Mirabeau oli tosiaankin kirjoittanut tämän maksumääräyksen ja
varmentanut sen neitsyt Maarian alttarilla.
Maksumääräyksen kirjoitettuaan hän ojensi sen pastorille, joka
hämmästyi luettuaan nimikirjoituksen ja hämmästyi vieläkin enemmän
luettuaan koko paperin.
Sitten Mirabeau lähti kirkosta ja viittasi Gilbertiä seuraamaan mukana.
He nousivat jälleen vaunuihin.
Vaikka Mirabeau oli vain tuokioksi poikennut Argenteuiliin, ehti hän
jättää jälkeensä kaksi muistoa, jotka myöhempien sukupolvien silmissä
näyttivät kerrassaan suurenmoisilta.
Eräillä luonteilla on ominaisuus herättää huomiota kaikkialla, minne he
jalallaan astuvatkin.
Niinkuin Kadmos, joka kylvi sotamiehiä Theban maaperälle.
Niinkuin Herakles, joka siroitteli kaksitoista urotekoansa maailman
kasvoille.
Vielä tänä päivänä — Mirabeau on ollut vainaja jo seitsemättäkymmentä
vuotta — vielä tänä päivänä käydessänne Argenteuilissa voitte pysähtyä
samoissa paikoissa, missä Mirabeaukin, mikäli talo ei ole asumaton
ja kirkko hylätty, ja te tapaatte kyllä jonkun, joka kertoo teille
yksityiskohtaisesti ja kuin eilispäivän tapahtumasta kaikki, mitä mekin
olemme kertoneet.
Vaunut ajoivat ison kadun päähän asti. Sitten ne poikkesivat
Argenteuilista Besonsin tielle. He olivat kulkeneet tätä tietä
tuskin sataakaan askelta, kun Mirabeau näki oikealla kädellä erään
puiston tuuheat puut, joiden seasta pistivät esiin linnan ja sen
sivurakennusten liuskakivikatot.
Se oli Marais.
Tien oikealla laidalla, ennenkuin poiketaan linnan rautaportille
johtavalle kujalle, oli muuan kurjannäköinen hökkeli.
Tämän hökkelin kynnyksellä istui vaimo puurahilla tuuditellen sylissään
laihaa, kalpeaa, kuumeen jäytämää lapsukaista.
Puolikuollutta pienokaistaan tyynnyttelevä äiti-rukka tuijotti itkien
ylös taivaaseen.
Hän haki apua sieltä, mistä sitä haetaan, kun ihmisavusta ei enää ole
toivoa.
Mirabeau huomasi jo kaukaa tämän surullisen kohtauksen.
»Tohtori», sanoi hän, »minä olen taikauskoinen kuin entisajan ihminen.
Jos tuo lapsi kuolee, en muuta Marais-palatsiin. Tuumikaa asiaa, se
koskee teitä.»
Hän pysäytti vaunut hökkelin edustalle.
»Tohtori», jatkoi hän, »koska minulla on vain parikymmentä minuuttia
aikaa tarkastelukseni linnaa päivänvalossa, jätän teidät tähän. Tulkaa
myöhemmin kertomaan minulle, onko toivoa lapsen pelastamisesta.»
Sitten hän sanoi lapsen äidille:
»Kunnon vaimo, tämä herra tässä on hyvin taitava lääkäri. Kiittäkää
kaitselmusta, joka on lähettänyt hänet teidän luoksenne. Hän koettaa
parantaa lapsenne.»
Vaimo ei tiennyt, oliko tämä unta. Hän nousi rahiltaan, lapsi sylissä,
ja sopersi kiitossanoja.
Gilbert astui vaunuista.
Ajoneuvot jatkoivat matkaansa. Viittä minuuttia myöhemmin Teisch soitti
linnan ovikelloa.
Kesti vähän aikaa, ennenkuin ketään tuli esille. Lopulta muuan mies,
joka puvustaan päätellen oli puutarhuri, tuli avaamaan.
Mirabeau tiedusteli ensiksikin, minkälaisessa kunnossa linna oli.
Puutarhuri vastasi, että linna oli täysin asuttavassa kunnossa, minkä
muuten ensi näkemältä huomasikin.
Se oli osa Saint-Denisin apottikunnan tiluksista, Argenteuilin priorin
pääasunto, ja nyt myytävänä kirkon omaisuutta koskevan asetuksen
johdosta.
