Oli kerran talonpoika, jolla oli kaunis, mutta hyvin typerä vaimo. Kun
hän kerran oli poissa kotoaan, kulki ohitse matkustavainen ja pyysi
ruokaa. Emäntä asetti hänen eteensä kaalikeittoa ja valitteli, ettei
kaali ollut hyvää. Hän tarkotti kaalintaimia, mutta matkustavainen
luuli hänen puhuvan keitosta ja sanoi: "Teidän täytyy panna siihen
oivallinen kappale sianlihaa!" -- Kun hän oli mennyt, juoksi emäntä
aittaan, toi suuren kimpaleen läskiä, palotteli sen ja peitti niillä
kaalintaimet puutarhassa, toivoen kaalin nyt menestyvän paremmin. Mutta
kun naapurin pihakoira vainusi lihaa, tuli se loikkien ja alkoi tempoa
lihapalasia kaaleilta. Tuosta julmistui emäntä, otti koiran kiinni,
salpasi sen aittaan, sitoi vastustelevan eläimen täyden kaljatynnyrin
tappiin ja alkoi sitä armottomasti pieksää. Koira riuhtoi tietysti
täysin voimin köyttä siksi kunnes tappi lähti irti -- ja tiessään
olivat koira, köysi ja tappi.
Mitä tehdä? Tuhma-Liisa kiiruhti koiran jälestä ja sai suurella
vaivalla ryöstetyksi siltä tapin. Kun hän palasi aittaan, oli kaikki
kalja juossut pois ja lattia oli aivan märkä. Hänelle juolahti mieleen
ohrajauhot, joita oli vielä vakallinen arkussa; hän haki jauhot ja
riputteli ne lattialle, kuivatakseen sen sillätapaa. Kun talonpoika
palasi kotiin, olivat lihakappale, kalja ja ohrajauhot tipotiessään...
Mutta kerran pelasti hänet vaimonsa tuhmuus pulasta. Tapahtui
nimittäin, että talonpoika löysi aarteen herraskartanon pellolta.
Huolimatta miehensä ankarista varotuksista, jaaritteli emäntä siitä
kuitenkin muille, niin että kartanon herrakin sattui siitä kuulemaan.
Hän käski miehen tulla luokseen ja vaati häntä luovuttamaan aarteensa
hänen haltuunsa. Talonpoika ei sanonut tietävänsä mitään aarteesta.
"Elä valehtele", huusi kartanonherra, "vaimosihan on siitä puhunut
ihmisille! Tule huomenna uudestaan ja tuo vaimosi mukanasi!"
Talonpoika läksi murheellisena pois ja vaivasi päätään,
miettimällä, miten parhaiten selviytyisi pulasta. Kotona sanoi hän
Tuhmalle- Liisalle: "Suuri sota on maassa, viholliset tulevat vielä
tänään meidän seutuumme, on parasta mennä piiloon. Minä tahdon paeta
metsään, mutta sinä kätkeydyt suureen kuoppaan talon takana. Heti
kun viholliset ovat menneet, tulen sinua noutamaan". Sanottu, tehty.
Tuhma-Liisa ryömi kuoppaan; talonpoika peitti sen lehmänvuodalla ja
ripotteli aikalailla siihen kauroja. Nyt tulivat joka suunnalta kanat,
hanhet ja ankat kauroja noukkimaan. Ne kopisivat ja kapisivat lehmän
vuodalle ja repivät toisiaan kovasti kaakattaen.
"Oh, mikä hirveä sota on tuolla ylhäällä", ajatteli Tuhma-Liisa,
"kuinka hyvä, että olen ryöminyt tänne!"
Illalla myöhään tuli talonpoika ja kaatoi lämmintä vettä vuodalle,
juuri sille kohdalle, missä oli enimmän reikiä. Kun vesi valui
Tuhman-Liisan päähän, ajatteli hän: "Jumalalle kiitos, että vihdoinkin
sataa! Ilma olikin jo kylliksi kauvan kuivaa."
Seuraavana aamuna tuli talonpoika taas, otti nahkan pois ja veti
vaimonsa ylös. "Sota on ohitse, kyyhkyläiseni; menkäämme nyt
herraskartanoon; minulla on siellä asioita toimitettava."
He eivät olleet kauvaa kulkeneet, kun eräästä ladosta kuului oinaan
surkea valitus.
"Ukko-kulta, kuka voihkii ja valittaa tuolla?" kysyi Tuhma-Liisa.
"Oh, menkäämme pian ohitse", vastasi talonpoika, "siellä antaa piru
kartanonherralle selkään!"
Pitemmän matkan perästä saapuivat he pihaan ja heidät vietiin herran
eteen. Tämä kysyi Tuhmalta-Liisalta: "Onko sinun miehesi löytänyt
aarteen?" "Aivan varmaan, armollinen herra", vastasi hän. "Milloin
löysi hän sen?" kysyi kartanonherra taas. "Vähää ennen suuren
kaakatussodan alkua", oli Liisan vastaus. "Älä lörpötä tyhmyyksiä",
sanoi herra nauraen, "milloin sitte on ollut sellainen sota?"
"Samaan aikaan kun oli lämmin sade", sano vaimo.
"Lämmin sadeko? Kuuteen viikkoon ei ole tippaakaan tullut alas
taivaasta."
"Ehkenpä armollinen herra ei siksi tiedä mitään lämpimästä sateesta,
koska juuri silloin piru antoi ladossa kartanonherralle selkään", sanoi
Tuhma-Liisa.
Silloin kartanonherra suuttui kovasti ja ajoi miehen vaimoineen ulos
talostaan. Niin sai talonpoika pitää aarteensa.