Vaunut pysähtyivät Argenteuilin kirkon eteen.
»Sanoin äsken, etten ole käynyt Argenteuilissa sen päivän jälkeen,
jolloin isäni karkoitti minut kepiniskuin. Erehdyin, käväisin täällä
päivänä, jolloin saatoin hänen ruumiinsa tähän kirkkoon.»
Mirabeau hyppäsi vaunuista, otti hatun käteensä ja astui kirkkoon
paljain päin, verkkaisin ja juhlallisin askelin.
Tässä omituisessa miehessä oli niin kosolti vastakkaisia mielialoja,
että hän oli toisinaan uskonnollinen, aikana, jolloin kaikki olivat
ajattelijoita ja jolloin eräitten filosofia oli kehittynyt ateismiksi.
Gilbert seurasi häntä parin askeleen päässä. Hän näki Mirabeaun
astelevan halki koko kirkon neitsyt Maarian alttarille saakka ja
sitten pysähtyvän nojaamaan erästä jyhkeää pylvästä vasten, jonka
romanilaisessa kapitelissa näkyi vuosiluku 12. vuosisadalta.
Pää kumarassa hän tuijotti mustaan kivipaateen, joka oli upotettu
keskelle kappelin permantoa.
Tohtori kummasteli, mikä se noin oli vallannut Mirabeaun ajatukset;
hänen katseensa seurasi kreivin katseen suuntaa ja pysähtyi seuraavaan
hautakirjoitukseen:
»Tässä lepää
Françoise de Castellane, markiisitar de Mirabeau, hurskauden ja hyveen
esikuva, onnellinen puoliso, onnellinen äiti.
Syntynyt Dauphinéssa 1685, kuollut Pariisissa 1769. Haudattu ensin
Saint-Sulpiceen ja siirretty sitten tänne samaan hautaan kuin hänen
arvoisa poikansakin, Victor de Riquetti, markiisi de Mirabeau,
lisä nimeltään _Ihmisten ystävä_.
Syntynyt Provencen Pertuisissa lokakuun 4 p. 1715, kuollut
Argenteuilissa heinäkuun 11 p. 1789. _Rukoilkaa Jumalaa heidän
sielujensa puolesta!_
Kuoleman läheisyys vaikuttaa niin voimakkaasti, että tohtori Gilbertkin
painoi hetkeksi päänsä alas ja haki muististaan jotakin rukousta
noudattaakseen kehoitusta, jonka hautakivi lausui jokaiselle
kristitylle.
Mutta jos Gilbert joskus nuoruudessaan, mitä voi epäillä, olikin
osannut puhua nöyryyden ja uskon kieltä, oli epäily, tuo viime
vuosisadan syöpätauti, jäytänyt viimeisenkin rivin tästä elämänkirjasta
ja filosofia oli kirjoittanut tilalle saivartelujaan ja paradoksejaan.
Havaittuaan sydämensä kuivaksi ja suunsa mykäksi hän kohotti päänsä ja
näki pari kyyneltä Mirabeaun voimakkailla kasvoilla, jotka intohimoinen
elämä oli uurtanut niinkuin laava tulivuoren kupeet.
Nämä pari kyyneltä liikuttivat oudosti Gilbertin mieltä. Hän meni
puristamaan Mirabeaun kättä.
Mirabeau ymmärsi.
Jos hän olisi vuodattanut kyyneliä sen isän muistoksi, joka oli
kiduttanut, kiusannut häntä ja toimittanut hänet vankilaan, olisivat ne
kyyneleet tuntuneet käsittämättömiltä ja arkipäiväisiltä.
Hän kiiruhti siis selittämään Gilbertille tunneherkkyytensä todellisen
syyn.
»Tämä Françoise de Castellane, isoäitini», sanoi hän, »oli
kunnioitettava nainen. Kun kaikki muut pitivät minua inhoittavana,
tyytyi hän sanomaan minua vain rumaksi. Kaikkien muiden vihatessa minua
hän miltei rakasti minua. Mutta voimakkaimmin hän sentään rakasti
poikaansa. Ja, kuten huomaatte, hyvä tohtori, minä olen yhdistänyt
heidät samaan hautaan. Mihin minut liitetään? Kenen luut lepäävät minun
vieressäni? Minulla ei ole edes koiraa minua rakastamassa!»
Ja hän naurahti sydäntäviiltävästi.
»Hyvä herra», virkkoi muuan kuivakiskoinen, moittiva ääni, jommoinen on
ominainen ulkokultaisille henkilöille, »kirkossa ei ole tapana nauraa!»
Mirabeau käänsi kyynelehtivät kasvonsa suunnalle, josta tämä ääni
kuului, ja huomasi pappismiehen.
»Herra», vastasi hän ystävällisesti, »oletteko tämän kirkon pappeja?»
»Olen... entä sitten?»
»Onko seurakunnassanne paljon köyhiä?»
»Enemmän kuin niitä, jotka antavat almuja...»
»Tunnette kai sentään jonkun armeliaan sydämen, jonkun
ihmisystävällisen henkilön?»
Pappi alkoi nauraa.
»Hyvä herra», huomautti Mirabeau, »luulen kuulleeni teidän äsken
sanovan, ettei kirkoissa ole tapana nauraa...»
»Herra», keskeytti pappi loukkaantuneena, »aiotteko pitää minulle
nuhdesaarnan?»
»En, herra, aion vain todistaa teille, että henkilöitä, jotka pitävät
velvollisuutenaan rientää kärsivien lähimmäistensä avuksi, ei ole niin
vähän kuin te luulette. Minusta tulee todennäköisesti Marais-linnan
asukas. No niin, kaikki työttömät saavat sieltä työtä ja kunnollisen
palkan. Kaikki nälkää kärsivät vanhukset saavat sieltä leipää.
Kaikki sairaat, kuulukootpa mihin tahansa valtiolliseen puolueeseen
tai uskonlahkoon, saavat siellä hoidon. Tästä päivästä alkaen,
herra pastori, annan teille siihen tarkoitukseen tuhannen frangia
kuukausittain.»
Hän repäisi muistikirjastaan lehden ja kirjoitti siihen lyijykynällä
seuraavan määräyksen:
»Kahdentoistatuhannen frangin maksumääräys, jonka nojalla Argenteuilin
herra pastori saa minulta kuukausittain tuhannen frangia. Ne rahat
hän käyttäköön hyväntekeväisyystarkoituksiin siitä päivästä alkaen,
jolloin olen muuttanut asumaan Marais-linnaan.
Kirjoitettu Argenteuilin kirkossa ja varmennettu nimikirjoituksellani
neitsyt Maarian alttarin ääressä.