Kuten on sanottu, tunsi Mirabeau linnan jo ennestään, mutta hän ei
ollut milloinkaan päässyt tarkastamaan sitä niin läheltä kuin nyt tässä
tilaisuudessa oli laita.
Kun portti oli aukaistu, tultiin ensimmäiseen, miltei neliönmuotoiseen
pihaan. Oikealla oli sivurakennus, ilmeisesti puutarhurin asunto,
vasemmalla toinen sivurakennus, jonka sirosti koristeltu ulkoasu pani
hetkeksi epäilemään, ettei se ollut edellisen sisarrakennus.
Se oli silti edellisen sisarrakennus, mutta yksinkertainen sivurakennus
oli koristelun mukana saanut miltei ylhäisen leiman. Suunnattomat,
runsaskukkaiset ruusupensaat vaatettivat sitä monikirjavalla
peitteellään, viiniköynnösten kiertäessä sitä vihreänä vyönä. Jokaista
ikkunaa peittivät kuin uutimina neilikat, heliotropit ja fuksiat,
joiden tuuheat oksat ja auenneet kukinnot estivät aurinkoa ja
ihmiskatsetta kurkistamasta sisälle. Pieni kukkatarha, täynnä liljoja,
kaktuksia ja narsisseja, oikea kukkaismatto, jota kaukaa katsellen
olisi voinut luulla Penelopen kirjailemaksi, oli ihan rakennuksen
edessä ja ulottui pitkin pihaa sen toiseen laitaan asti, missä kasvoi
suunnaton kyynelpaju ja ryhmä upeita lehmuksia.
Tiedämme, että Mirabeau piti kukista intohimoisesti. Nähdessään tuon
ruusuihin hukkumaisillaan olevan paviljongin, tuon ihanan kukkatarhan,
joka oli kuin osa Flora-jumalattaren asunnosta, hän huudahti ilosta ja
sanoi puutarhurille:
»Hyvä ystävä, onko tuo paviljonki vuokrattavana tai myytävänä?»
»Onpa vainen, herra», vastasi mies, »sillä se kuuluu linnaan ja linna
on vuokrattavana tai myytävänä. Se on tosin nyt vuokrattu, mutta koska
asukkaan kanssa ei ole tehty vuokrasopimusta, voi hänet sieltä häätää,
jos herra aikoo ottaa linnan haltuunsa.»
»Entä kuka on se asukas?»
»Muuan nainen.»
»Nuori?»
»Kolmenkymmenen tai viidenneljättä ikäinen.»
»Kaunis?»
»Hyvin kaunis.»
»Hyvä on», sanoi Mirabeau. »Saammehan nähdä. Kaunis naapuritar ei ole
haitaksi. Olkaa hyvä ja näyttäkää minulle nyt itse linna.»
Puutarhuri meni Mirabeaun edellä ja he tulivat pian sillalle, joka
yhdisti ensimmäisen pihan toiseen ja jonka alla solisi pikku puro.
Puutarhuri pysähtyi.
»Jos herra», sanoi hän, »haluaa antaa paviljongissa asuvan naisen elää
kaikessa rauhassa, käy se sitäkin helpommin päinsä, kun tämä pikku
puro eristää täydellisesti paviljonkiin kuuluvan puisto-osan muusta
puutarhasta. Hän olisi omalla puolellaan ja herra omallaan...»
»Hyvä, hyvä, sittenhän nähdään», sanoi Mirabeau. »Silmäilkäämme nyt
linnaa.»
Ja hän nousi ketterästi ulkoportaat.
Puutarhuri aukaisi pääoven.
Tästä ovesta pääsi stukkomaalauksin somistettuun eteiseen, jonka
seinäsyvennyksissä oli kuvapatsaita ja pylväsjalustoilla maljakkoja,
kuten sen ajan kuosi vaati.
Eteisen perällä, vastapäätä isoa ovea, oli toinen ovi, josta pääsi
puutarhaan.
Oikealla olivat biljardihuone ja ruokasali.
Vasemmalla oli kaksi salonkia, iso ja pieni.
Alakerros miellytti Mirabeauta aika lailla, mutta hän näytti
hajamieliseltä ja kärsimättömältä.
He nousivat yläkerrokseen.
Yläkerroksessa oli iso sali, joka tuntui sopivan mainiosti
työhuoneeksi, ja kolme neljä makuusuojaa.
Salin ja makuusuojien ikkunat olivat kiinni.
Mirabeau itse meni avaamaan yhden.
Puutarhuri aikoi avata muut.
