»Te siis arvelette, hyvä tohtori, että sisäiset kipuni menehdyttävät
minut? Hitossa, sananne pahoittavat mieleni! Sisäiset sairaudet
ovat pitkäveteisiä ja tuskallisia. Mieluummin kuolisin äkilliseen
sydänhalvaukseen tai valtimorevehtymään. Ettekö voisi järjestää jotakin
sentapaista?»
»Oh, herra kreivi, älkää pyytäkö minulta mitään sensuuntaista!
Toivomuksenne on jo täyttynyt tai on täyttymässä. Minun käsitykseni
mukaan sisäinen sairautenne on vasta toisessa sijassa. Sydämenne se
esittää nyt ja vastedes pääosaa. Valitettavasti teidän ikäisellänne
miehellä ovat sydänkivut monilukuiset ja monenlaatuiset eivätkä
kaikki suinkaan pääty äkilliseen kuolemaan. Yleistä sääntöä ei
ole, hyvä kreivi, mutta kuunnelkaa tarkoin, mitä nyt sanon teille
filosofisena huomiontekijänä pikemminkin kuin lääkärinä. Äkilliset
ihmissairaudet noudattavat miltei ehdotonta järjestystä: lapsilla se
esiintyy aivoissa, nuorukaisilla rinnassa, täysikasvuisilla vatsassa,
vanhuksilla aivoissa tai sydämessä, toisin sanoen niissä elimissä,
joiden kestettävänä on suurin työtaakka. Kun siis tiede pääsee
lausumaan viimeisen sanansa, kun ihmisen tutkima elimellinen luonto
on hellittänyt viimeisenkin salaisuutensa, kun kaikki taudit voidaan
lääkitä, kun ihminen harvoin poikkeuksin kuolee, kuten häntä ympäröivät
eläimetkin, vain vanhuuttaan, jää häneen ainoastaan kaksi taudille
altista elintä, aivot ja sydän ja aivohalvauskin johtuu sydämen
kivuista.»
»Totisesti, hyvä tohtori, ette voi aavistaakaan, kuinka huvitettu olen
esitelmästänne. Voisi miltei väittää sydämeni tietävän, että puhelette
siitä. Koettakaa, kuinka se sykkii.»
Mirabeau tarttui Gilbertin käteen ja laski sen sydämelleen.
»No niin», sanoi tohtori, »tämä vain tukee väitettäni. Kuinka
voitte luulla, että elin, joka on mukana kaikissa vaihtelevissa
mielialoissanne, joka kiihtyy ja höltyy yksinkertaisen
lääketieteellisen keskustelun mukaan, kuinka voitte luulla, että juuri
teissä tämä elin olisi kajoamat on? Sydän on pitänyt teidät vireessä,
sydän teidät lopulta murtaa. Pankaa se mieleenne. Ei ole sellaista
voimakasta sielullista häiriötilaa, ei sellaista äkillistä sairautta,
joka ei aiheuttaisi ihmisessä jonkunlaista kuumetta, eikä sellaista
kuumetta, joka ei jossakin määrässä kiihdyttäisi sydämen toimintaa.
No niin, tässä työssä, joka on rasittavaa ja väsyttävää, koska se
suoritetaan tavallisen työjärjestyksen ulkopuolella, sydän kuluu, sydän
väsyy. Siitä johtuu vanhuksien hypertrofia eli sydämen laajentuminen,
siitä aneurismi eli sydämen kutistuminen, mikä puolestaan saa aikaan
sydämen murtumisen, ainoan äkillisen kuolemantapauksen. Sydämen
laajentuminen johtaa aivohalvaukseen, pitkälliseen kuolemaan, jolloin
aivojen toiminta on lakannut eikä todellista kipua siis tunnu, sillä
kipua ei voi olla siellä, missä aivot eivät ole sitä arvioimassa tai
mittaamassa. No niin, voitteko te, joka olette rakastanut, te, joka
olette ollut onnellinen, te, joka olette kärsinyt, te, jolla on ollut
ilon hetkiä ja epätoivon aikoja, jommoisia ei kellään ennen teitä, te,
joka olette kilvoitellut itsellenne ennen tuntemattomat riemuvoitot ja
saanut tuta ennenkuulumattoman katkerat pettymykset, te, jonka sydän
on neljäkymmentä vuotta ajanut veren palavina ryöppyinä keskuksesta
ruumiin etäisimpiin soppiin, te, joka olette päivät pitkät ajatellut,
työskennellyt ja puhunut, te, joka olette yöt perätysten juonut,
nauranut ja lempinyt, voitteko te kuvitella, ettei sydän, jota olette
näin kuluttanut ja rasittanut, äkkiä pettäisi teitä? Nähkääs, hyvä
ystävä, sydän on kuin rahamassi, joka pulleudestaan huolimatta joskus
ohenee, jos siitä yhtenään ammennetaan.
