapaansa:
-- Ei herra paljon tästä tytöstä tiedä.
Iris loi häneen kummastuneen katseen. Miksi oli Seren ääni noin
kummallisen kova ja katkera?
-- Hm. Entä hänen enonsa, pankinjohtaja Heinonen? Eikö hän ole pitänyt
tytöstä huolta?
Sere hymähti. -- Ei hän ole Iristä kysynyt montakaan kertaa. Täällä
lapsi on kasvanut yksin kuin taivaan lintu.
Kamreeri ja Sere olivat hiljentäneet ääntään. Kamreerin hyvänsävyiset
kasvot olivat vakavat.
-- Minä puhun asiasta pankinjohtajalle, sanoi hän. -- Täytyyhän tytön
päästä kouluun.
-- Sitähän minäkin olen tässä surrut, sanoi Sere. -- Kamreeri sitten
toimittaa sen asian, vai kuinka?
-- Kyllä, vastasi vieras lujasti. -- Olkaa huoleti. Hän ojensi kätensä
Irikselle. -- Hyvästi, pikku metsälintu.
Kun vieraat tunnin kuluttua Tanelin saattamina lähtivät talosta,
katseli Iris kauan heidän jälkeensä. Pois he lähtivät maailmalle
toisten ihmisten luo. Olisipa somaa päästä joskus sinne, nähdä muitakin
kuin Sere ja Taneli.
Toinen luku.