Ja hän meni postitaloon.
Viiden minuutin perästä hän palasi. Hän käsitti, mitä oli tapahtunut,
ja kertoi kuninkaalle kaikki.
Kuningas oivalsi, että herttua oli poistunut tehdäkseen hänen
matkareittinsä vapaaksi.
Nyt oli tärkeintä päästä jatkamaan matkaa ja ehtiä Sainte-Menehouldiin,
sillä herttua oli varmaankin vetäytynyt Sainte-Menehouldiin, joten
siellä tavattaisiin sekä husaarit että rakuunat.
Lähdön hetkellä Charny ratsasti vaununovelle.
»Mitä kuningatar määrää?» kysyi hän. »Menenkö edellä vai pysyttelenkö
perässä?»
»Älkää jättäkö minua», vastasi kuningatar.
Charny kumarsi satulassa ja karautti vaunujen rinnalle.
Sillä välin Isidor teki taivalta käsittämättä, miksi tie oli ihan
autio, vaikka se toisin paikoin oli niin suora, että näköala oli
esteetön kuuden seitsemän kilometrin päähän.
Huolestuneena hän kannusti ratsuaan ja joudutti matkaa nopeammin kuin
milloinkaan tätä ennen. Hän pelkäsi, että Sainte-Menehouldin asukkaat
epäilivät Dandoinsin rakuunia niinkuin Pont-de-Sommevellen asukkaat
olivat epäilleet herttuan husaareja.
Eikä hän erehtynytkään. Sainte-Memehouldiin saavuttuaan hän teki
ensimmäiseksi sen havainnon, että kaduilla liikuskeli huomattavan
paljon kansalliskaartilaisia: ensimmäiset kansalliskaartilaiset, jotka
oli tavattu sen jälkeen kun Pariisista oli lähdetty.
Koko kaupunki tuntui olevan kuohuksissa ja lähellä sitä kaupunginosaa,
jonka kautta Isidor tuli, pärisi rumpu.
Varakreivi viiletti pitkin katuja näennäisesti piittaamatta tästä
kohusta, ratsasti yli ison torin ja pysähtyi postitalon edustalle.
Ison torin poikki ratsastaessaan hän huomasi toistakymmentä rakuunaa
istumassa eräällä penkillä. Kaikilla oli päässä lipaton lakki.
Muutaman askelen päässä heistä alakerroksen ikkunan pielessä istui
markiisi Dandoins. Hänen päässänsä oli lipaton lakki ja kädessä
ratsuraippa.
Isidor sivuutti heidät pysähtymättä, näköjään heitä edes huomaamatta.
Hän oletti, että herra Dandoinsin piti tietää, minkälaisessa asussa
kuninkaan lähetit kulkevat, ja siis tuntea hänetkin, eikä pitänyt
tarpeellisena esittäytyä.
Muuan noin kahdeksankolmatta vuoden ikäinen mies, jonka tukka oli
leikattu Tiituksen malliin, kuten sen ajan isänmaanystävillä oli
tapana, ja jonka poskiparta ulottui leuan alle kehystäen siten koko
kasvot, seisoi postitalon pääoven kynnyksellä aamunuttuun pukeutuneena.
Isidor katseli ympärilleen kuin etsien ketä puhuttelisi.
»Mitä haluatte, herra?» kysyi mustapartainen nuorukainen.
»Haluan puhutella postimestaria», vastasi Isidor.
»Postimestari ei ole juuri nyt tavattavissa, herra, mutta minä olen
hänen poikansa, Jean-Baptiste Drouet... Jos minä kelpaan, niin puhukaa.»
Nuori mies korosti sanoja Jean-Baptiste Drouet, ikäänkuin aavistaen,
että nämä sanat tai oikeammin tämä nimi saisi historiassa kohtalokkaan
kuuluisuuden.
»Minä haluan kuusi hevosta kaksille ajoneuvoille, jotka tulevat
perässäni.»
Drouet nyökkäsi merkiksi, että lähetti saisi mitä halusi, astui pihalle
ja huusi:
»Hei, kyytimiehet, kuusi hevosta kaksia ajoneuvoja varten ja ratsu
lähetille!»
Markiisi Dandoins riensi nyt paikalle.
»Herra», sanoi hän Isidorille, »te ratsastatte kuninkaan vaunujen
edellä vai kuinka?»
»Niin teen, herra, ja minua kummastuttaa, kun näen teillä ja
miehillänne lipattomat lakit päässä.»
»Meille ei ole ilmoitettu asiasta, hyvä herra. Täällä alkaa muuten
näyttää perin uhkaavalta, miehiäni yllytetään kapinaan. Mitä on
tehtävä?»