Mutta Mirabeau viittasi kädellään ja puutarhuri herkesi yrityksestään.
Mirabeaun aukaiseman ikkunan alla, ison kyynelpajun katveessa loikoili
muuan nainen kirjaa lukien. Parin askeleen päässä hänestä viiden tai
kuuden vuoden ikäinen poika leikki nurmikolla kukkien seassa.
Mirabeau oivalsi, että tämä nainen oli paviljongin asukas.
Oli mahdotonta olla sirommin ja upeammin puettu kuin tämä nainen. Hänen
yllänsä oli pitsein koristettu lyhyt musliininen aamunuttu, joka peitti
valkoiset, punaisilla ja valkoisilla nauhoilla kurotut taftikankaiset
liivit, valkoinen musliinihame ja siinä punavalkoiset, rypytetyt
lievereunat, punaiset taftikankaiset kureliivit samanvärisin nauhakkein
sekä päähuivi, kauttaaltaan koristettu liehuvilla pitseillä, joiden
seasta kuin utupilvestä eroitti hänen kasvonsa.
Hienot, hoikat kädet, joissa oli aristokraattiset kynnet, lapsukaisen
jalat parissa pienessä, taftikankaisessa, valkoisessa tohvelissa,
joissa oli ruusun väriset nauhakkeet, täydensivät tätä sopusuhtaista,
hurmaavaa kokonaisuutta.
Pojan yllä oli valkoinen, satiininen puku ja päässä Henrik
IV:n kuosinen hattu sekä vyöllä kolmivärinauha, jota sanottiin
kansallisvyöksi — moinen pukusekoitus ei ollut näihin aikoihin niinkään
harvinainen.
Samanlainen puku oli ollut nuorella kruununprinssilläkin, kun hän oli
viimeksi esiintynyt äitinsä kanssa Tuileries-palatsin parvekkeella.
Mirabeaun viittauksen tarkoituksena oli, ettei tuota kaunista naista
häirittäisi.
Nainen oli siis kukkaispaviljongin asukas, liljoja, kaktuksia ja
narsisseja kasvavan kukkatarhan kuningatar, lyhyesti, sellainen
naapuritar, jonka Mirabeau, aistillisia nautintoja tavoitteleva mies,
olisi valinnut, ellei sattuma olisi nyt tuonut sitä hänen tielleen.
Jonkun tovin hän ahmi silmin tuota ihanaa olentoa, joka lojui
liikkumattomana kuin marmoriveistos aavistamatta, olevansa miehen
palavien katseitten edessä. Mutta joko sattumalta tai jonkun
magneettisen virran vaikutuksesta naisen silmät irtaantuivat kirjasta
ja kääntyivät ikkunaan päin.
Hän huomasi Mirabeaun, parahti hiljaa, nousi, kutsui poikaansa,
tarttui hänen käteensä ja katosi, pariin kolmeen otteeseen taaksensa
vilkaistuaan, puiden sekaan, joiden välitse Mirabeau näki vilauksittain
hänen upean pukunsa, jonka hohtava valkoisuus uhmasi hämärtyvää
iltaakin.
Tuntemattoman naisen huudahdukseen Mirabeau vastasi syvää kummastelua
ilmaisevalla huudahduksella.
Tuo nainen oli, ei vain majesteetilliselta ryhdiltään, vaan myöskin,
mikäli pitsiharson takaa saattoi erottaa hänen kasvojaan, piirteiltään
ilmetty Marie-Antoinette.
Poika vielä lisäsi tätä yhdennäköisyyttä. Hän oli tarkalleen yhtä
vanha kuin kuningattaren toinen poika, kuningattaren, jonka ryhti,
jonka kasvot ja jonka vähäisimmätkin eleet olivat syöpyneet Mirabeaun
mieleen, sanoisimmeko, sydämeen Saint-Cloudissa tapahtuneen keskustelun
jälkeen. Hän olisi tuntenut kuningattaren, missä tahansa hänet olisi
tavannutkin, vaikkapa sen jumalaisen pilven seasta, johon Vergilius
kietoo Venuksen, kun tämä ilmestyy pojalleen Kartagon rannikolla.
Mikä kumma ihme toi tuon salaperäisen naisen, joka mikäli ei ollut
kuningatar, -oli hänen elävä kuvajaisensa, sen talon puistoon, jonka
Mirabeau aikoi vuokrata?
Tällöin Mirabeau tunsi olkapäällään käden kosketuksen.