Mirabeau säpsähti ja kääntyi.
Tohtori Gilbert se oli laskenut kätensä hänen olalleen.
»Ah, tekö se olettekin, kunnon tohtori! No?»
»No niin, olen tutkinut lapsukaisen.»
»Toivotteko voivanne pelastaa sen?»
»Lääkäri ei saa kadottaa toivoa milloinkaan, ei edes kuoleman edessä.»
»Hitossa!» huudahti Mirabeau. »Sairaus on siis vakavaa?»
»Enemmän kuin vakavaa, hyvä kreivi, se vie kuolemaan.»
»Mitä sairautta se siis enää onkaan?»
»En parempaa pyydäkään kuin saada parilla sanalla kosketella sitä
seikkaa, varsinkin kun sillä pitäisi olla merkitystä miehelle, joka
pahaa aavistamatta on päättänyt vuokrata tämän linnan asunnokseen.»
»Mitä? Aiotteko väittää, että täällä uhkaa rutto?»
»En suinkaan, mutta minä haluan kertoa, kuinka pienokainen on saanut
kuumeen, joka todennäköisesti vie sen viikossa hautaan. Lapsen
äiti oli ollut niittämässä heinää puutarhurin kanssa ja voidakseen
liikkua vapaammin hän oli pannut pojan lähelle sitä kaivantoa, joka
liikkumattomin vesin kiertää linnan puistoa. Poloinen vaimo, jolla
ei ole aavistustakaan maan kiertoliikkeestä, oli pannut pienokaisen
varjoon ajattelematta, että jonkun tovin perästä varjo siirtyisi
auringon puolelle. Kun lapsi oli alkanut valitella, oli äiti mennyt
sitä katsomaan. Lapsi vääntelehti kaksinkertaisen vaivan ahdistamana.
Aurinko oli saanut liian kauan paahtaa sen nuoria aivoja ja se oli
hengittänyt suokaasuja, jotka aiheuttavat niin sanotun suomyrkytyksen.»
»Suokaa anteeksi, tohtori», virkkoi Mirabeau, »mutta nyt minä en oikein
käsitä teitä».
»Mutta olette kai kuullut puhuttavan Pontinin soilla raivoavista
kuumeista? Tunnette kai edes huhupuheista ne myrkylliset kaasut, joita
Toskanan suot henkivät? Ettekö ole lukenut firenzeläisen runoilijan
kuvailemana Pia dei Tolomein kuolemasta?»
»Olen toki, tohtori, tunnen tuon kaiken, mutta vain maailmanmiehenä
ja runoilijana enkä kemistinä tai lääkärinä. Cabanis kertoi viimeksi
tavatessamme minulle jotakin samantapaista maneesin kokoussalista,
missä meidän on epäterveellistä istua. Hän väitti, että ellen kävisi
istunnon aikana kolmea kertaa ulkona hengittämässä raitista ilmaa, minä
kuolisin myrkytykseen.»
»Ja Cabanis oli oikeassa.»
»Olkaa hyvä ja selittäkää, tohtori. Kuuntelen selitystänne
mielihyvällä.»
»Ihanko totta?»
»Totta tietenkin. Minä osaan melko hyvin kreikkani ja latinani.
Oleskellessani neljä viisi vuotta vankiloissa, joihin isäni
yhteiskunnallinen herkkyys minut vei, harjaannuin joltisestikin
antiikin tieteisiin. Olenpa lomahetkinäni sepittänyt antiikin
ajan tavoista puolirivon kirjankin, jolta ei puutu eräänlaista
tieteellisyyttäkään. Mutta en käsitä hitustakaan, kuinka
kansalliskokouksen istunnoissa voi saada myrkytyksen, mikäli sitä ei
saa apotti Mauryn purevista puheista tai Maratin lehteä lukemalla.»
»Hyvä, selitän sen teille. Selitykseni voi tuntua hämärältä henkilöstä,
jonka fysiikantiedot ovat heikonlaiset ja joka ei tiedä kemiasta yhtään
mitään. Mutta minä koetan olla niin helppotajuinen kuin mahdollista.»
