Hetkeksi valtasi sanoin kuvaamaton masennus nuo poloiset matkalaiset,
joita uhkasi tuntematon, hirveä vaara ja jotka olivat vangittuina
keskellä maantietä.
Isidor ensimmäisenä rohkaisi mielensä.
»Sire», sanoi hän, »olkoon veljeni kuollut tai hengissä, älkäämme
ajatelko häntä, vaan ajatelkaamme teidän majesteettianne. Ei ole
hetkeäkään tuhlattavana. Postimiehet tuntevat Grand-Monarquen hotellin.
Täyttä laukkaa Grand-Monarquen hotelliin!»
Mutta ajomiehet eivät liikahtaneetkaan.
»Ettekö kuulleet?» sanoi Isidor.
»Kuulimme kyllä.»
»No, miksemme siis lähde?»
»Koska herra Drouet on kieltänyt.»
»Mitä, Drouet kieltänyt? Kun kuningas käskee ja Drouet kieltää,
totteletteko silloin Drouetia?»
»Me tottelemme kansaa.»
»Herrat», sanoi Isidor tovereilleen, »on hetkiä, jolloin ihmishenki ei
ole minkäänarvoinen. Hoitakaa kumpikin miehenne, minä hoidan tämän.
Sitten voimme itse ohjata vaunuja.»
Ja hän tarttui lähinnä olevaa postimiestä kaulukseen ja painoi
metsästyspuukkonsa kärjen hänen rintaansa vasten.
Kuningatar näki kolmen puukonterän välähtävän ja huudahti:
»Herrat, heretkää taivaan tähden!»
Sitten hän sanoi postimiehille:
»Hyvät ystävät, saatte viisikymmentä louisdoria keskenänne tasattavaksi
ja viidensadan frangin eläkkeen kukin, jos pelastatte kuninkaan.»
Oliko nyt niin, että postimiehiä peloitti kolmen nuoren miehen uhkaava
esiintyminen tai houkutteli kuningattaren tarjous, kuinka tahansa,
mutta he hoputtivat hevoset liikkeelle ja näin päästiin jatkamaan
matkaa.
Herra de Préfontaine palasi värjöttäen asuntoonsa ja salpasi oven.
Isidore karautti vaunujen edessä. Oli ajettava läpi kaupungin ja sillan
yli. Sen jälkeen olisi enää viiden minuutin matka Grand-Monarquen
hotelliin.
Vaunut vierivät nopeasti niin sanottuun alakaupunkiin.
Mutta kun tultiin holvikäytävään, joka vei sillalle ja joka lävisti
vahtitornin, huomattiin, että portin toinen puolisko oli työnnetty
kiinni.
Oven puolisko työnnettiin auki: sen takana olivat kolmet rattaat tietä
sulkemassa.
»Tänne, herrat!» kehoitti Isidor, hypähti maahan ja alkoi raivata tietä
vapaaksi.
Tällöin kuuluivat ensimmäiset rummun pärrytykset ja ensimmäiset
hätäkellojen kumahdukset.
Drouet oli tehnyt tehtävänsä.
»Haa, sitä lurjusta!» sadatteli Isidor hammasta purren.
»Jos tapaan sinut...!»
Ja jännittäen kaikki voimansa hän työnsi yksin yhdet rattaat syrjään,
de Maldenin ja de Valoryn siirtäessä toiset.
Sitten tuli kolmansien vuoro.
»Tieltä pois nekin!» sanoi Isidor.
Samalla hetkellä vaunut ajoivat holviin.
Silloin kolmansien vankkurien aisojen välistä sukelsi esiin neljä viisi
pyssynpiippua.
»Ei askeltakaan tai olette kuoleman omat, herrat!» uhkasi muuan ääni.
»Hyvät herrat», sanoi kuningas ja kurkottautui ulos vaunuista, »älkää
yrittäkö väkivaltaa, minä kiellän sen».
Upseerit ja Isidor väistyivät askelen taaksepäin.
»Mitä meistä tahdotaan?» kysyi kuningas.
Silloin kuului vaunuista kauhun kiljahdus.