— Mutta esitettyäni teille tilanteen synkän puolen, sallikaa minun nyt
valaista sen kaunistakin puolta. Kestää kauan, ennenkuin sydän kuluu
loppuun. Älkää rasittako sitä niinkuin tähän asti olette tehnyt, älkää
vaatiko siltä työtä enempää kuin minkä se kestää, älkää kiihoittako
sitä enempää kuin se sietää, varokaa häiritsemästä elämän kolmen
päätoiminnan järjestystä: hengityksen, jonka keuhkot toimittavat,
verenkierron, jonka voimanlähteenä on sydän, ja ruoansulatuksen, joka
tapahtuu suolistossa, ja te voitte elää vielä pari-kolmekymmentä vuotta
ja kuolette vasta vanhuuttanne. Mutta jos te sen sijaan tavoittelette
pikaista itsemurhaa, niin, hyvä jumala, mikään ei ole teille helpompaa!
Te viivästytätte tai kiirehditte kuolemaa oman mielenne mukaan.
Kuvitelkaa ohjaavanne raisua parivaljakkoa. Jos pakotatte hevoset
käymään jalan, voivat ne kulkea pitkän ajan ja pitkän matkan. Jos
annatte niiden mennä täyttä neliä, juoksevat ne, kuten aurinkovaljakko,
yhdessä päivässä ja yhdessä yössä koko taivaanradan.»
»Niin, niin», myönsi Mirabeau, »mutta päivällä ne toki lämmittävät ja
valaisevat, ja se on sentään jotakin se. Tulkaa nyt, tohtori, on jo
myöhä. Mietin asiaa.»
»Niin, miettikää sitä», kehoitti tohtori seuratessaan Mirabeauta,
»mutta ensi työksi noudattakaa tieteemme määräyksiä, luvatkaa, ettette
vuokraa tätä linnaa. Pariisin lähettyviltä löydätte kymmenen, kaksi-,
viisikymmentä huvilaa, joilla on samat edut kuin tälläkin.»
Mirabeau olisi ehkä totellut tätä järkevää neuvoa ja luvannut, mutta
silloin hän oli näkevinään illan tihenevässä hämärässä kukkakaihtimien
takana naisen pään, saman naisen, jolla oli valkoinen taftikankainen
hame ja ruusunpunaiset liepeet. Tämä nainen hymyili hänelle. Mirabeau
luuli ainakin niin, mutta hänellä ei ollut aikaa varmentua näkemästään,
sillä samalla hetkellä Gilbert, joka arvasi, että hänen potilaassansa
tapahtui jotakin uutta, katsahti ulos saadakseen selville, mikä pani
Mirabeaun käden hermostuneesti värisemään. Naisenpää katosi nopeasti
eikä tohtori nähnyt paviljongin ikkunassa muuta kuin ruusujen,
heliotrooppien ja neilikkojen heikosti häälähtelevät oksat.
»No», sanoi Gilbert, »ette vastaa».
»Hyvä tohtori», virkkoi Mirabeau, »muistanette vielä, mitä minä sanoin
kuningattarelle, kun hän jäähyväisiksi ojensi kätensä suudeltavakseni:
'Madame, tämä suudelma pelastaa kuninkuuden!'»
»Entä sitten?»
»No niin, sitouduin raskaaseen tehtävään, tohtori, varsinkin kun saan
raataa yksin. Mutta en halua pettää lupaustani. Älkäämme liiaksi
tuomitko itsemurhaa, josta äsken puhuitte, tohtori; se itsemurha on
ehkä ainoa keino, jolla selviydyn moitteettomasti tästä jutusta.»
Kahta päivää myöhemmin Mirabeau oli muutamiksi vuosiksi vuokrannut
Marais-linnan.