»Kun kuningas pian sivuuttaa tämän paikan, suojelkaa hänen vaunujaan,
toimikaa olosuhteitten mukaan, lähtekää puoli tuntia kuninkaallisen
perheen lähdön jälkeen ja muodostakaa saattojoukkue...»
Sitten hän keskeytti lauseensa ja kuiskasi:
»Vaiti, meitä vakoillaan, on ehkä kuultukin, mitä sanoimme. Menkää
miestenne luokse ja koettakaa pitää heidät kurissa.»
Drouet oli tosiaankin ilmestynyt keittiön ovelle. Keskustelu oli näet
tapahtunut keittiön puolella.
Markiisi Dandoins poistui.
Samalla hetkellä kuului ruoskanläiskettä, kuninkaan vaunut tulivat,
kulkivat yli torin ja pysähtyivät postitalon eteen.
Melu houkutteli paljon uteliaita vaunujen ympärille.
Dandoins, joka piti tärkeänä selittää kuninkaalle, miksi hän ja
hänen miehensä olivat sivilipuvuissa eivätkä sotilasasussa, kiiruhti
vaununoven eteen ja esitti kunnioittavin elein, lakki kädessä,
anteeksipyyntönsä kuninkaalle ja kuninkaalliselle perheelle.
Hänelle vastatessaan kuningas kurkisti moneen otteeseen ikkunasta ulos.
Isidor seisoi jalka jalustimessa lähellä Drouetia, joka katseli vaunuja
hyvin tarkkaavasti. Edellisenä vuonna hän oli käynyt yhdistysjuhlassa
ja nähnyt kuninkaan. Hän luuli nyt tuntevansa hänet.
Aamulla hän oli saanut isohkon määrän assignaatteja ja tutkinut
kuninkaan kuvalla leimattua seteliä erikseen todetakseen, että ne
olivat oikeita. Kuninkaan kuva oli juurtunut hänen muistiinsa ja oli
nyt huutavinaan hänelle: »Katselemasi mies on kuningas!»
Hän otti taskustaan assignaatin, vertasi alkuperää assignaatissa
olevaan kuvaan ja mutisi:
»Totisesti se on hän!»
Isidor kiersi vaunujen toiselle puolelle. Hänen veljensä peitti
ruumiillaan sen ikkunan, jonka takana kuningatar istui.
»Kuningas on tunnettu», sanoi Isidor. »Kiirehdi lähtöä ja pidä tarkoin
silmällä tuota isoa tummaveristä poikaa. Hän on postimestarin poika,
hän juuri on tuntenut kuninkaan. Hänen nimensä on Jean-Baptiste Drouet.»
»Hyvä on», sanoi Oliver. »Olen varuillani. Lähde!»
Isidor karautti matkalle tilaamaan Clermontista hevoset.
Tuskin hän oli ehtinyt kaupungista ulos, kun postimiehet, joita de
Malden ja de Valory olivat voimiensa mukaan auttaneet ja joille oli
luvattu runsaat juomarahat, saivat hevoset valjaisiin ja vaunut
lähtivät täyttä neliä postitalon pihasta.
Kreivi ei ollut päästänyt Drouetia näkyvistään.
Drouet ei ollut liikahtanutkaan, olihan vain kuiskannut pari sanaa
tallirengille.
Charny lähestyi häntä.
»Herra», sanoi hän, »eikö minulle ollut tilattu hevosta?»
»Oli kyllä, herra», vastasi Drouet, »mutta ei ole yhtään vapaata
hevosta».
»Mitä, eikö ole hevosia?» huudahti kreivi. »Entä tuo hevonen, jota
paraikaa satuloidaan pihassa, herra?»
»Se on minun.»
»Ettekö voi luovuttaa sitä minun käytettäväkseni? Minä maksan mitä
vaaditaan.»
»Mahdotonta, herra. Alkaa olla jo myöhä ja minun on tehtävä vielä
tänään pitkä matka.»
Enempi inttely olisi herättänyt epäluuloja; yrittää ottaa hevonen
väkivalloin olisi paljastanut totuuden.
Charny keksi toisen keinon, jolla asia oli järjestettävissä.
Hän meni Dandoinsin luokse, joka yhä silmäili kuninkaan vaunuja, kunnes
nämä katosivat kadunkulman taa.
Dandoins tunsi käsivarttansa kosketettavan.
Hän kääntyi.
»Vaiti», varoitti Charny, »minä tässä, kreivi de Charny. Postitalossa
ei ole enää hevosta minulle. Käskekää jonkun rakuunan luovuttaa
hevosensa minulle. Minun täytyy seurata kuningasta ja kuningatarta!