Niiden henkilöiden lisäksi, jotka sulkivat tien, oli pari kolme
muuta pujahtanut vaunujen taakse ja yhtä monta pyssynpiippua työntyi
oviaukosta sisälle.
Yksi niistä tähtäsi kuningattaren rintaan.
Isidor näki sen, syöksyi paikalle ja sysäsi pyssynpiipun syrjään.
»Ampukaa!» huudettiin.
Muuan miehistä noudatti kehoitusta. Onneksi pyssy ei lauennut.
Isidor kohotti kätensä ja olisi surmannut miehen metsästyspuukollaan,
mutta kuningatar tarttui hänen käsivarteensa.
»Ah, madame», huudahti Isidor raivostuneena, »taivaan nimessä, sallikaa
minun tehdä loppu tuosta heittiöstä!»
»Ei, herra», sanoi kuningatar. »Miekka tuppeen, kuuletteko?»
Isidor totteli osittain. Hän laski metsästyspuukkonsa alas, muttei
pannut sitä tuppeen.
»Haa, jos minä tapaan sen Drouetin...» mutisi hän.
»Hänet minä luovutan teille», sanoi kuningatar puoliääneen ja puristi
omituisesti hänen käsivarttansa.
»Mutta sanokaa toki, herrat, mitä te tahdotte?» kysyi kuningas
uudelleen.
»Haluamme nähdä matkatodistukset», vastasi pari kolme ääntä.
»Matkatodistukset? Hyvä on», sanoi kuningas. »Menkää hakemaan tänne
kaupungin viranomaiset. Minä esitän ne heille.»
»Nyt on jo tarpeeksi puhuttu!» huudahti mies, joka oli äsken yrittänyt
ampua, ja tähtäsi kuninkaaseen.
Mutta henkivartijat syöksyivät hänen kimppuunsa ja nujersivat hänet
maahan.
Ottelussa pyssy laukesi, mutta kuula ei sattunut kehenkään.
»Seis! Kuka ampui?» kysyi muuan ääni.
Henkivartijoitten jaloissa vääntelehtivä mies voihki ja huusi apua.
Viisi kuusi aseistettua miestä riensi häntä auttamaan.
Henkivartijat tempasivat tupesta metsästyspuukkonsa ja valmistautuivat
taisteluun.
Kuningas ja kuningatar yrittivät turhaan hillitä heitä. Hirveä, verinen
taistelu oli alkamaisillaan.
Silloin riensi paikalle kaksi miestä; toisella oli rinnan yli heitetty
kolmivärinen vyöhyt, toisen yllä oli, univormu.
Edellinen oli piirin prokuraattori Sausse.
Sotilaspukuinen mies oli Hannonet, sikäläisen kansalliskaartin
päällikkö.
Heidän takanaan välkähteli parin kolmen soihdun loistaessa parikymmentä
kiväärinpiippua.
Kuningas oivalsi, että noissa kahdessa miehessä olisi, ellei apu, niin
ainakin turva.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »olen valmis uskomaan teidän suojelukseenne
sekä itseni että seurueeni, mutta puolustakaa meitä tuon joukon raakaa
väkivaltaa vastaan».
Ja hän osoitti pyssyillään uhkailevia miehiä.
»Aseet alas!» komensi Hannonet.
Miehet tottelivat muristen.
»Suonette meille anteeksi, hyvä herra», sanoi piirin prokuraattori
kuninkaalle, »mutta kaupungilla on levitetty huhua, että tänne
on tulossa hänen majesteettinsa Ludvig kuudestoista ja meidän
velvollisuutemme on koettaa saada varmuus, onko huhussa perää.»
»Onko huhussa perää!» huudahti Isidor. »Jos on totta, että näissä
vaunuissa matkustaa kuningas, on teidän velvollisuutenne polvistua
kuninkaan eteen. Jos sitävastoin niissä on tavallinen matkalainen,
millä oikeudella te pidätätte hänet?»
»Hyvä herra», sanoi Sausse puhutellen yhä kuningasta, »minä puhun
teille. Suvaitkaa vastata.»