»Puhukaa, tohtori. Milloinkaan teillä ei ole ollut tarkkaavampaa
kuuntelijaa.»
»Arkkitehti, joka on rakentanut maneesin — ja arkkitehdit ovat
valitettavasti yhtä kehnoja kemistejä kuin tekin, hyvä kreivi —
arkkitehti ei ole huomannut panna salin kattoon ilmatorvea, josta
saastutettu ilma pääsisi ulos, eikä lattian alle toista torvea, josta
raitis ilma tulisi sisälle. Siitä johtuu, että saliin ahdettujen
yhdentoistasadan suut hengittävät keuhkoihinsa hapen ja puhaltavat
ulos hiilihappoa. Kun istuntoa on kestänyt tunnin aika, on salin ilma
— etenkin talvella kun ikkunat ovat kiinni ja kamiinat lämmitetyt —
kelvotonta hengitettäväksi.»
»Sen seikan juuri haluankin saada selville, ellei muun vuoksi niin
siksi, että voisin kertoa sen Baillylle.»
»Selitys on perin yksinkertainen. Puhdas ilma, joka on tarkoitettu
keuhkojemme ravinnoksi, puhdas ilma sellaisena kuin me hengitämme
sitä asunnossa, joka viettää itää kohden ja jonka lähettyvillä on
virtaava vesi, toisin sanoen, paras saatavana oleva ilma sisältää
seitsemänkahdeksatta osaa happea, yksikolmatta osaa typpeä ja kaksi
osaa niin sanottua vesihöyryä.»
»Hyvä, tähän asti ymmärrän kaikki ja panen muistiin mainitsemanne
numerot.»
»No niin, kuunnelkaa edelleen. Veri virtaa mustana ja hiilipitoisena
keuhkoihin, missä se ulkoilman vaikutuksesta puhdistuu, toisin sanoen
hapen vaikutuksesta, jota hengityksen mukana tulee keuhkoihin. Näin
syntyy kaksinkertainen ilmiö, jota nimitetään hematosiksi. Happi yhtyy
vereen, muuttaa sen mustasta punaiseksi ja tekee sen elinvoimaiseksi.
Veressä ollut hiili yhtyy happeen, muuttuu hiilihapoksi eli
hiilioksidiksi ja purkautuu vesihöyryn mukana ulos keuhkoista. No niin,
tämä puhdas ilma, jonka keuhkot kuluttavat, ja tämä keuhkojen kehittämä
pilaantunut ilma muodostavat täyteen sullotussa salissa ilmakerroksen,
joka ei vain ole sopimatonta hengitettäväksi, vaan voi lisäksi
aiheuttaa myrkytyksen.»
»Teidän käsityksenne mukaan, tohtori, minä olen siis puoleksi
myrkytetty?»
»Vallan niin. Sisäiset kipunne johtuvat juuri siitä. Maneesin
aiheuttamaan myrkytykseen minä tietenkin lisään ne, jotka olette
saanut arkkipiispan talosta, Vincennesin tyrmästä, Jouxin vankilasta
ja If-linnasta. Muistanette rouva de Bellegarden sanoneen, että
Vincennesissä on muuan huone, jonka ilmaa voi verrata arsenikkiin?»
»Teidän mielestänne siis, hyvä tohtori, lapsiparka on kokonaan sitä,
mitä minä olen vain puoleksi, nimittäin myrkytetty?»
»Niin, hyvä kreivi. Myrkytys on kehittänyt häneen kuumeen, jonka
tyyssija on aivoissa ja aivokalvoissa. Tämä kuume on aiheuttanut
sairauden, jota tavallisesti sanotaan aivokuumeeksi, mutta jolle minä
antaisin uuden nimen. Sanon sitä, luvallanne, äkilliseksi aivopöhöksi.
Siitä johtuvat kouristukset, kasvojen ajettuminen, huulten sinervä
väri, leukojen puristuminen, silmämunien vääntyminen, huohottava
hengitys, valtimon tärinä tavallisen sykinnän asemasta ja se kylmä
hiki, joka peittää koko ruumiin.»
