Kun hiirien yhteiskunta tirkisteli koloistaan, oliko mitään vaaraa
likellä, keksivät ne hyllyllä kissan, joka loikoi niin hiljaa ja näytti
niin ujolta kuin siinä ei olisi lainkaan oikeata eloa tai sielua.
»Kah», sanoi muuan hiiri, »tuo on säyseä olento, siitä panen vaikka
pääni pantiksi; sen näkee jo pelkästä ilmeestäkin. Niinpä tahdonkin
tehdä sen kanssa lähempää tuttavuutta.» Sanottu ja tehty; mutta kohta
kun mirri sai hiiren kynsiensä ulottuville, antoi se uuden tuttavansa
ymmärtää, ettei naama aina ole sielun kuvastin.