Huone tulvahti täyteen kansalliskaartilaisia ja muuta väkeä, joka
uteliaisuuttaan oli rientänyt paikalle.
Kuningattaren täytyi sen vuoksi hillitä ensimmäinen vaistomainen
liikkeensä nousta ja rientää Charnyta vastaan, pyyhkiä nenäliinallaan
veri hänen vaatteistaan ja lausua hänelle muutama lohdunsana, sydämestä
sydämeen lähtevä lohdunsana.
Mutta hän voikin vain suoristautua tuolillaan, ojentaa kätensä häntä
kohden ja kuiskata:
»Olivier...!»
Synkkänä ja tyynenä Charny teki merkin vieraille kuuntelijoille ja
sanoi lempeällä, mutta lujalla äänellä:
»Anteeksi, hyvät herrat, minun täytyy saada puhua heidän
majesteetilleen.»
Kansalliskaartilaiset yrittivät vastata, että he olivat tulleet
nimenomaan estämään, ettei kuningas pääsisi kosketuksiin ulkomaailman
kanssa. Charny puristi kalpeat huulensa yhteen, rypisti kulmakarvojaan,
aukaisi päällystakkinsa, jolloin tuli näkyviin kaksi pistoolia,
ja toisti ehkä entistäkin lempeämmällä, mutta juuri siksi sitä
uhkaavammalta kuulostavalla äänellä: »Hyvät herrat, minulla oli
kunnia sanoa jo teille, että haluan puhua kahdenkesken kuninkaan ja
kuningattaren kanssa.»
Ja hän teki vieraille kuuntelijoille merkin poistua huoneesta.
Tuo ääni ja tuo voima, jolla Charny hallitsi itseään ja sen vuoksi
myöskin muita, palauttivat de Damasiin ja kuninkaan molempiin
henkivartijoihin tarmon, joka oli heidät hetkeksi jättänyt. Työntäen
edellään kansalliskaartilaisia ja uteliaita he puhdistivat huoneen
vieraasta väestä.
Tällöin kuningatar ymmärsi, mikä hyöty tuollaisesta miehestä olisi
ollut kuninkaan vaunuissa, ellei hovisääntö olisi pakottanut rouva de
Tourzelia jäämään paikoilleen.
Charny silmäili ympärilleen todetakseen, että kuningattaren ympärillä
oli tällöin vain uskollisia palvelijoita. Sitten hän astui lähemmäksi
ja sanoi:
»Madame, tässä minä nyt olen. Minulla on seitsemänkymmentä husaaria
kaupungin porttien ulkopuolella. Luulen voivani luottaa heihin. Mitä
määräätte minut tekemään?»
»Oh, sanokaa ensin», kysyi kuningatar saksaksi, »mitä teille on
tapahtunut, Charny-parka?»
Charny teki merkin, että de Malden, joka ymmärsi saksaa, oli saapuvilla.
»Ah», jatkoi kuningatar ranskaksi, »kun emme enää nähneet teitä,
luulimme teidän kuolleen?»
»Valitettavasti, madame», vastasi Charny syvän alakuloisesti, »minun
vuoroni ei vielä ollut kuolla, poloinen veljeni Isidor tällä kertaa...»
Ja hänen silmänsä kyyneltyivät.
»Mutta», kuiskasi hän, »kyllä minunkin vuoroni tulee...»
»Charny, Charny, minä kysyn, mitä teille on tapahtunut ja miksi
katositte sillä lailla paristamme», sanoi kuningatar.
Sitten hän lisäsi puoliääneen saksaksi:
»Olemme kaivanneet teitä, varsinkin minä.»
Charny kumarsi.
»Luulin veljeni ilmoittaneen teidän majesteetillenne, minkä takia
poistuin hetkeksi luotanne.»
»Niin, tiedän. Te lähditte ajamaan takaa Drouet-heittiötä ja me
pelkäsimme jo, että tuossa takaa-ajossa teille oli sattunut jokin
onnettomuus.»
»Minulle sattui tosiaankin hyvin ikävä onnettomuus. Kaikista
ponnisteluista huolimatta en voinut tavoittaa häntä ajoissa!
Joku paluuta tekevä kyytimies oli sanonut hänelle, että teidän
majesteettinne vaunut, joiden hän oli luullut menevän Verdunin tietä,
olivatkin menossa Varennesiin. Silloin hän oikaisi Argonnen metsään.
Pariin otteeseen yritin ampua hänet pistooleillani, mutta pistoolit
olivat panostamattomat. Olin ottanut Sainte-Menehouldissa väärän
hevosen, olin saanut herra Dandoinsin ratsun minulle tarkoitetun
asemasta. Minkä sille voi, madame! Se oli kohtalon oikku! Minä seurasin
häntä metsäänkin, mutta en tuntenut teitä. Hän sen sijaan tunsi
pienimmät polutkin. Kaiken lisäksi iltahämärä muuttui yhä sankemmaksi.