»Sire», kuiskasi Isidor, »koettakaa voittaa aikaa. Herra de Damas ja
hänen rakuunansa seuraavat meitä ja ovat pian täällä.»
»Olette oikeassa», myönsi kuningas.
Sitten hän vastasi Sausselle;
»Jos matkatodistuksemme ovat kunnossa, hyvä herra, sallitteko meidän
jatkaa matkaamme?»
»Tietysti», sanoi Sausse.
»Hyvä on! Rouva paroonitar», sanoi kuningas rouva de Tourzelille,
»olkaa hyvä ja hakekaa esille matkatodistuksenne ja antakaa se noille
herroille».
Rouva Tourzel ymmärsi, mitä kuningas tarkoitti sanoilla:
»Olkaa hyvä ja hakekaa esille matkatodistuksenne.»
Hän alkoi hakea, mutta taskuista, joissa sitä ei ollut.
»No», virkkoi muuan kärsimätön ja uhkaava ääni, »kaikesta päättäen ei
matkatodistusta olekaan!»
»On kyllä, herrat», sanoi kuningatar, »meillä on kyllä matkatodistus.
Mutta paroonitar de Korff ei aavistanut, että sitä meiltä
vaadittaisiin, eikä tällä hetkellä muista, minne on sen pannut.»
Väkijoukosta kuului pilkallinen vihellys, joka todisti, ettei siihen
verukkeeseen uskottu.
»Voimme menetellä vieläkin yksinkertaisemmin», sanoi Sausse.
»Postimiehet, ajakaa vaunut minun vajaani. Nämä herrat ja naiset
astuvat talooni ja siellä selvitetään koko juttu. Eteenpäin,
postimiehet! Herrat kansalliskaartilaiset, seuratkaa vaunuja!»
Tämä kutsu muistutti liiaksikin käskyä, joten ei kannattanut yrittää
vastustaa sitä.
Ja jos olisi yrittänytkin, olisi varmaankin epäonnistunut. Rumpu pärisi
yhä, hätäkello moikui jatkuvasti ja vaunujen ympärille kasaantui
taukoamatta uutta väkeä.
Vaunut lähtivät liikkeelle.
»Ah, jospa herra de Damas tulisi paikalle, ennenkuin me ehdimme siihen
kirottuun taloon!» mutisi kuningas.
Kuningatar ei virkkanut mitään. Hän ajatteli Charnyta, tukahdutti
huokauksensa ja pidätteli kyyneliään.
Saavuttiin Saussen vajan ovelle eikä herra de Damasia vain kuulunut.
Mitä oikeastaan oli tapahtunut sillä taholla ja mikä esti tuota
aatelismiestä, jonka alttiuteen tiedettiin voitavan luottaa,
täyttämästä saamiaan ohjeita ja antamaansa lupausta?
Selitämme sen muutamin sanoin, jotta tämän synkeän, historiallisen
tapauksen kaikki vaiheet tulisivat oikeaan valaistukseen. [»Sitä
surullista hetkeä, jolloin kuningas pidätettiin, on aina kuvattu ja
kuvataan vastedeskin epätäydellisesti. Varennes-matkan huomatuimmat
historioitsijat voivat kertoa siitä vain kuulopuheen mukaan. Herra
de Bouillé, isä ja poika, eivät olleet paikalla. Herrat de Choiseul
ja Goguelat saapuivat vasta tuntia myöhemmin. Herra Deslon vieläkin
myöhemmin.» _Michelet_, »Ranskan vallankumouksen historia».]
Olemme nähneet de Damasin viimeksi antamassa määräystä, että
lähtömerkki toitotettaisiin torvella, jonka hän varmuuden vuoksi oli
säilyttänyt huostassaan.
Torven ensimäistä kertaa törähtäessä hän keräili rahojaan
pöytälaatikosta. Rahojen mukana hän otti laatikosta eräitä papereita,
joita hän ei mielinyt jättää jälkeensä eikä ottaa mukaansa.
