Kuningas ja kuningatar astuivat parvekkeelle. Kuningatar kantoi
käsivarsillaan kruununprinssiä.
Jos Ludvig XVI olisi ollut kuninkaallisessa tai sotilaallisessa asussa,
jos hänen kädessään olisi ollut valtikka tai miekka, jos hän olisi
puhunut sillä voimakkaalla, vakuuttavalla äänellä, joka siihen aikaan
vielä kaikui kansan korvissa Jumalan ääneltä tai sen ääneltä, jonka
Jumala oli taivaasta lähettänyt maan päälle, olisi hän voinut tehdä
tuohon joukkoon toivotun vaikutuksen.
Mutta kuningas ilmestyi kansalleen sarastavan päivän valossa, siinä
valjussa aamuhämärässä, joka rumentaa kaunottarenkin, kuningas
oli pukeutunut palvelijaksi, hänen yllänsä oli harmaa nuttu, hän
oli jauhoittamaton ja hänen päässänsä oli varemmin mainitsemamme
inhoittava, pieni irtotukka; kuningas oli kalpea, likainen, parransänki
kolmen päivän vanha, hänen paksut huulensa, kalsea katseensa ei
ilmaissut ainoatakaan aatetta, ei yksinvallan eikä isyyden. Kuningas,
joka tankkasi vuorotellen sanoja »hyvät herrat!» ja »rakkaat lapset!»
ei siis ollut nyt parvekkeella seisoessaan läheskään sellainen,
jommoisena hänen kuninkuuden ystävien, vieläpä vihollistenkin mielestä
olisi pitänyt esiintyä.
Ja kuitenkin herttua de Choiseul huusi: »Eläköön kuningas!» Ja Isidor
de Charny huusi: »Eläköön kuningas!» Ja niin voimakas oli vielä
kuninkuuden arvovalta, että huolimatta siitä ulkoasusta, joka tällä
kerralla vastasi tuiki huonosti kuninkuudesta vallalla ollutta yleistä
käsitystä, jotkut äänet toistivat: »Eläköön kuningas!»
Mutta silloin kajahti paljoa kantavampana toinen huuto: »Eläköön
kansa!» Kansalliskaartin päällikkö sen lausui.
Tuo huuto oli tällä hetkellä kapinaa. Kuningas ja kuningatar
huomasivat, että osa husaareistakin toisti sitä.
Marie-Aritoinette puolestaan päästi raivonhuudahduksen, pusersi
rintaansa vasten kruununprinssiä, lapsi-parkaa, joka ei tajunnut
näiden tapahtumien kantavuutta, kumartui aidakkeen yli ja hampaitaan
kiristellen sähähti joukkoon sanan:
»Heittiöt!»
Jotkut kuulivat tuon sanan ja vastasivat uhkauksilla. Tori oli yhtä
ainoaa kuohuntaa ja äänekästä hälinää.
Epätoivoissaan herttua de Choiseul oli valmis uhraamaan henkensä. Hän
yritti vielä kerran tehota husaareihin.
»Husaarit», huusi hän, »kunnianne kautta, pelastakaa kuningas!»
Mutta silloin ilmestyi näyttämölle uusi esiintyjä parinkymmenen
aseellisen miehen ympäröimänä.
Se oli Drouet. Hän oli tulossa valtuuston kokouksesta, jossa hänen
yllytyksestään oli tehty päätös, että kuningas oli estettävä jatkamasta
matkaansa.
»Haa», huudahti hän ja lähestyi herttuaa, »te haluatte ryöstää
kuninkaan? Hyvä on, minä sanon teille, että saatte hänet haltuunne vain
vainajana!»
Herttua vuorostaan astui miekka koholla Drouetia kohden.
Mutta kansalliskaartin päällikkö astui väliin.
»Jos tulette askeltakaan lähemmäksi», sanoi hän herttualle, »niin minä
tapan teidät!»
Silloin syöksyi esiin muuan mies joukon uhkauksista piittaamatta.
Se oli Isidor de Charny. Drouetia juuri hän oli väijynyt.
»Pois tieltä, pois tieltä!» huusi hän ja työntyi ratsullaan
väkijoukkoon. »Tuo mies kuuluu minulle!»
Ja puukko ojossa hän hyökkäsi Drouetin kimppuun.
Mutta juuri kun hän oli tavoittamaisillaan miehensä, kuului yhtaikaa
kaksi laukausta: toinen ammuttiin pistoolilla, toinen kiväärillä.
Pistoolinluoti litistyi Isidorin solisluuta vasten.
Kiväärinluoti lävisti hänen rintansa.
Molemmat aseet laukaistiin niin läheltä, että poloinen uhri
kirjaimellisesti peittyi ensin liekkiin, sitten savuun.
Hänen nähtiin levittävän kätensä ja kuultiin jupisevan:
»Catherine-parka!»
Puukko kirposi hänen kourastaan, hän kaatui poikkiteloin hevosen
lautasille ja luisui sitten maahan.
Kuningattarelta pääsi kauhunhuudahdus. Hän oli vähällä pudottaa
kruununprinssin sylistään heittäytyessään taaksepäin. Hän ei siis
nähnyt toista ratsumiestä, joka nelisti Dunin suunnalta ja tunkeutui
niin sanoaksemme siihen vakoon, jonka poloinen Isidor oli kyntänyt
väkijoukkoon.
Kuningas seurasi kuningatarta ja sulki ikkunan.
Nyt eivät vain jotkut harvat äänet huutaneet: »Eläköön kansa!» eivät
vain husaariluopiot sitä huutaneet, vaan koko väkijoukko ja joukon
mukana nekin parikymmentä husaaria, jotka viimeiseen saakka olivat
pysyneet uskollisina: kuninkuuden viimeinenkin toivo ja tuki oli
pettänyt!
Kuningatar heittäytyi nojatuoliin ja peitti kasvot käsiinsä. Hän
ajatteli äskeistä surullista tapausta: hän oli nähnyt Isidor de Charnyn
kaatuvan hänen puolestaan niinkuin aikaisemmin Georgesin.
Mutta äkkiä kuului ovelta kovaa melua, joka sai hänet kohottamaan
katseensa.
Emme yritä kuvailla, mitä kaikkea naisen ja kuningattaren sydän tunsi
seuraavan sekunnin vierähtäessä.
Kynnykselle ilmestyi Olivier de Charny, kalpeana ja yltyleensä verisenä
veljensä syleilyn jäljiltä.
Kuningas näytti menettäneen ryhtinsä kokonaan.