Sillä vain minä tiedän, mihin herttua de Choiseul on järjestänyt
hevosten vaihdon ja ellen minä ole paikalla, täytyy kuninkaan jäädä
Varennesiin.»
»Kreivi», vastasi Dandoins, »en anna teille rakuunani hevosta, vaan
annan teille omani».
»Hyväksyn. Kuninkaan ja kuninkaallisen perheen pelastus on nyt
mitättömänkin tapahtuman varassa. Mitä parempi ratsu, sitä paremmat
mahdollisuudet onnistua.»
Ja molemmat miehet siirtyivät kadulle markiisi Dandoinsin asunnolle
päin.
Ennenkuin poistui antoi Charny majoitusmestarin tehtäväksi pitää
silmällä Drouetin puuhia.
Pahaksi onneksi markiisin asunto oli viidensadan askelen päässä
torilta. Kuluisi ainakin neljännestunti, ennenkuin molemmat hevoset
saataisiin satuloiduiksi. Sanomme molemmat hevoset, sillä Dandoinskin
aikoi nousta satulaan ja kuninkaalta saamiensa ohjeitten mukaan
pysytellä miehineen vaunujen takana jälkijoukkona.
Äkkiä Charny oli kuulevinaan kovaa meteliä, johon sekaantui huutoja:
»Kuningas, kuningatar!»
Hän kiiruhti talosta ja kehoitti Dandoinsia toimittamaan hänen
hevosensa torille.
Koko kaupunki oli tosiaankin kuohuksissa. Tuskin Dandoins ja de Charny
olivat poistuneet torilta, kun Drouet, joka tuntui odotelleen vain tätä
hetkeä paljastaakseen salaisuutensa, alkoi huutaa:
»Vaunut, jotka äsken lähtivät, ovat kuninkaan vaunut! Kuningas,
kuningatar ja Ranskan lapset ovat niissä vaunuissa!»
Hän hyppäsi ratsunsa selkään.
Monet hänen ystävistään koettivat pidättää häntä.
»Minne menet? Mitä aiot tehdä? Mikä on suunnitelmasi?» Hän vastasi
heille hiljaa:
»Eversti ja rakuunaosasto ovat täällä. Oli mahdotonta vangita
kuningas ilman veristä yhteentörmäystä, joka olisi voinut päättyä
meille huonosti. Mitä en voinut täällä tehdä, sen teen Clermontissa.
Pidättäkää rakuunat, siinä kaikki mitä pyydän teitä tekemään.»
Ja hän karautti hevosensa laukkaan ja suuntasi kulkunsa kuninkaan
jälkeen.
Silloin juuri alkoi levitä huhu, että kuningas ja kuningatar olivat
äsken lähteneissä vaunuissa, ja alkoivat huudot, jotka Charny oli
kuullut.
Nämä huudot houkuttelivat paikalle pormestarin ja kaupunginvaltuuston
jäsenet. Pormestari komensi rakuunat kasarmiin, koska kello oli jo
lyönyt kahdeksan.
Charny oli kuullut kaikki: kuningas oli tunnettu, Drouet oli lähtenyt.
Hän polkaisi kärsimättömänä jalkaansa.
Silloin Dandoins tuli häntä kohden.
»Hevoset, hevoset!» vaati Charny heti kun näki hänen tulevan.
»Ne tuodaan heti», vastasi Dandoins.
»Oletteko pannut pistoolit ratsuni satulalaukkuun?»
»Olen.»
»Ovatko ne kunnossa?»
»Minä itse panostin ne.»
»Hyvä. Kaikki riippuu nyt hevosenne nopeudesta. Minun täytyy tavoittaa
muuan mies, jolla on neljännestunnin etumatka, ja minun täytyy surmata
hänet.»
»Mitä, surmata hänet?»
»Niin, ellen surmaa häntä, on kaikki hukassa!»
»Hitossa! Menkäämme hevosia vastaan.»
»Älkää huolehtiko minusta. Pitäkää huoli miehistänne, joita yllytetään
kapinaan... Näettehän, että pormestari pitää heille puhetta. Ei
teilläkään ole aikaa tuhlata, rientäkää!»
Palvelija talutti paikalle kaksi hevosta. Charny hyppäsi sen selkään,
joka oli häntä lähinnä, tempasi suitset palvelijan käsistä, iski
kannuksilla ja painautui nuolen nopeasti Drouetin jäljille tajuamatta
tarkoin Dandoinsin hänen peräänsä huutamien sanojen tarkoitusta.
Nämä sanat, jotka tuuli vei mennessään, olivat kuitenkin hyvin tärkeät:
»Olette ottanut minun hevoseni omanne asemasta», oli Dandoins huutanut,
»eivätkä pistoolit ole panostetut!»