Tässä toimessa hän paraikaa puuhaili, kun hänen huoneensa ovi aukeni ja
kynnykselle ilmestyi muutamia kaupunginvaltuuston jäseniä.
Yksi heistä lähestyi kreiviä.
»Mitä te tahdotte?» kysyi tämä hyvin kummastuneena tästä
odottamattomasta vierailusta.
Hän yritti ruumiillaan peittää takan kamanalla olevaa pistooliparia.
»Herra kreivi», vastasi muuan vieraista kohteliaasti, mutta varmasti,
»me haluamme tietää, miksi te lähdette juuri tällä hetkellä».
Kreivi silmäili hämmästyneenä miestä, joka suvaitsi esittää moisen
kysymyksen kuninkaan armeijan ylemmälle upseerille.
»Se on tuiki yksinkertaista, herra», vastasi hän. »Minä lähden tällä
hetkellä, koska olen saanut sensuuntaisen määräyksen.»
»Miksi lähdette, herra eversti?» uteli äskeinen kysyjä edelleen.
Damas loi uteliaaseen valtuusmieheen kummastelevamman silmäyksen.
»Miksikö lähden? Ensiksi, en tiedä sitä itsekään, ja toiseksi, vaikka
tietäisinkin, en sanoisi.»
Kaupunginvaltuuston jäsenet silmäilivät toisiaan kuin rohkeutta
tapaillen. Se, joka oli aloittanut keskustelun, se sitä ryhtyi
jatkamaankin.
»Hyvä herra», sanoi hän, »Clermontin kaupunginvaltuusto vaatii, että te
lähdette vasta huomenna ettekä tänään».
Kreivi de Damas hymyili muikeasti kuten ainakin sotilas, jolta
tahattomasti tai härnäyshalusta pyydetään sellaista mikä sotii
sotilaskurin lakia vastaan.
»Vai vaatii Clermontin valtuusto minua jäämään tänne huomiseen asti?»
»Vaatii.»
»Hyvä on, herra, sanokaa Clermontin valtuustolle, että pahoittelen,
kun en voi noudattaa sen vaatimusta, koska mikään laki — ainakaan
minun tietääkseni — ei oikeuta Clermontin valtuustoa keskeyttämään
sotajoukkojen liikkeitä. Minä saan ottaa määräyksiä vain komentavalta
päälliköltäni, ja tässä on minun lähtömääräykseni.»
Ja de Damas tarjosi päiväkäskyä valtuustonjäsenille.
Kreiviä lähinnä ollut mies otti paperin ja luki sen sisällön
tovereilleen. Sillaikaa kreivi otti hänen selkänsä takana takan
kamanalta pistoolit, jotka hänen ruumiinsa oli peittänyt näkymästä.
Tutkittuaan toveriensa kanssa päiväkäskyä virkkoi se, joka tähänkin
asti oli kreiviä puhutellut:
»Hyvä herra, mitä täsmällisempi tämä määräys on, sitä suurempi
velvollisuus meillä on asettua sitä vastaan. Sillä kaikesta päättäen
se määrää teidät tekoon, joka Ranskan etujen kannalta ei saa toteutua.
Minä ilmoitan teille siis, että kansan nimessä teidät vangitaan.»
»Ja minä, hyvät herrat», sanoi kreivi ja ojensi pistoolinsa tähdäten
kahta lähinnä seisovaa valtuuston jäsentä, »minä ilmoitan, että minä
lähden!»
Valtuustonjäsenet eivät olleet odottaneet tällaista aseellista
uhmaa. Vaistomainen pelon tai kenties hämmästyksen tunne pani heidät
väistymään de Damasin tieltä. Kreivi harppasi kynnyksen yli salonkiin,
sieltä eteiseen, jonka oven hän kiersi kaksinkertaiseen salpaan, juoksi
portaat alas, löysi hevosensa portin pielestä, hyppäsi satulaan ja
karautti torille; missä hänen miehensä paraikaa valmistelivat lähtöä,
ja sanoi eräälle upseerilleen, herra de Floiracille, joka oli jo
ratsunsa selässä:
»Meidän on lähdettävä täältä miten parhaaksi näemme.