»Tiedättekö, hyvä tohtori, ihan puistattaa, kun kuulee teidän
luettelevan! Totisesti, kun kuulen jonkun lääkärin käyttävän
ammattisanoja, tuntuu tarkalleen siltä kuin lukiessani jotakin
häväistyskirjoitusta, minusta tuntuu silloin aina kuolemakin
miellyttävämmältä... Entä mitä olette määrännyt sille lapsi-poloiselle?»
»Mitä tehokkaimmat lääkkeet. Ja riennän heti lisäämään, että parin
lääkemääräykseen käärityn louisdorin avulla lapsen äiti voi lääkkeet
hankkia heti: kylmän kääreen päähän, kiihdyttävät hauteet käsiin ja
jalkoihin, oksennuspulveria ja kiniinisekoitusta.»
»Hitossa! Eikä kaikki tuo auta...?»
»Luonnon avutta tuo kaikki ei paljoakaan merkitse. Olen lääkkeet
määrännyt parhaan ymmärrykseni mukaan. [Vuonna 1790 ei tunnettu vielä
kiniinijauhetta eikä käytetty iilimatoja korvan takana. Tohtori
Gilbertin lääkemääräykset olivat siis niin tepsiviä kuin 18. vuosisadan
tiede suinkin pystyi antamaan.] Lapsen suojelusenkeli, mikäli hänellä
sellainen on, pitää huolen lopusta.»
»Hm!» äännähti Mirabeau.
»Ymmärrättehän?» sanoi Gilbert.
»Hiilihappomyrkytystä koskevan teorianne? Suunnilleen.»
»En tarkoittanut sitä. Käsitättekö, ettei Marais-linnan ilma ole teille
terveellistä?»
»Niinkö arvelette, tohtori?»
»Olen siitä varma.»
»Se olisi ikävää, sillä linna miellyttää minua tavattomasti.»
»Siitä teidät jälleen tunnen, olette alati oman itsenne vihollinen!
Neuvon teille ylänköä, te valitsette alangon, suosittelen virtaavaa
vettä, te valitsette seisovan veden.»
»Entä tämä puisto? Katsokaa, minkälaiset puut, tohtori!»
»Nukkukaa yksi yö ikkunat auki, kreivi, tai kävelkää yhdentoista
jälkeen illalla noiden kauniitten puitten katveessa ja kertokaa sitten
seuraavana aamuna, miltä tuntuu.»
»Toisin sanoen, sen sijaan että olen nyt vain puoleksi myrkytetty,
olisin tiemmä seuraavana aamuna kokonaan?»
»Olettehan halunnut kuulla puhtaan totuuden?»
»Niin olen. Ja senhän olette minulle sanonutkin vai kuinka?»
»Oh, kaikessa alastomuudessaan! Tunnen teidät, hyvä kreivi. Tulette
tänne maailmaa pakoon, maailma tulee teitä hakemaan täältä. Kukin
kantaa kahleet mukanaan, rautaiset, kultaiset tai kukkaiset. Teidän
kahleenne on yöllä nautinto, päivällä opiskelu. Niin kauan kun
olitte nuori, nautiskelu oli teille lepoa työn jälkeen, mutta työ
on kuluttanut teidän päivänne ja nautiskelu riuduttanut teidän
yönne. Te itse olette sanonut minulle ilmeikkäällä ja värikkäällä
tavallanne, että tunnette siirtyvänne kesästä syksyyn. No niin, jos
teistä liiallisten yöllisten nautintojen ja päivittäisen liikatyön
jälkeen täytyisi iskeä suonta, niin totta kai älyätte, että tämän
voimankulutuksen jälkeen olette entistä heikompi hengittämään tätä
ilmaa, jota puiston puut yöllä ja seisovan veden suohuurut päivällä
saastuttavat. Mitä minä voin tehdä? Teitä on kaksi minua vastaan ja
molemmat olette minua voimakkaammat.