Niin kauan kuin näin hänet, seurasin häntä kuin varjoa; niin kauan
kun kuulin, seurasin hänen askeltensa ääntä. Mutta tuo ääni lakkasi
kuulumasta kuten varjokin oli häipynyt, ja minä olin yksin, metsään
eksyneenä, pimeän ympäröimänä... Ah, madame, olen mies, te tunnette
minut... tällä hetkellä en itke, mutta siellä metsässä, sankassa
pimeässä minä vuodatin kiukun kyyneliä ja huusin raivosta!»
Kuningatar ojensi hänelle kätensä.
Charny kumarsi ja kosketti huulillaan tuota kättä..
»Mutta kukaan ei vastannut huutoihini», jatkoi Charny. »Koko yön
harhailin metsässä ja aamun sarastaessa huomasin tulleeni lähelle
Gèvesin kylää, joka on Varennesista Duriin kulkevan tien varrella...
Oliko teidän onnistunut välttää Drouet, kuten hänen oli onnistunut
välttää minut? Se oli mahdollista. Siinä tapauksessa te olitte
lähteneet Varennesista ja minun oli turhaa yrittää sinne. Oliko teidät
vangittu Varennesissa? Jos niin oli käynyt, ei minun avustani olisi
minkäänlaista hyötyä, koska olin yksin. Päätin siis jatkaa matkaa
Duniin päin. Ennenkuin ehdin perille, tapasin tiellä herra Deslonin
ja sata husaaria. Hän oli huolestunut, muttei hänkään tiennyt mitään.
Hän oli vain nähnyt herrojen de Bouillén ja de Raigecourtin karauttavan
täyttä neliä Stenayn taholle. Miksi he eivät olleet puhuneet hänelle
mitään? Varmaankin he epäilivät häntä. Mutta minä tunnen Deslonin
kunnon aatelismieheksi. Arvasin, että teidän majesteettinne oli
pidätetty Varennesissa ja että de Bouillé ja de Raigecourt olivat
paenneet mennäkseen ilmoittamaan asiasta kenraalille. Kerroin kaikki
Deslonille ja vannotin häntä seuraamaan minua husaareineen. Hän suostui
heti, mutta jätti kolmekymmentä miestä vartioimaan Maus-joen siltaa.
Tuntia myöhemmin olimme Varennesin edustalla — olimme ratsastaneet
yhdessä tunnissa parikymmentä kilometriä! — ja minä halusin ryhtyä
hyökkäykseen heti, raivata tien selväksi kuninkaan ja teidän
majesteettinne luokse. Mutta me näimme katusulun katusulun takana.
Olisi ollut mieletöntä yrittää selviytyä niistä rynnäköllä. Minä
aloitin neuvottelut. Paikalle tuli muuan kansalliskaartilaisvartiosto.
Minä pyysin siltä lupaa saada yhdistää husaarini kaupungissa
majailevaan husaarijoukkoon. Sitä lupaa ei myönnetty. Silloin pyysin
päästä kuninkaan puheille, ja koska näytti siltä, että tämä pyyntö
evättäisiin kuten edellinenkin, kannustin minä ratsuani, kiidätin yli
ensimmäisen katusulun, sitten toisen... Kaupungilta kuuluvan metelin
opastamana nelistin eteenpäin ja saavuin torille juuri kun... teidän
majesteettinne poistui parvekkeelta. Ja nyt», lopetti Charny, »odotan
teidän majesteettinne ohjeita».
Kuningatar puristi vielä kerran Charnyn käsiä omissaan.
Sitten hän kääntyi kuninkaaseen päin, joka yhä istui tylsänä
mietteissään, ja sanoi:
»Sire, oletteko kuullut, mitä uskollinen palvelijanne, kreivi de Charny
on puhunut?»
Mutta kuningas ei vastannut.
Silloin kuningatar nousi ja meni hänen luoksensa.
»Sire», huomautti hän, »nyt ei ole sekuntiakaan hukattavana.
Valitettavasti olemme tuhlanneet aikaa liikaakin! Tässä on herra de
Charny, jonka käytettävissä on seitsemänkymmentä hänen sanojensa mukaan
täysin taattua miestä ja joka nyt odottaa ohjeitanne.»
Kuningas ravisti päätänsä.
»Sire, taivaan tähden, antakaa ohjeet!»
Charny rukoili niitä katseellaan, kuningatar äänellään.
»Ohjeet?» kertasi kuningas. »Ei minulla ole ohjeita antaa.